Katsoin eilen jotain ajankohtaisohjelmaa uusintana ja siinä Otto ja Jope kertoivat koulukiusauksesta ja sen seurauksista. Minua kiusattiin 6 ja etenkin 7. luokalla ja kiusaajia olivat entinen paras kaveri ja hänen uudet parhaat kaverinsa. Kiusausta kesti koko seiskaluokka ja loppui kun muutin pois. Mietin jopa itsemurhaa silloin. Ja olin vielä ihan lapsi! Kiusaamisesta jäi ikuinen pelko siitä, että kaikki maailman ihmiset jossain vaiheessa kääntyvät minua vastaan ja kukaan ei voi ikinä minua rakastaa. Olen aina luullut, että kiusaaminen teki paljon hallaa itsetunnolle mutta eilisessä ohjelmassa sanottiin tutkimuksen tuloksen näyttävän, että isoin ongelma on suhteessa muihiin ihmisiin; ei voi enää luottaa ja koko ajan miettii, että mikähän tässäkin on takana. Miten ihmeessä tästä voi päästä eroon? Olen nyt jo yli 30 vuotta ja jokainen mies, jonka tapaan ja kenen kanssa seurustelen, on potentiaalinen selkään puukottaja joka lopulta kuitenkin hylkää ja sitten vielä nauraa perään. En pelkää samaa ystävien kanssa, koska en koskaan ole heistä riippuvainen. Jos he peruvat sovittuja menojamme, totean mielessäni vain että mikäs siinä.. eihän kukaan mun kanssa olisi lähtenytkään. Ei mulla ole oikeutta suuttua. Pitäisi vain olla kiitollinen että jos joku joskus lähtee mun kanssa jonnekin. Olen yksinäinen susi ja olen suojannut elämäni rutiinein. En saa mitään suhdetta toimimaan koska pelkään koko ajan sitä hylkäämistä ja etenkin nöyryytetyksi tulemista. Ei edes se pettäminen tai jättäminen tunnu niin pahalta mutta se, että muut tietävät ja nauravat minulle. Siitä syystä myös salaan kaikki suhteeni ja tunteeni, jotta harvempi voi sitten nauraa selän takana kun käy huonosti. Näennäisesti voin seurustella ja olla mutta koko ajan olen varautunut pahimpaan. Eli suhteesta ei tule mitään. Sanon jopa kavereille että kohta se pettää ja jättää. Eivätpähän pääse nauramaan makeasti, koska olen jo kertonut olevani varautunut kaikkeen. Hullu kai olen. Mutta jos joku tietäisi, onko mahdollista päästä näistä kiusaamisesta johtuvista traumoista? Ikinä?
Itsetunto ja luottopula
= yksinäisyys
101304
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mies ei ole suhdeihminen, tai jos on, hän haluaa naisen joka "rakkaudesta" suvaitsee pienet syrjähypyt alaikäisten ja kakskymppisten kanssa.
Mies ei ole onnen symboli. Se on lähinnä esine jolla pädetään muille naisille "mullakin on yks näistä".
Ja lisäksi, näin ajoittain puolilesbon mielestä, osa miehistä on varsin turn-off.Deo ehkä auttaa.
Niinpä. Tuttua on. Minä olen jo 50v ja silti vieläkin joskus menee usko itseeni.
Paljon aikoinaan auttoi kun löysin urheilun avuksi. Kisasin vaan itseni kanssa kuinka paljon jaksan uida. Tuli kuntoa samalla ja sitten myös kavereita siitä piiristä. Selvisi pikku hiljaa että minä olin kestävin uimari. Hidas totta vie aluksi, mutta pikku hiljaa pääsin parempiin ja parempiin tuloksiin. Taisi mennä melkein 2 vuotta kun ekan kerran selvisi että olin jopa nopein ikäsarjassani. Tämä ja sitten muut pikku onnistumiset lopulta ovat tuoneet hurjasti itseluottamusta. Eikä vain tuolla uimahallissa vaan myös seuraelämässä. Kumppanin löysin myös hallilta ja vieläkin 5 vuoden yhdessäolon jälkeen hän uskoo ja ihailee minun uintisaavutuksia.
