tilanteeni on tälläinen, olen melkein kuusi vuotta sitten eronnut, vuoden verran olin sinkkuna ja elelin kolmen lapseni kanssa yksin, itse olen vähän alle nelikymppinen. Sitten tapasin itseäni pari vuotta nuoremman miehen johon rakastuin totaalisesti, en ikinä ollut sellaista tunnetta voivan ollakaan. Mies oli aika menevää sorttia , pari vähän vakavampaa suhdetta elänyt, mutta silloin ollut jo viisi vuotta yksin. Lapsia hänellä ei ole. Luonteeltaan hän on hyvin impulsiivinen ja ehkä aika pitkälle hän halusi sanoa mitä tehdään, olihan tottunut elämään yksin ja tekemään just niinkuin itse tahtoi. Ensimmäinen vuosi menikin meillä ihan hyvin, hän ensin epäröi "päästää" itseään rakastumaan, mutta niin kuitenkin kävi. Ainut asia mikä minua vaivasi oli että hän joi melkein joka viikonloppu ja seuraavana päivänä piti "korjailla" joskus kolmantenakin. Ajattelin että kyllä se siintä tasaantuu kun seurustelumme "vakiintuu" enemmän.
Noin vuoden päästä meillä alkoi tulemaan riitaa melkein joka asiasta ja kaikki ihan täysin tyhjänpäiväisestä, koska olin päättänyt että suhteessa minullakin täytyy olla sananvaltaa, olin päästänyt asian liian pitkälle, nyt aloin sanomaan vastaan ja siitä sitten taistelu syntyi, tiedän, niin, oma moka, miksi laskin asiat siihen, mutta rakkaus..pelkäsin että hän jättää minut, meillä oli kuitenkin niitä hyviäkin hetkiä joilloin teimme lasten kanssa kaikkea yhdessä.
Suhteessamme oli kuitenkin rakkautta molemmin puolin paljon ja intohimoa yllinkyllin, seksi oli aivan loistavaa. Näin menimme kolme vuotta eteenpäin, riitaa tolkuttomasti, taas rakkautta, päätöstä erota, mutta ei se pitänyt, jokin veti aina takaisin yhteen vaikka suhde jatkui samanlaisena. Kaikkein pahinta siinä oli että lapseni myös näkivät ja kuulivat ja tietenkin vaistosivat riidat. Emme asuneet yhdessä, joten kun sota tuli päälle hän lähti ovet paukkuen kotiin. Loppumetreillä tuli haukkumiset, minä olin milloin idiootti milloin mielenvikainen jne.
Viimenään minulle riitti, päätin että tämä loppu nyt tähän. Se oli rankkaa, rakastin kuitenkin paljon ja kaipasin. Sieltä tuli uhkailua -varokkin jos nään sinut toisen kanssa niin tapahtuu jotain mitä kadumme ym. ja nyt pääset menemään mielinmäärin etsimään itsellesi uutta mutta ei sinua kukaan huoli, ei tuollaisen kanssa voi elää jne. jne.-
Meni jonkin aikaa, aloin tapailemaan yhtä miestä, siitä tuli niinkuin hän oli luvannut aika katastrofi, mutta emme välittäneet, sanoin exälle samalla mitälla takaisin, en vastanut puhelimeen enkä viesteihin. Sitten tilanne rauhoittui muutamaksi kuukaudeksi. Suhteeni loppui.
Exä otti yhteyttä ja halusi jutella. keskustelimme paljon ja asiallisesti. Hän sanoi että hän rakastaa meitä paljon, haluaa yrittää alkaa elämään normaalia perhe-elämää, ymmärsi oman lapsellisuutensa suhteen aikana, hän jollain tavalla taisteli sitoutumista vastaan halusi ottaa sinkkuudesta ne hyvät hetket ja suhteestamme ne hyvät hetket ja hyppääminen lapsiperheeseen oli aika iso muutos sellaiselle miehelle. Sanoisin tähän väliin vielä että minä en millään tavoin vaatinut häntä olemaan vastuussa perheestäni ja hoitelemaan asioitamme, koska olin ne tähänkin asti hoitanut itse, en tarvinnut sellaista miestä rinnalleni vaan tasavertaisen kumppanin, eikä meillä yhteebmuutosta edes puhuttu vielä. En myöskään
kieltänyt häntä menemästä kavereidensa kanssa, toki välillä sanoin siitä hänelle, koska hänellä meni melkein kaikki viikonloput niiden kavereiden kanssa.
