Mä kirjoitan tänne ehkäpä vaan siksi että saisin jonkinlaista selkoa tilanteeseen...
Ongelmani on tämä parisuhde...joka rassaa mieltä todella paljon.
Olen avioliitossa elävä, kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, ja vakituisessa työssä...
Mieheni on yrittäjä, erittäin kiireinen sellainen.
Meidän parisuhde tuntuu vetelevän viimeisiään, mutta mä en vain saa itsestäni irti että lähtisin.
Mieheni on vanhanaikainen, mielipide on se että äiti on talossa se joka hoitaa lapset ja kodin...ja mies tuo rahaa taloon. Minä käyn työssä joka vaatii iltavuoroja, ja viikonlopputöitä...työni on kuitenkin minulle mielekästä ja siinä on suuri vastuu, mutta mieheni ei voi hyväksyä sitä että olen töissä.
Riitelemme nykyään enemmän ja enemmän... yksinkertaisesti, miehellä ei ole aikaa eikä halua edes antaa ajatusta sille, että voisimme joskus edes yhden illan olla vaikka vain kahdestaan. Hänellä on aina liian paljon muuta ajateltavaa, kiirettä töissä, menoja, eikä jaksa kuulemma kuunnella minun jäkätystä yhteisestä ajasta tms...
Mies on ns. yksinäinen sielu, ja tykkää paljon kulkea yksinään...eikä edes kaipaa mitään yhteisiä iltoja perheen kanssa, ainakaan minun.
Riitoja tulee, yleensä aina kun minulla on iltavuoro tai viikonloppuvuoroja töissä... miehelläni on myös usein iltaisin menoja, joista usein tulee ongelmia lastenhoidon kanssa.
Mieheni on hyvin äkkipikainen...suuttuessaan hän saattaa huoritella minua, uhata lyödä (mitä ei kyllä ole tehnyt, varsinaisesti)haukkua minua läskiksi, siis todella loukata minua...ihan tahallisesi, ja suuttuessaan lapsille, mies on muutamaan otteeseen heittänyt heidät ulos talosta, tai sanonut todella rumia asioita kuten turvat kiinni, haista paska, vittu teitä idiootteja kakaroita.... ja kurittanut, ei lyöden eika muuten mutta kuitenkin niin että lapset ovat saaneet kipeää.
Lapsemme ovat kuitenkin kaikesta huolimatta suhteellisen tasapainoisia, terveitä ja onnellisia lapsia, isä kun on hyvä isä ollessaan hyvällä päällä.
Parisuhteemme ongelma on lähinnä se että minä en ole sellainen, millainen mieheni haluaisi minun olevan.
Tuntuu, että kaikki mitä minä teen, on väärin. Kaikki, mistä minä pidän ja nautin, on aina väärin...musiikkimaku, harrastukset(joita enää ei ole), työ, kaikki!!!
Tuntuu, että minä en jaksa enää. Mies osaa loukata sanoin todella pahasti, haukkumalla minua läskiksi, petturiksi, huonoksi äidiksi (mikä minä kyllä en ole, lapset ovat minulle kaikkein tärkeintä!!!)
Sitten on tämä alistaminen. Miehelläni on rahaa, ja vaikka kuinka onkin vanhanaikainen luonne, silti meillä ei ole yhteisiä rahoja vaan hänen omansa ja minun. Ja minun pitää tulla toimeen omilla rahoillani, piste. Tulos onkin se että minä olen jatkuvasti tiukoilla ja hän ei.
Raha on myös kiristysväline..suuttuessaan mieheni aina tuo esiin rahan, kuinka minulla ei olisi mihinkään varaa ilman häntä ja hänen rahojaan. Elikkä minä en olisi mitään ilman häntä.
Hän osaa myöskin olla mustasukkainen, mutta ihan syyttä, minä olen aina ollut uskollinen ja olemme olleet yhdessä kohta kymmenen vuotta.. mutta hän on pettänyt minua... olin tuolloin raskaana ja mies kohteli minua kuin saastaa. Epäilen, että kertoja on muitakin, mutta ei vain ola jäänyt kiinni.
kaikki tämä...mä oon ihan loppuunpalanut. Mulla ei ole hyvä olla hänen kanssa ja eniten pelkään mitä tämä tekee meidän ihanille lapsillemme???