Vaikka ei nuo saavutukset ole Suomen mitallitasoa tai edes mitään piiritasoa, niin saavutuksia ja onnistumisia minulle, vanhalle aina kiusatulle. Näin minä sain itseluottamukseni ja samalla luottamuksen oppia myös luottamaan muihin. Ilman yhteistä luottamusta ei mikään suhde toimi.
Etsi itselleni laji, missä sinä voitat.
Onnea matkaan.
vaikka mies olenkin. En jaksa kirjoitella paljoa tästä, koska jos alkaisin kirjoittamaan kunnolla, juttua tulisi varmaan pari liuskallista.
Olen muutamia vuosia sinua nuorempi, mutta olen jo ehtinyt oppimaan, kuinka kiusaamisen jäljet vaikuttavat parisuhteisiini. On todellakin vaikea luottaa, että toinen ei haluaisi loukata. Naiset luulevat minua mustasukkaiseksi, mitä kyllä sitäkin olen jonkun verran. Mutta enemmän olen vain varma, että kukaan nainen, kenen kanssa jotain yritän, ei aio oikeasti olla tosissaan kanssani. Haluaa vain pettää tai ilkeillä ja jättää.
Joku varmaan sanoo, että olen vainoharhainen. ... Kyllä itsekin tiedän, etteivät kaikki naiset ole pahoja. Mutta ehkä menneisyyteni takia myös ajaudun suhteisiin tai niitä yrittämään sellaisten naisten kanssa, jotka myös toteuttavat pelkoni.
Minua kiusasivat sekä pojat että tytöt. Pojat enemmän, turpaan otin muutamaankin kertaan. Mutta mikään ei ole niin syvästi syöpynyt mieleeni. Vaikuttanut elämääni. Kuin ne pienet tytöt, jotka kaikin tavoin osoittavat, etten ole kelvollinen. Olen jopa kaveri yhden miespuolisen entisen kiusaajan kanssa, ja se on minulle yläaste-aikoja muutaman oluen jälkeen jopa joskus pahoitellutkin. Mutta naiset. Enpä osaa muuta sanoa, kuin että kiitos vaan kaikille naisille ruudun toisella puolella, jotka olette polkeneet maahan jotain syytöntä poikaa nuoruudessanne. Toivottavasti nyt tuntuu hyvältä.
yläasteella koska olin "uusrikas".Nousukaslapsi.
Mutta muistan että pikkutyttöinä kiusasimme leikkikoulussa yhtä poikaa.Ajattelen vieläkin että haluaisin pyytää häneltä anteeksi.Olen melko varma, että vaikka pojat oli silloin "hyi" niin tohon yhteen poikaan olin piilorakastunut.tiedän sen nyt, hävettää ja kaduttaa. Sanoimme sitä "likaiseksi" koska sen iho oli luonnostaan beige.Sopi hyvin ruskeaan tukkaan ja nyt himoaisin sellaista äijää.Se oli myös vähän lihava, josta huomautimme.Bäng..Eipä haittaisi enää mua.Sanoimme sille, et pese kätesi, koska ne on likaiset.
Tahtoisin niin nähdä sen surusta välkehtivät silmät, tummanruskeat, mustat tähtitaivaat.Jokaisen tähden pyytäisin tekemään tähdenlennon.Jos tämän ihmisen löydän, aion sanoa että olit oikeasti mun suklaanamu.Mutta en kestänyt sitä tunnetta itsessäni.Halusin olla ilkeä pieni tyttö.
ala-ylä asteella, ja intissä,
kerran olin niin rikki/pahoittanut mieleni, että metsäleirillä, kaivoin yhden "kovan" 62: taskusta ja pyörittelin sitä, meinasin ampua itteni sinne mettään..
ei mua kukaan tarvitse.. jne.. se olis varmaan ollut tyylikästä.. pah.. hulluutta ja toisista piittaamattomuutta (ajattelen nykyään)
mutta ajateluksissa nukahdin ja olo meni pois, kaks viikkoa löin päätäni seinään.. sama meno(kiusaaminen) jatkui... ja odotin että pääsisin leirille, jotta voisin tulittaa itteltäni aivot männyn oksalle,
en tiedä mitä tapahtui.. en vieläkään pystyny ampumaan,, joten en pystynyt edes tekemään sitä
moitin ittelläni että en osaa mitää.. edes tappaa itteeni...
nykyään
en edes välitä enää mistään, on mukava elää luuserina, naisia ei tule koskaan olemaan..
koska nämä mukavat kaverit on saanut mun itsetunnon niin alas.. että en uskalla enään mitään enkä ketään..
