25-vuotias pikkuveljeni kuoli yllättäen tämän viikon alussa. Emme tiedä mihin. Minä olen niin YKSIN! Veli oli aina "elämäni mies", se kaikkein rakkain ihminen. Olen vielä shokissa enkä tiedä miten tästä selviän, mutta sanokaa joku että kyllä tämä tästä! Nyt sitä on vaikea uskoa. Vanhempien suru on valtava, ja tunnen, että pitäisi huolehtia heistä mutta kun en jaksa! Kaikki ovat huolissaan heistä, sukulaiset soittavat heille, mutta eivät minulle. Sanotaan, että ei ole suurempaa surua kuin se kun vanhempi menettää lapsensa. Enkö minä saa olla surullinen? Onko se tosiaan niin, että tämä on luonnollista? Miten selviän hautajaisista? Minä olen nyt ihan yksin, yksin maailmassa. Haluaisin vain kuulla, että joku on selvinnyt tällaisesta, että joku tietää miltä minusta tuntuu! Paljon on tukijoita, mutta kukaan heistä ei tiedä miltä tuntuu menettää ainoa ja rakas veli. Voi kun joku tajuaisi...
pikkuveljeä ei enää ole
yksin maailmassa
255814
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
aika on paras lääke :) Hyvät muistot jäävät elämään ja ikäväkin hiipuu pikkuhiljaa. Tosin veljeni ei kuollut äkisti, vaan kuihtui pois pikkuhiljaa ja sain olla hoitamassa häntä viimeiset viikot. Mutta halaus sinulle, itke ja kirjoita vaikka kirje veljellesi (pöytälaatikkoon), kerro kuinka paljon rakastit häntä ja kuinka paljon kaipaat häntä. Vuoden kuluttua kun luet sen kirjeesi, huomaat että suru on jo tasoittunut. Tiedän miltä sinusta nyt tuntuu :( mutta elämä jatkuu. Voimia sinulle jaksaa ja iloita siitä että sait tuntea veljesi.
Otan osaa suruusi.
Kyllä elämä helpottuu, usko minua vaikka et minua tunnekaan. Itse koin saman kesällä -03 kun sain tiedon että veljeni on kuollut. Se tuli kun salama kirkkaalta taivaalta, kukaan ei sitä osannut odottaa. Saimme kriisiapua tapahtuneelle. Sinä et todellakaan ole yksin ja vaikka ne sukulaiset soittavat vanhemmillesi, olet aivan varmasti heidän mielessä. Voi olla että he eivät löydä sinulle sopivia sanoja, ja siksi soittavat vanhemmillesi. Tottahan se on, että mikään ei vedä vertoja sille surulle kun että vanhemmilta kuolee lapsi, mutta on sinullakin oikeus surra, hän oli kuitenkin sinun veli! Itseäni itkettää niin että kirjotuksesta ei tahdo tulla mitään...tulee muistot omasta veljestä mieleen.
Jos ja kun lääkärit ehdottavat sinulle tai perheellesi rauhottavia hautajaisiin, kannattaa kieltäytyä. Ne vain työntävät tosiasian eteenpä'in. Kannattaa kohdata se kamala päivä, vaikka se tuntuisi miten vaikealta. Hautajaisten jälkeen helpottaa...tai mikä minä olen sanomaan mikä helpottaa ja mikä ei, mutta näin ainakin minulla oli. Silloin olin saattanut veljeni ikuiselle matkalle parempaan "maailmaan".
Hauta on sitten sellainen paikka jossa voit käydä juttelemassa( katso kuitenkin että kukaan ei kuule) veljellesi ja kertomassa omasta päivästäsi, kyllä hän kuuntelee. Jokainen tuulen vire on hänen henkäyksensä sinulle tiedoksi että hän seuraa sinua joka paikkaan, minne ikinä menetkin.Itke, se helpottaa.
Ensinnäkin, voimia ja jaksamísta Sinulle.
Halusin kommentoida tuohon rauhoittavien käyttöön kokemusperäisesti. Poikani kuoli viime talvena ja ilman rauhoittavia lääkkeitä en mitenkään olisi pystynyt hautajaisia läpikäymään.