Jätti siksi lopulta rauhaan koska tajusi tekevänsä itsensä naurunalaiseksi ja varmasti ei ikinä saa minua edes ystäväkseen enää.
Olemme olleet nyt reilu puoli vuotta tekemisissä silloin tällöin ja huomaan hänessä todella muutoksen, hän on kasvanut aikuiseksi, haluaa todella olla osa meidän perhettä. Ei pidä minua enää itsestään selvyytenä. Minä haluaisin antaa mahdollisuuden mutta minusta on joku osa kuollut hänen suhteen, en enää rakasta häntä silleen. Kaipaan häntä ja haikailen niitä hyviä hetkiä ja niitä onkin, mutta kun minulta puuttuu se jokin tunne..haluaisin rakastua häneen uudelleen ja haluasinkin nyt niiltä ihmisiltä neuvoja jotka ovat rakastuneet puolisoonsa uudelleen??
Millä tavalla lähtisin hakemaan hänestä niitä hänen parhaita puoliaan ja tärkein miten pystyn UNOHTAMAAN menneisyyden? Se vaan hyppää silmilleni joka kulmalta. Se vaivaa minua koska todellakin haluaisin antaa meille mahdollisuuden ja lapsetkin näyttävät hänelle vihreää valoa, tulevat hyvin toimeen, Korjailevat yhdessä vanhemman autoa ja toiseksi vanhimman mopoa.
En kaipaa kyllä mitään sellaisia vastauksia että ei se muutu ei kannata, tyhmä kun olet aikanas antanut mennä sen tuollaiseksi. sitä saa mitä tilaa.
Kiitoksia jos vaivauduitte lukemaan ja jos saisin jotakin vinkkejä tähän pulmaani.
Noin vuoden päästä meillä alkoi tulemaan riitaa melkein joka asiasta ja kaikki ihan täysin tyhjänpäiväisestä, koska olin päättänyt että suhteessa minullakin täytyy olla sananvaltaa, olin päästänyt asian liian pitkälle, nyt aloin sanomaan vastaan ja siitä sitten taistelu syntyi, tiedän, niin, oma moka, miksi laskin asiat siihen, mutta rakkaus..pelkäsin että hän jättää minut, meillä oli kuitenkin niitä hyviäkin hetkiä joilloin teimme lasten kanssa kaikkea yhdessä.
Suhteessamme oli kuitenkin rakkautta molemmin puolin paljon ja intohimoa yllinkyllin, seksi oli aivan loistavaa. Näin menimme kolme vuotta eteenpäin, riitaa tolkuttomasti, taas rakkautta, päätöstä erota, mutta ei se pitänyt, jokin veti aina takaisin yhteen vaikka suhde jatkui samanlaisena. Kaikkein pahinta siinä oli että lapseni myös näkivät ja kuulivat ja tietenkin vaistosivat riidat. Emme asuneet yhdessä, joten kun sota tuli päälle hän lähti ovet paukkuen kotiin. Loppumetreillä tuli haukkumiset, minä olin milloin idiootti milloin mielenvikainen jne.
Viimenään minulle riitti, päätin että tämä loppu nyt tähän. Se oli rankkaa, rakastin kuitenkin paljon ja kaipasin. Sieltä tuli uhkailua -varokkin jos nään sinut toisen kanssa niin tapahtuu jotain mitä kadumme ym. ja nyt pääset menemään mielinmäärin etsimään itsellesi uutta mutta ei sinua kukaan huoli, ei tuollaisen kanssa voi elää jne. jne.-
Meni jonkin aikaa, aloin tapailemaan yhtä miestä, siitä tuli niinkuin hän oli luvannut aika katastrofi, mutta emme välittäneet, sanoin exälle samalla mitälla takaisin, en vastanut puhelimeen enkä viesteihin. Sitten tilanne rauhoittui muutamaksi kuukaudeksi. Suhteeni loppui.