Minua kiusattiin koulussa yläasteella. Lukiossa se sit jäi ja noh intissä olin sit omassa tuvassani silmätikkuna jälleen, mut sillon annoin sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Mut en tiedä sit mistä se johtui. Varmaankaa naama ei miellyttäny ja sit kun olin aina niiden heikkojen kaveri, niin helppohan se oli antaa tulla kun kaverit ei uskaltanu tulla jeesaamaan koska neki ois leimattu sit siihen samaan porukkaan.
Se oli kaikista ikävin kuulla kun kaveri sanoi että teoriassa hän on kyllä sinun puolella mut ei uskalla tehdä mitään. Sitä jäi vähän niinku omilleen siinä.
Kellään ei periaatteessa ollu henk. koht. mua vastaan mitään mut sit kun se kaveeraa sen ja sen kanssa. Hassua kun nyt tapaa intti/koulu kavereita niin ne kaikki on yksinään taputtelemassa selkään mut sit porukassa ne jättää mut mieluummin ulkopuolelle.
Sellaistahan se oli/on, mut nyt taitaa olla taas sellainen remmi kavereita mulla ettei paremmasta väliä.
Itseäni ei juuri ala-asteella kiusattu, mitä nyt ylempi luokallaiset silloin tällöin tarrasivat jaloista kiinni ja pyörittelivät ympäriinsä. Taisipa joku luurangoksikin minua irviä. Yläasteella sitten oli vaikka minkälaista kiusaajaa. Toisaalta vastapainona oli kavereita joiden seurassa viihdyin. Silti lukiossakin oli vielä pari naureskelijaa, vaikka muuten tuli kaikkien kanssa toimeen. Armeijan P-koulutuskaudella pari alikessua naureskelivat myös meikäläiselle vaikka olin siinä missä muutkin, enkä tehnyt mitään töppäyksiä. Tosin en joutunut kuitenkaan mitenkään kovin pahasti naurunalaiseksi, sillä monesta muustakin tehtiin pilkkaa. Nyt, yliopistossa opiskellessani, ei ole minkäänlaista kiusaamista esiintynyt. Parista yläasteaikaisesta kiusaajasta tuli ihan mukavia tyyppejä lukion aikaan. Lisäksi samassa paikassa suoritettu asepalvelus ja sen jälkeiset opiskelut ovat tehneet meistä ihan kavereita.
P.S. Vaikka itsetuntoni on varmaan ihan normaalitasolla, niin esim. jotkin ihan mitättömän nolot tilanteet aiheuttavat sen, että lehahdan punaiseksi kuin keitetty rapu. Eli ehkä sellainen jälki on jäänyt siitä kouluaikaisesta kiusaamisesta minun kohdalleni.
Kyllähän kouluvuosien kokemukset kulkevat mukana syvällä alitajunnassa. Olen mies ja ikää on jo reilu 25, mutta edelleen tietyt piirteet persoonassani selittynevät kouluajan ongelmilla. Ongelmat alkoivat ala-asteen lopulla, mutta pahinta aikaa oli yläaste. Se oli kuin kolme vuotta helvetissä. Turpiin tuli sekä fyysisesti että varsinkin henkisesti. Fyysiset ruhjeet paranivat nopeasti, osa vaati toisin lääkärin apua, mutta henkiset vammat ovat ainakin osaksi pysyviä.
Usean vuoden ajan minulle tehtiin selväksi, että olen täysin arvoton, enkä missään suhteessa muiden veroinen. Vaikka tämä olikin vain kypsymättömien teinien päätöntä toimintaa, on se vahingoittanut itsetuntoani ja suhtautumistani muihin ihmisiin tavalla, joka vaikuttaa edelleen.