Toinen poikani ei pyynnöstäni huolimatta lääkettä ottanut ja hän oli pyörtyä kun paha olo iski.
Paha olo, tuska ja suru ei helpota vielä aikoihin. Se muuttaa muotoaan ja sen voi kestää mutta yhden päivän ( tai useammankin) rauhoittavien käyttö ei surutyöhön vaikuta.
Hei. Kiitos Sinulle.
Minun lääkärini ei ole minulle määrännyt mitään. Onneksi on vanhalla reseptillä unilääkkeitä. Olen myös aiemmin kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta, joten olen kyllä syönyt lääkkeitä. Nykyinen lääkäri ei kuitenkaan niihin usko, eikä sairaslomaan. Melkein sain kerjätä tämän viikon vapaaksi, vaikka en kykene kävelemään sataa metriä pyörtymättä. Siideriä menee, sen myönnän, ja konjakkia. Ja paljon. Ja hautajaisiin en mene, ellei isä anna minulle jotakin rauhoittavaa. Olen ihan ookoo tämän asian kanssa muuten, mutta hautajaiset ovat aina olleet kova pala, nyt vielä enemmän kun minulla on järjestäjän vastuita.
Ystävistä on yllättävän paljon apua. En olisi uskonut. Heidän kanssaan asia ikään kuin unohtuu eikä itketä koko ajan. Kotona en yksin uskalla olla juurikaan, aina tulee ahdistus, mutta pakko on tottua.
Välillä pyörryttää, välillä oksettaa, välillä itkettää ja välillä kaikki on hyvin, sitä tämä on. Onneksi pikkuveli puhuu minulle ja minä saan jutella hänelle (vaikka ihmiset katsovatkin kuin jotain hullua), ei hän minulle kuollut ole. Ei ikinä.
lukea tarinasi. Minun 23-vuotias pikkuveljeni kuoli samalla tavoin v. -89. Hän kuoli aivoverenvuotoon. selvyyttä emme saaneet 2 kk:een. Toivon sinulle voimia jaksaa. Itse yhtäkkiä havahduin 3 vuoden kuluttua tapahtumasta; hyvänen aika, en ajatellut häntä tänään koko päivänä!
Sanat eivät auta, mutta sinulla on oikeus surra häntä samalla tavoin kuin vanhemmillasikin. Minua loukkasi eniten tätini kommentti tapahtuman jälkeen (kun purskahdin yllättäen itkuun): "Mikä sinulla nyt on????" Aivankuin hän ei olisi sitä tiennyt!
Näin hänestä unia, ne olivat lohduttavia. Oikein toivoin illalla näkeväni.
Muistelen häntä usein vieläkin. Vietimme paljon aikaa yhdessä kiertäen Suomea ristiin rastiin.
Enää näen hänen kasvonsa katsoessani poikaani: hän on enonsa ilmetty kopio. Tai ei kopio, tietenkin hän on oma persoonansa.
Oli veljesi kuolinsyy mikä tahansa, älä syytä itseäsi. Minä suotta syytin tyyliin: enkö huomannut oireita? Olisinko voinut tehdä jotakin? jne loputtomiin.
Toivotaan, että veljistämme on tullut meitä suojelevia enkeleitä. Päätetään, että me jatkamme elämäämme. Sitä he kuitenkin olisivat toivoneet.
Tottakai sinullakin on oikeutta surra ja pitääkin surra. Itselläni on samanlainen tunne, kun ex- mieheni kuoli ja tuntuu siltä, ettei minulla olisi oikeutta surra. Suru on sen takia syvä, koska kaksi pientä lasta menetti isänsä ja me tultiin todella hyvin toimeen. Tuntuu vaan jotenkin pahalta ja niin väärältä, jos joku vähättelee surua. Välillä menee hyvin ja välillä saattaa mennä taas viikko suremiseen. Itse menin heti kuoleman jälkeisenä päivänä lääkäriin hakemaan rauhottavia, muuten päivän rutiineista ei olisi tullut yhtikäs mitään. Tuli vaan itkunpyrskähdyksiä ja nytkin itkettää, kun muistelee sitä päivää kun soitto tuli, että lasten isä on poissa. Siis ihan rehellisesti sanottuna sinulla varmasti tulee olemaan todella vaikeata ja voi olla sitten hyviäkin päiviä. Voimia sinulle ja perheellesi.