Minulta puuttuu rohkeus ottaa ja lähteä koska pelkään tekeväni haittaa lapsille ja sitä, että jos en pärjäisikkään?? Työaikani ovat mahdottomat yksinhuoltajalle!!!
Hyviä aikojakin on, kun mies on ihana... yrittää olla täydellinen aviomies ja isä. Kyllä hän minua rakastaa, tiedän sen, ja kun kaikki on hyvin... raha ei ole ongelma eikä mikään...mutta....
Mikään ei vain tunnu enää miltään minusta, liian paljon pahaa on tapahtunut!
Ulkopuolisten silmissä meillä on varmasti täydellinen elämä... ja mä olen aina ollut itse niin vanhanaikainen, että avioliitto on ikuista.
Rakkaus? Joku osa minusta edelleen rakastaa miestäni, sitä miestä, johon aikoinani rakastuin... haluaisin kaiken vaan muuttuvan hyväksi jälleen!
Hän ei suostu parisuhdeterapiaan, vaikka useasti olen sitä pyytänyt... Mitä mä teen????
Haluan lapsistani kasvavan normaaleja aikuisia, haluan heidän olevan onnellisia!!! Huomaan, että mieheni ollessa kotona, itsekin muutun pahantuuliseksi... ei sen niin pidä mennä!!!
Mistä minä löydän rohkeutta lyödä peli poikki????
Tai miten saan hänet puhumaan, myöntämään että asiat ovat todella huonosti, ja että niiden on muututtava jos me aiomme jatkaa yhdessä??
Mä en saa häntä puhumaan, avautumaan... siitä tulee aina riita!!!
En minä haluaisi erota, en erottaa perhettämme...mä olisin valmis taistelemaan kaiken sen hyvän puolesta, mitä meillä oli, ja välillä vieläkin on!!
Ongelmani on tämä parisuhde...joka rassaa mieltä todella paljon.
Olen avioliitossa elävä, kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, ja vakituisessa työssä...
Mieheni on yrittäjä, erittäin kiireinen sellainen.
Meidän parisuhde tuntuu vetelevän viimeisiään, mutta mä en vain saa itsestäni irti että lähtisin.
Mieheni on vanhanaikainen, mielipide on se että äiti on talossa se joka hoitaa lapset ja kodin...ja mies tuo rahaa taloon. Minä käyn työssä joka vaatii iltavuoroja, ja viikonlopputöitä...työni on kuitenkin minulle mielekästä ja siinä on suuri vastuu, mutta mieheni ei voi hyväksyä sitä että olen töissä.
Riitelemme nykyään enemmän ja enemmän... yksinkertaisesti, miehellä ei ole aikaa eikä halua edes antaa ajatusta sille, että voisimme joskus edes yhden illan olla vaikka vain kahdestaan. Hänellä on aina liian paljon muuta ajateltavaa, kiirettä töissä, menoja, eikä jaksa kuulemma kuunnella minun jäkätystä yhteisestä ajasta tms...
Mies on ns. yksinäinen sielu, ja tykkää paljon kulkea yksinään...eikä edes kaipaa mitään yhteisiä iltoja perheen kanssa, ainakaan minun.
Riitoja tulee, yleensä aina kun minulla on iltavuoro tai viikonloppuvuoroja töissä... miehelläni on myös usein iltaisin menoja, joista usein tulee ongelmia lastenhoidon kanssa.
Mieheni on hyvin äkkipikainen...suuttuessaan hän saattaa huoritella minua, uhata lyödä (mitä ei kyllä ole tehnyt, varsinaisesti)haukkua minua läskiksi, siis todella loukata minua...ihan tahallisesi, ja suuttuessaan lapsille, mies on muutamaan otteeseen heittänyt heidät ulos talosta, tai sanonut todella rumia asioita kuten turvat kiinni, haista paska, vittu teitä idiootteja kakaroita.... ja kurittanut, ei lyöden eika muuten mutta kuitenkin niin että lapset ovat saaneet kipeää.
Lapsemme ovat kuitenkin kaikesta huolimatta suhteellisen tasapainoisia, terveitä ja onnellisia lapsia, isä kun on hyvä isä ollessaan hyvällä päällä.