Exä otti yhteyttä ja halusi jutella. keskustelimme paljon ja asiallisesti. Hän sanoi että hän rakastaa meitä paljon, haluaa yrittää alkaa elämään normaalia perhe-elämää, ymmärsi oman lapsellisuutensa suhteen aikana, hän jollain tavalla taisteli sitoutumista vastaan halusi ottaa sinkkuudesta ne hyvät hetket ja suhteestamme ne hyvät hetket ja hyppääminen lapsiperheeseen oli aika iso muutos sellaiselle miehelle. Sanoisin tähän väliin vielä että minä en millään tavoin vaatinut häntä olemaan vastuussa perheestäni ja hoitelemaan asioitamme, koska olin ne tähänkin asti hoitanut itse, en tarvinnut sellaista miestä rinnalleni vaan tasavertaisen kumppanin, eikä meillä yhteebmuutosta edes puhuttu vielä. En myöskään
kieltänyt häntä menemästä kavereidensa kanssa, toki välillä sanoin siitä hänelle, koska hänellä meni melkein kaikki viikonloput niiden kavereiden kanssa.
Jätti siksi lopulta rauhaan koska tajusi tekevänsä itsensä naurunalaiseksi ja varmasti ei ikinä saa minua edes ystäväkseen enää.
Olemme olleet nyt reilu puoli vuotta tekemisissä silloin tällöin ja huomaan hänessä todella muutoksen, hän on kasvanut aikuiseksi, haluaa todella olla osa meidän perhettä. Ei pidä minua enää itsestään selvyytenä. Minä haluaisin antaa mahdollisuuden mutta minusta on joku osa kuollut hänen suhteen, en enää rakasta häntä silleen. Kaipaan häntä ja haikailen niitä hyviä hetkiä ja niitä onkin, mutta kun minulta puuttuu se jokin tunne..haluaisin rakastua häneen uudelleen ja haluasinkin nyt niiltä ihmisiltä neuvoja jotka ovat rakastuneet puolisoonsa uudelleen??
Millä tavalla lähtisin hakemaan hänestä niitä hänen parhaita puoliaan ja tärkein miten pystyn UNOHTAMAAN menneisyyden? Se vaan hyppää silmilleni joka kulmalta. Se vaivaa minua koska todellakin haluaisin antaa meille mahdollisuuden ja lapsetkin näyttävät hänelle vihreää valoa, tulevat hyvin toimeen, Korjailevat yhdessä vanhemman autoa ja toiseksi vanhimman mopoa.
En kaipaa kyllä mitään sellaisia vastauksia että ei se muutu ei kannata, tyhmä kun olet aikanas antanut mennä sen tuollaiseksi. sitä saa mitä tilaa.
Kiitoksia jos vaivauduitte lukemaan ja jos saisin jotakin vinkkejä tähän pulmaani.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mä sinuna elelisin rauhassa sinkkuna. En muuttais yhteen vielä aikoihin. Deittailisin miestä, pitäisin ystävänä ja "lastenvahtinakin", antaisin ymmärtää, että joutuu tekemään töitä, että saa uuden mahiksen rakastajana.
Kokeilisin jopa herättää eripuraakin, että näkisin miten hän nyt käyttäytyy negatiivisissa tilanteissa. Pyrkisin siis viettään mahdollisimman normaalia arkielämää siinä deittaillessanikin.
Suojelisin sillä tavoin itseäni vanhan toistumiselta enkä antautuis ennen kuin tuntisin todella luottavani siihen ihmiseen. Ei kukaan muutu hetkessä täysin toiseksi, kyllä siihen tarvitaan enemmän kuin vain virheittensä myöntäminen. Kun toinen ei saa sua "takaisin" tuosta noin vaan, hän joutuu elämään epävarmuudessa ja siinä ne henkiset voimavarat vasta punnitaan.