Tuhannet kiitokset kaikille vastannaille, niin hassua kuin se onkin, niin vastauksenne helpottivat suuresti.
Ensimmäinen asia, minkä hoidin kuntoon, on se että ostin medaljongin, johon laitoin veljeni kuvan. Nyt hän on sydämeni lähellä koko ajan ja minä voin puhella hänelle ja katsoa häntä heti jos siltä tuntuu. Tyhmää, mutta helpottaa minua.
Tänään puhuimme käytännön järjestelyistä. En tiedä miten selviän hautajaisista. En kai mitenkään, takuulla pyörryn ja olen hysteerinen. Kyllä minä itseni tunnen. Ja pitäisi päättää haluanko nähdä veljeni ennen arkun sulkemista. Vaikea homma. Toisaalta haluaisin nähdä hänet, silittää päätään ja sanoa hei hei. Toisaalta haluan, että viimeinen muistikuva on elävästä ihmisestä. Luulen kyllä, että joudun turvautumaan lääkkeisiin. Olen syönyt niitä ennenkin, mutta nyt minulle ei lääkäri määrännyt mitään. Vielä.
Tämä on outoa, välillä on niin toivoton olo, tuntuu että maailma hajoaa ja etten kestä. Välillä on rauhallisempi olo, ystävien kanssa pystyn jopa nauramaan, syömään ja tekemään normaaleja asioita.
Mutta välillä on vain NIIN IKÄVÄ! Minä olin niin tottunut siihen, että veli oli puhelimen päässä jos tuli sanottavaa. Pelkään, että unohdan hänen käheän naurunsa ja karheat kätensä. Ja ne tuikkivat silmät, silloin kun hän nauraa. Ja kenelle minä nyt soitan kun tietokone temppuilee? Jonain päivänä käy varmasti niin, että yritän soittaa hänelle enkä muista ettei häntä enää ole.
Mutta pakko tästä on jatkaa, pakko on elää eteenpäin. Ja sitä pikkuveikkakin halusi, että minä olisin onnellinen, joten täytyy kunnioittaa sitä. Onneksi sentään sain pitää hänet 25 vuotta, se on hieno ja pitkä aika. Ja rakkaus on kuitenkin päällimmäinen tunne, vaikka ikävä onkin suuri.
Ihana pikkulintuni, pikkuveljeni, pikkuiseni, meidän vauva... Rakastan sinua aina. Ja olen sinulle kiitollinen, tästäkin oppitunnista.
ymmärrän tunteesi ja kyllä tuli tippa linssiin kun luin ajatuksella tuon sinun tarinasi.
oma veljeni kuoli jo 10 vuotta sitten mutta muistelen häntä vieläkin useasti, aina kun on hänen syntymäpäivänsä tulee jotenkin ontto olo.
minun kohdallani ainakin suru on helpottanut mutta ymmärrä en vieläkään miksi hänet otettiin niin nuorena pois. en haluakaan ymmärtää.
mutta nyt on uusi suru surtavana. oma isäni nukkui pois viikko sitten. tätä kirjoittaessani olen hieman voimissani mutta muuten olen ollut aika lamaannuksissa. työssä olen silti joka päivä käynyt vaikka välillä olen mennyt vessaan kun itkukohtaus oli ylitsepääsemätön. työtoverit ovat olleet ymmärtäväisiä, mutta en halua keskustella asiasta sillä itku on heti silmässä. äitini ei tiedä asiasta sillä parempi niin, hän on tällähetkellä sairaalassa. otan todella voimia kun käyn siellä hänen luonaan miltei päivittäin. tänään en kuitenkaan pystynyt menemään. toivon että huomenna olisin hieman parempi, onhan mulla perhe ympärillä mut silti olen niin YKSIN suruni kanssa. hyvää yötä!
Voimia Sinulle toivon kovasti, kyllä ihminen on niin ihmeellinen, että selviää uskomattoman raskaistakin kokemuksista ajan kanssa ja uskon, että sinäkin selviät.