Parisuhteemme ongelma on lähinnä se että minä en ole sellainen, millainen mieheni haluaisi minun olevan.
Tuntuu, että kaikki mitä minä teen, on väärin. Kaikki, mistä minä pidän ja nautin, on aina väärin...musiikkimaku, harrastukset(joita enää ei ole), työ, kaikki!!!
Tuntuu, että minä en jaksa enää. Mies osaa loukata sanoin todella pahasti, haukkumalla minua läskiksi, petturiksi, huonoksi äidiksi (mikä minä kyllä en ole, lapset ovat minulle kaikkein tärkeintä!!!)
Sitten on tämä alistaminen. Miehelläni on rahaa, ja vaikka kuinka onkin vanhanaikainen luonne, silti meillä ei ole yhteisiä rahoja vaan hänen omansa ja minun. Ja minun pitää tulla toimeen omilla rahoillani, piste. Tulos onkin se että minä olen jatkuvasti tiukoilla ja hän ei.
Raha on myös kiristysväline..suuttuessaan mieheni aina tuo esiin rahan, kuinka minulla ei olisi mihinkään varaa ilman häntä ja hänen rahojaan. Elikkä minä en olisi mitään ilman häntä.
Hän osaa myöskin olla mustasukkainen, mutta ihan syyttä, minä olen aina ollut uskollinen ja olemme olleet yhdessä kohta kymmenen vuotta.. mutta hän on pettänyt minua... olin tuolloin raskaana ja mies kohteli minua kuin saastaa. Epäilen, että kertoja on muitakin, mutta ei vain ola jäänyt kiinni.
kaikki tämä...mä oon ihan loppuunpalanut. Mulla ei ole hyvä olla hänen kanssa ja eniten pelkään mitä tämä tekee meidän ihanille lapsillemme???
Minulta puuttuu rohkeus ottaa ja lähteä koska pelkään tekeväni haittaa lapsille ja sitä, että jos en pärjäisikkään?? Työaikani ovat mahdottomat yksinhuoltajalle!!!
Hyviä aikojakin on, kun mies on ihana... yrittää olla täydellinen aviomies ja isä. Kyllä hän minua rakastaa, tiedän sen, ja kun kaikki on hyvin... raha ei ole ongelma eikä mikään...mutta....
Mikään ei vain tunnu enää miltään minusta, liian paljon pahaa on tapahtunut!
Ulkopuolisten silmissä meillä on varmasti täydellinen elämä... ja mä olen aina ollut itse niin vanhanaikainen, että avioliitto on ikuista.
Rakkaus? Joku osa minusta edelleen rakastaa miestäni, sitä miestä, johon aikoinani rakastuin... haluaisin kaiken vaan muuttuvan hyväksi jälleen!
Hän ei suostu parisuhdeterapiaan, vaikka useasti olen sitä pyytänyt... Mitä mä teen????
Haluan lapsistani kasvavan normaaleja aikuisia, haluan heidän olevan onnellisia!!! Huomaan, että mieheni ollessa kotona, itsekin muutun pahantuuliseksi... ei sen niin pidä mennä!!!
Mistä minä löydän rohkeutta lyödä peli poikki????
Tai miten saan hänet puhumaan, myöntämään että asiat ovat todella huonosti, ja että niiden on muututtava jos me aiomme jatkaa yhdessä??
Mä en saa häntä puhumaan, avautumaan... siitä tulee aina riita!!!
En minä haluaisi erota, en erottaa perhettämme...mä olisin valmis taistelemaan kaiken sen hyvän puolesta, mitä meillä oli, ja välillä vieläkin on!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei käy kateeksi tilanteesi. Olen itsekkin eronnut ja koetin useamman vuoden saada miestäni muuttumaan, kunnes viimein uskoin ammattilaisia, jotka sanoivat etten voi muuttaa toista, jos tämä ei itse tahdo. Voin vain tehdä päätökset omasta elämästäni. En ole katunut, vaikka silloin kun asiat olivat hyvin, suhde oli loistava.
kuulostaa hyvin vahvasti henkiseltä väkivallalta...kymmenessä vuodessa saa paljon pahaa aikaan...tekstistäsi huokuu väsymys on onneton olotila...sinun ja lastesi tähden hanki apua, joka osaa arvioida tilanteesi puolueettomasta näkökulmasta...ei ole oikein lapsiakaan kohtaan, että he joutuvat todistamaan äidin henkistä alistamista (itse olen aikoinani joutunut näkemään yhtä sun toista vanhempieni välillä ja kun he erosivat olin onnellinen). mutta ennenkaikkea...sinullakin on oikeus onnelliseen ja tasapainoiseen elämään!!