Minäkin menetin 3 läheistäni lyhyen ajan sisällä muutamia vuosia sitten ja tuska on hyvin muistissa, mutta minun tuskaani helpotti sellainen usko, että kaikki kuolleet menevät henkimaailmaan suunniteltuna aikana ja heillä on siellä hyvä olla. Uskon myös, että myös sinun rakas veljesi on siellä hyvässä hoidossa, eikä kärsi. Häntä kuitenkin surettaa teidän tänne jääneiden rakkaiden tuska, kun häntä ikävöitte, eikä hän voi teille kertoa, että kaikki on hyvin.
Rukoilen sinulle ja vanhemmillesi voimia erityisesti hautajaispäivälle ja kaikille tulevillekin päiville, jos niin sallit!
Ensiksi kiitos kauniista viestistäsi. Kyllä minäkin uskon, että tämä maallinen vaellus on vain osa isompaa kuviota. Ja se ajatus, tai oikeammin tieto, helpottaa oloa.
Eilen juttelimme papin kanssa siunaustilaisuudesta. Isän kanssa juttelimme asioista ja totesimme, että emme me voi kysyä "miksi tämä sattui juuri meille?" vaan parempi kysymys olisi "miksi ei?". Monet ihmiset kokevat samaa ja pahempaakin. Kuolema vain on meille länsimaisille ihmisille jotenkin turhan suuri tabu, kun taas monet "alkukantaisemmat" kansat tietätävät, että se kuuluu elämään siinä missä fyysinen elämäkin.
Kunnioitan elämää nyt vielä enemmän. Kiitos siitä kuuluu veljelleni, hän opetti minulle paljon muitakin asioita. Ja vaikka suru on suuri, elämä voittaa varmasti, on jo voittanut.
Kiitos viestistäsi. Olit niin mielessäni ja ajattelin, miten suhtaudut kirjoitukseeni.
On todella hienoa, että osaat ajatella asioita laajemmin, siitä on varmasti apua surun käsittelyssä ja voit myös auttaa vanhempiasi toivuttuasi pahimmasta vaiheesta.
Olen itse käynyt meedion vastaanotolla ja saanut viestejä henkimaailmasta läheisiltäni ja viestit olivat todella lohduttavia ja sellaisia, ettei jäänyt epäilystäkään, etteikö juuri he rakkaani olisi halunneet minulle lohduttavat viestit lähettää meedion kautta.
Rakkaan ihmisen menettäminen on myöskin myöhemmin voimavara, kun on selvinnyt siitä, on vahvempi ja voi myös lohduttaa toisia. Sitä näkee elämän myös rikkaammin.
Kaikkea hyvää Sinulle ja Rakkaillesi.
En tiedä mitä sanoa...tuntuu niin tyhjältä sanoa että voimia sinulle "yksin maailmassa". Sanon vain vielä sen että rukoilen tänä yönä sinun puolestasi.
En ole mitenkään "uskovainen" mutta kyllä,sinun tarinasi kosketti syvästi.
Tarvitset voimia,paljon voimia. Veljesi varmasti on sinun mukanasi joka hetkessä,hän seuraa ja kuuntelee ja tukee sinua. Et ole yksin muista se. sinulla on aina rakas veljesi. ja sinulla on tänä yönä minun rukoukseni.
Toivon sinulle sydämeni pohjasta sinulle voimia,vaikka on pirun raskasta kantaa sitä tuskan taakkaa. mutta kyllä se tuska helpottaa vähitellen. mutta se EI tarkoita sitä jos et tunne tuskaa tai kipua sydämessäsi,että olisit unohtanut veljesi tai huono ihminen. Et ole todellakaan sitä. Olet sellainen ihminen jota veljesi rakastaa. HUOM!rakastaa.
Voimia ja kaunista syksyä sinulle:)
Oma rakas pikkusiskoni kuoli huhtikuussa syöpään, ikää oli vain 14 vuotta.
En oikeen osaa sanoa muuta kuin että suru ja ikävä helpottaa vain ajan kanssa. Siskoni merkitsi minulle enemmän kuin voin sanoin kuvailla, hän ei ollut vain sisko vaan myös paras ystäväni.
Hautajaiset ovat rankka juttu, mutta kyllä niistäkin selviää. Älä jää yksin, hanki joku jolle voit puhua. Puhuminen helpottaa, ainakin helpotti omalla kohtaa.
suruusi, tiedän tasan tarkkaan, että minkälaiset tunteet sulla tällähetkellä on, olen menettänyt 2 veljeä ja suuri suru valtaa mielen. saa surra ja pitääkin, Uskon kuitenkin sinun selviävän menetyksestäsi ja toivon voimia sinulle tähänpäivään, ja tästäeteenpäin,kyllä elämä voittaa, anna aikaa.
Olen mielenterveysongelmaisena tuntenut
monta ihmistä jotka ovat tehneet itsemurhan.
Kuolema on osaa elämää ja se kohtaa jokaista ihmistä ennemin tai myöhemmin.
Ajattele että oli vaan veljesi aika poistua
täältä.
Halusiko veljesi että surisit häntä loppuelämäsi?
Ei hän haluaisi että jatkaisit elämääsi onnelisena!
Ja ammattiauttajiin en usko.Täytyy itse ajatella
asiat läpi.
Veljeni yritti itsemurhaa muutama vuosi sitten. Hänellä oli ongelmia. Mutta nyt hän oli saanut elämänsä kuntoon, löytänyt rakkauden ja eli täyttä elämää. Siksi tämä tuntuu niin oudolta. Toisaalta olen iloinen, että hän ehti kokea ilon ja onnen eikä saanut päättää itse lähdöstään.
Veli halusi minun olevan onnellinen ja olen päättänyt että vaikka sitten hänen takiaan pysyn järjissäni. Rakastan ja kaipaan häntä suunnattomasti, ja se tuntuu hyvältä, kaiken tämän surun keskellä. Kuolema on nykyään länsimaissa liian suuri tabu, se kuitenkin koskettaa jokaista jossakin vaiheessa. Nyt täytyy vain kestää tämä ja odottaa, että jonakin päivänä tulevaisuudessa möykky rinnasta on kadonnut.
Edelleen suurkiitokset kaikille vastanneille, tämä on auttanut paljon. Ja voimia ja halauksia jokaiselle teistä.
Minua jäi vaivamaan ettei veljesi kuolinsyytä
voinut määrittää?
Entä jos hän ei sittenkään halunnut elää?
Elämänhalu on se joka yleensä saa ihmiset elämään vanhoiksi,jos ei ole elämänhalua
niin kuollaan myös aikaisemmin!
Vaikka syy olisi mikä tahansa lääkkeisiin liittyvä, minä TIEDÄN ettei se ollut tahallista. Tunnen veljeni ja tiedän, vaikka muut epäilisivätkin.
Pitkään aikaan sinulla ei ole muuta kuin ikäväsi ja kipusi, kun hyväksyt sen ja uskon, että sinulla helpompaa. Ajastaan se vähän auttaa, mutta sillä ei ole kiirettä. Anna surulle ja kivulle tilaa, älä jää uksin, vaikka niin harvat pystyvät auttamaan. Niitäkin on, sellaisia jotka tuntevat menetyksen aiheuttaman kivun. Jos et pääse muuten puhumaan riittävästi, hae ammattikuuntelija. Mutta itke ja sure ja itke taas, sillä eihän ole muuta kuin suru.
Itse menetin murrosikäisen lapseni 1,5 vuotta sitten, elämä on täyttynyt surusta ja kaipauksesta. Mutta enää se ei ole niin raskasta kuin alussa.
Voimia sinulle suruusi.
On se vaan niin vit.. väärin että jotkut ihmiset joutuvat kokemaan tuollaista! Koita kestää! Anteeks kielenkäyttöni, mutta mua rupes niin ottaan aivoon, kun luin viestisi!