>Parisuhteemme ongelma on lähinnä se että minä en ole sellainen, millainen mieheni haluaisi minun olevan.
Ei, se ei ole teidän ongelma. Ongelma tuntuu olevan se, että tekisipä miehesi mitä tahansa, se ei riitä Sinulle.
Muuta. Jos pystyt lähtemään pois, ilman, että asetat rahallisia vaatimuksia omaisuuden suhteen ja Sinulle riittää minimielatusmaksut, niin lähde. Ja nopeasti.
Kukaan muu ei voi antaa tuollaista vastausta kuin itse henkistä väkivaltaa harrastava KUSIPÄÄ. Kyllä se joka on sitä mieltä että itsessä ei ole mitään vikaa lähtee pariterapiaan. Luuleepa siellä saavansa tukea omaan mielipiteeseen vaimonsa hunommuudesta. Minusta on tärkeää että lapset saavat kasvaa normaalissa rakastavassa ympäristössä. Siihen ei kuulu toisen ihmisen nolaaminen ja alistaminen. Ajattele minkälaisen mallin avoielämästä lapsesi saavat, se seuraa ehkä heitä omaan parisuhteeseen.
Vaikuttaa siltä että miehesi tuntee olevansa loukussa avioliitossaan ja on pettynyt parisuhteeseen ja perhe-elämään. Pettymystään ja pahaa oloaan hän purkaa sinuun. Kontrolloiva luonne vielä siihen päälle... Onhan todettu monissa tutkimuksissa että joka itse pettää niin luulee toisenkin pettävän...
Tee ihmeessä palvelus itsellesi ja lapsillesi, lähde! Käy kuitenkin ensin perheneuvolassa juttelemassa tilanteestasi, he osaavat auttaa tai ohjata sinut eteenpäin. Kyllä ne lasten hoito-ongelmat saadaan ratkaistua kun avaudut asiasta neuvolassa. On hienoa että miehesi ei ole täysin saanut sinua alistettua koska olet käynyt töissä. Jatka ihmeessä töissä käymistä, se tuo itsenäisyyttä ja antaa muuta ajateltavaa. Lapsesi ehkä ulospäin näyttävät iloisilta ja normaaleilta. Mutta lapset ovat mestareita näyttelemään ja pitämään perheen kulisseja yllä. He varmasti tietävät miten sinua kohdellaan.. et varmaankaan halua että he saavat siitä mallin omaan elämäänsä?? Oireilut alkavat viimeistään murrosiässä.
Kaikkea hyvää sinulle ja rohkeutta!
Olet joutunut kokemaan todellakin epäinhimillistä kohtelua. Jos haluat vielä yrittää yhdessä tulisi sinun koittaa selvittää se onko suhteessa todellakin niin hyviä asioita että sitä kannattaa edes yrittää pelastaa. Vaikka asiat muuttuisivatkin niin pystytkö ikinä unohtamaan ja antamaan anteeksi? Tuskin. Päiväkoteja löytyy myös vuorotyötä tekevien lasten vanhemmille. Hoida kaikki järjestelyt ensin, asnto ja hoitopaikka... Ja varaudu hirvittävään taisteluun. Miehesi on sitä sorttia että ei varmasti päästä sinua helpolla. Voi olla että et saa mitään mukaan nykyisestä asunnosta, hänhän on ne suurilla tuloilaan hommannut. Sitä ei koskaan lasketa että kenen rahoilla on silloin syöty ja maksettu laskut. Henkistä väkivaltaa saaneille on olemassa varmaankin myös tukipuhelimia mistä voi koittaa saada tukea.
www.narsistienuhrientuki.fi