En väitä, että olisin menettänyt veljeäni, mutta olen menettänyt monia muita läheisiä. Mitä ikinä kuoleman jälkeen onkaan, veljesi on onnellinen. Jos hän syntyy uudelleen, hän sanoo: "ihanaa sain uuden mahdollisuuden", mikäli kuoleman jälkeen on taivas, hän saa nauttia siellä, ja jos kuoleman jälkeen ei olekaan mitään, ei hän voi surra kuolemaansa. Nosta pääsi, kuivaa kyyneleesi, mene veljesi hautajaisiin suremaan ja itkemään välittämättä muista. Veljesi muisto ei kuole ikinä, mutta sinä selviät. Kuolema on ainoa totuus rakkauden rinnalla. Voit yhä puhua veljellesi yhä olla hänen kanssaan, eikä kukaan sitä sinulta riistä. Jos oma veljeni kuolisi, olisin minäkin kadoksissa, mutta nyt minulla on uskoni tukena.
Menetin myös veljeni yllättäen, tämä tapahtui viime talvena. Veljeni oli kuollessaan 20 vuotias. Tapahtuman jälkeen minut valtasi pohjaton suru. Kaikki se mikä minulle oli tärkeää, vietiin yhtäkkiä pois. Aika on siitä lähtien kulunut välillä helpommin ja välillä taas pohjalla käyden. Mitä siihen tulee, että ”aika parantaa”. Olen huomannut sen pitävän paikkansa. Suru siirtyy pikkuhiljaa syrjemmälle ja paikalle astuu pohjaton ikävä. En usko ikävän koskaan poistuvan. Sen kanssa on loppuelämä elettävä, mutta onhan meillä mukanamme ne tuhannet ja taas tuhannet hyvät muistot. Toivotan sinulle ja perheellesi voimia jaksaa eteenpäin.
Itkin kuin luin viestiäsi ja itken vieläkin. Kaikki tunteet ovat niin kovin tuttuja -ainut veljeni kuoli vajaa vuosi sitten yhtäkkiä. Olen niin kovin pahoillani puolestasi! Voi kumpa voisin sanoa, että kyllä se siitä, kyllä aika parantaa, kuten itselleni sanottiin. Ei aika ainakaan vielä ole parantanut, mutta koko ajan suru muuttaa muotoaan ja hyviäkin päiviä tulee, jo melko piankin, kunhan jaksat taistella ja rämpiä ne kaikkein pahimmat pohjamudat läpi. Ensimmäisten viikkojen hysteerisyys ja pohjaton tuska on jo kadonneet, tilalla on nyt ainakin itselläni ikävä ja se epätodellisuuden tunne "eikö todellakaan koskaan enää". Mainitsit jossakin viestissäsi arkun sulkemisesta, jos tilaisuus ei ole vielä mennyt, niin suosittelen menemään sinne. Itse en ensin aikonut mennä, mutta kun kuitenkin rohkaisin itseni, koin sen jotenkin oikein rauhoittavana. Arkun luona tajusin, ettei veli todellakaan ollut siinä, se oli vain kuori, josta hän oli mkennyt pois. Sen tähden kannen sulkeminenkaan ei tuntunut pahalta, kuten ensin pelkäsin.
Toivoisin niin, että voisin jotenkin helpottaa ahdinkoasi nyt, kun itse pystyn jo ajattelemaan osan päivästä jotakin muutakin ja uskomaan siihen, että parempia päiviä tulee kuitenkin!
Jos mieleesi tulee mitä tahansa kysyttävää (tapahtuneet mielestäni muistuttavat aika paljon toisiaan), niin kysy ja kirjoita. Minun on nyt lähdettävä, enkä ehdi kirjoittaa enempää. Se vielä, että kirjoita muistojasi ja tuntemuksiasi päiväkirjaan, se helpotti itseäni ja puhu ja puhu, niin paljon kuin joku jaksaa kuunnella, koska ajan kuluttua tarpeeksi muut ihmiset unohtavat, eikä puhumista ole enää niin helppoa aloittaa. Voimia tuleviin päiviin ja hautajaisiin!
Kiitos Sinullekin. Oikeasti helpottaa tietää, että on olemassa joku, joka on käynyt läpi tämän täysin saman. Vaikka tietenkin toivoisin, että meitä olisi mahdollisimman vähän. Uskon kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa ja ettei kenellekään anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Hassua, mutta jotenkin nyt minä haluan elää ja selviytyä enemmän kuin koskaan. Aiemmin sillä ei ollut niin paljoa väliä, mutta nyt on. On tilanne jo muuttunutkin siten, että ne pahat hetket ovat päivä päivältä lyhempiä ja ne paremmat hetket pitempiä. Fyysisesti olen edelleen kovin väsynyt ja vaikka olen nyt taas töissä (ensimmäistä päivää), tuntuu, että käyn puoliteholla. Mutta ihmiset ymmärtävät aika hyvin.
Maailma näyttää nyt niin erilaiselta... en osaa sanoa miten, mutta jotenkin. Ihan kuin maailma olisi vasta nyt avautunut minulle. Veli on mielessä koko ajan, mutta nyt jo lämpönä eikä kuoleman aihettamana ahdistuksena. Tai kyllä sitäkin on, mutta vähemmän ja vähemmän.
En näe veljeni ruumista. Hänelle on tehty ruumiinavaus ja sen jälkeen ei suositella enkä usko että kestäisinkään. Minulla on hänestä kuva nauravana mielessäni ja se riittää ja tekee hyvää.
Olen huomannut että puhuminen (ja tänne kirjoittaminen) todella auttaa, todella. Ja olet varmaan oikeassa, että myöhemmin se voi olla vaikeampaa. Olen jo nyt miettinyt, että ärsyttääköhän se, että puhun veljestäni, mutta toisaalta en välitä ja olen varma, että ystäväni ymmärtävät. Kun on ensin ollut yksi kahdesta, kasvanut toisen kanssa ja ollut aikuisenakin lähes päivittäin tekemisissä, ei vain ole kovin montaa asiaa, johon veljeni ei liittyisi tai joka ei muistuttaisi hänestä.
Ihmettelen itsekin miten voin olla näin "ookoo" jo nyt. Olen kyllä kasvanut sellaisessa ilmapiirissä, ettei tämän asian hyväksyminen ole ongelma. Monet sanovat minulle, että romahdus tulee vielä ja että hautajaisten jälkeen tulee tietoisuus ja tyhjyys ja sitä kautta vasta oikea suru. Onko tosiaan näin, onko pahin vielä edessä? Toivottavasti ei, sillä voin sanoa, että kun olin yksin Madridissa lomalla ja isäni soitti ja kertoi tapahtuneesta, se oli aivan kauheaa, elämäni kauhein päivä. Ahdistus, epätoivo, ikävä, kaikki puski heti päälle. Ja siellä minä säntäilin, ypöyksin vieraassa maassa ja vieraassa kaupungissa ja yritin puhelimen välityksellä selvittää asioita vaikka olisin halunnut vajota lattialle pieneksi mytyksi ja päästää kaiken ulos. Jotenkin minä selvisin siitä kotiin asti.
Runot ja musiikki ovat auttaneet minua paljon. Olen aina kirjoittanut paljon, mutta nyt olen vielä liian lukossa kirjoittaakseni päiväkirjaa. Mutta aion senkin tehdä. Jossain vaiheessa pitää alkaa purkaa tunteita, nyt täytyy rehellisesti sanoa, että olen keskittynyt tuskan karkoittamiseen katsomalla telkkaria, olemalla ystävien kanssa, ostoksilla... mitä tahansa, mutta jotakin puuhaa. Onneksi täällä töissäkin on paljon tekemistä, mutta voimia tämäkin kysyy.
Todella paljon kiitoksia rohkaisevasta viestistäsi. Toivon sinullekin kaikkea hyvää ja valoa elämään. Muistot jäävät ja ne ovat kullanarvoisia, voimavaroja pimeiden hetkien varalle ja muutenkin.
Halauksin,
Kaisa Leena
Kiitos vastauksestasi!
Minullekin toisteltiin, että pahin on vielä edessä ja mietin, kuinka paha se voi enää olla, kun päivä jona tiedon sain, oli elämäni helvetillisin, aivan ehdottomasti. Mutta sen pahempaa ei tähän mennessä ainakaan ole tullut, enkä usko että enää tuleekaan, hautajaisten jälkeen alkoi jollakin tavalla helpottaa. Kun ei tarvinnut ainakaan enää järjestää mitään, voi vain olla.
En oikein tiedä mitä aikaa elän nyt, mutta tuntuu itsestä uskomattomalta, että olen näin ok selvinnyt tähän asti. Olen surrut hirveästi, puhunut paljon ja tuntenut tuskaa, mutta silti selvinnyt kaikista velvollisuuksistani ym. Ihminen on uskomattoman vahva, kun on pakko.
Jotenkin on ollut huono omatunto, että en tavallaan ole surrut vieläkin enemmän, mutta olen jostakin lukenut samaa, joten kaipa sekin vaan kuuluu tähän.
Hienoa, että pystyt puhumaan ystävillesi, pidä siitä kiinni, sillä minusta tuntui, että kun palasin opiskeluihini, lopetin sen. Se on harmittanut jälkeenpäin, koska enää kukaan ei kysy että miten jaksat jne. vaikka aluksi sitä kyseltiin lähes kyllästymiseen asti. Enkä osaa itse ottaa aihetta puheeksi, koska koen että se säikäyttää monet. Vaikka tiedän, että ei pitäisi välittää.
Olen aivan samaa mieltä siitä, mitä kirjoitit maailman aukeamisesta. En enää osaisi kuvitella itseäni ihmisenä, joka ei ole kokenut mitä olen. Suhtautumiseni lähes kaikkiin asioihin muuttui ainakin jollakin tavoin ja tuntuu, että aikuistuin kerralla useamman vuoden.(olen nyt 22)
Uskon, että varsinkin sitten, kun useampi vuosi on kulunut, osaa jotenkin arvostaa tätäkin hirvittävää asiaa jollakin tavalla kokemuksena ja itseä muokkaavana tekijänä. Koska uskon, että kaikella on jokin tarkoitus, ei mitään niin kamalaa kuin meille ja veljillemme on tapahtunut, voi tapahtua "vahingossa" tai ilman mitään syytä. Ehkä se tarkoitus näkyy jonain päivänä ihmisissä joiden elämään he olivat vaikuttamassa.
Miten vanhempasi voivat? Omistani olen edelleen huolissani, tuntuu, että haluaisin jotenkin olla heille enemmän, mutta en vain voi ja kuten sinäkin sanoit, en jaksa. Onneksi siihen näyttää voivan luottaa, ettei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Näin on heidänkin kohdallaan, jostakin sitä voimaa tulee ja yllättävän reippaita vanhempani nyt ovat kaikesta huolimatta. Yritän käydä heidän luonaan mahdollisimman usein ja koen jotenkin, että minun on nyt ainakin pidettävä itsestäni huolta ja selvittävä, koska he eivät kestäisi enää enempää.
Oli jotenkin outoa, että luin kirjoituksesi juuri tänään, koska kävin näissä keskusteluissa muutaman kerran keväällä pian tapahtuneen jälkeen, mutta en juuri löytänyt mitään, joka olisi tuntunut siltä, että olisi tehnyt mieli vastata. Tänään ihan sattumalta tuli mieleen vilkaista ja heti huomasin tämän.
Toivon niin kovasti, että voisin jotenkin helpottaa oloasi.
En itsekään pystynyt heti kirjoittamaan, enkä vieläkään tule kirjoittaneeksi niin paljon, kuin tekisi mieli. Ehkä sitten joskus, minusta tuntuu, että haluan vieläkin odottaa, että asiat jäsentyvät selkeämmin. Ja että sisäistäisin tapahtuneen ihan kokonaan. Itselläni oli ensimmäisinä viikkoina sellainen olo, että odotti vaan, koska kaikki palaa ennalleen. Nyt se on alkanut kadota ja on kai alkanut jollakin tavoin tottua. Ja silti saatan sekunnin murto-osan ajan miettiä, että "voisinkin soittaa veljelle ja kysyä". On siihen vain niin tottunut, kun on koko elämänsä elänyt niinkuin sanoit toisena kahdesta ja sitten onkin enää yksi.
Paljon olen jutellut myös veljeni kavereitten ja tyttöystävän kanssa, tuntuu että niistä keskusteluista olen saanut tosi paljon, vaikka ne raskaita ovatkin. On ihanaa, kun voi puhua niiden kanssa, jotka hänet myös tunsivat.
Paljon jaksamista töihin ja muutenkin, päivä kerrallaan eteenpäin! Ja halaukset myös sinne, tarvitset niitä nyt enemmän kuin minä:)