Tilanne alkoi helpottua lukiovuosina, jolloin pääsin pahimmista tyypeistä eroon. Ympäristön muutos oli silloin kuitenkin melko pieni ja haavat yhä tuoreita, joten pysyin tuolloin pääasiassa omissa oloissani. Intissä huomasin, että tulen ihan hyvin toimeen täysin uudessa ja vieraassa porukassa, jossa kukaan ei tunne taustaani. Yliopistoon lähdin toiselle puolelle Suomea, mikä oli hyvä ratkaisu. Myös opiskelijaelämään pääsin hyvin mukaan ja sain paljon uusia kavereita, ensimmäistä kertaa vuosiin. Kaveripiirini on edelleen peräisin opiskeluajoilta.
Kaveritasoa läheisempään suhteeseen en kuitenkaan ole pystynyt, enkä varmasti koskaan pystykään. Suhtaudun kaikkiin ihmisiin pienellä varauksella, enkä halua päästää ketään kovin lähelle. Kuvani omasta itsestäni on yhä hyvin kriittinen ja huono itseluottamus on vaivannnut minua aina. Kun itsetuntoa on järjestelmällisesti tuhottu vuosien ajan, ei sitä saa täysin korjattua enää ikinä. Se on vaikeuttanut sekä yksityiselämääni että menestystäni työuralla ja ongelmien taustalla ovat epäilemättä kouluaikojen kokemukset.
Tästä vuodatuksesta huolimatta elämässäni on toki hyviäkin asioita, enkä ole lainkaan katkera menneisyyteni vuoksi. Edes sinkkuus ei minua häiritse, sillä se on oikeastaan minulle sopivin elämäntapa. Itsetunto-ongelmien vastapainoksi nämä kouluaikojen kokemukset ovat tehneet minusta myös monessa suhteessa kovemman ja vahvemman ihmisen.
Minua kiusattiin yläasteella lempinimellä luuranko. Sain miellyttävän lempparin mitoistani (171/45). Paino ei vaan noussut, vaikka mitä tekisi. Enimmäkseen pojat kiusasivat ja enimmäkseen, erikoista kyllä, käymällä käsiksi. Meni pitkään ennen kuin aloin luottaa ihmisiin. Jotenkin se meni niin, että olin muille etäinen. Läheisiä ystävyyssuhteita en juuri solminut ja seurustelusuhteetkin olivat todella pintapuolisia. Pikku hiljaa aloin kuitenkin saada miellyttäviä ja myönteisiä kokemuksia muista ja aloin suhtautua itseeni hieman toisin. Että minä nyt olen tämmöinen. En täydellinen mutten viallinenkaan. Kaikki eivät tietenkään minusta pidä, muttei kyllä tarvitsekaan. Kenestä kaikki nyt pitäisivät?
En oikeasti tiedä, mikä asiaan auttaisi. Minulla ehkä eniten auttoi lukio jossa ei ollut muita samalta yläasteelta. Sain sieltä itselleni todella myönteisiä kokemuksia sekä opiskelusta että kaveripiiristä. Myös muutama "ihan hyvin" mennyt "teini-ihastus" auttoi asiaa. En ilmeisesti ollutkaan pojista vastenmielinen. Ehkä eniten on auttanut se, että olen onnistunut luomaan verkoston joka ei mitenkään liippaa läheltä yläastetta tai sen aikaisia ihmisiä. Ei tarvitse olla tekemisissä vaikeiden asioiden kanssa, koska ne eivät ole osa elämääni enää. Kostoajatukset ovat jääneet taakse.
Jos joskus päähäni tulee vielä ajatus siitä, että joku tahtoo nolata minut tai nauraa selän takana, yritän ajatella niin että sivallan sitten jotain pirullista takaisin. :=)
Huh mitä tekstiä. Ihan hirveää, että meitä tallottuja ja kiusattuja on näin paljon. Minua itseäni lohdutti koulukiusattuna vain se, että yhtä kaveria kiusattiin vielä enemmän. HÄnellä oli synnynnäinen vamma kasvoissa ja siitä syystä häntä kutsuttiin mm. pedoksi. Hän teki itsemurhan muutamia vuosia koulun loppumisen jälkeen. Sen sanon nyt kaikille, että jos mitenkään voitte elämässänne vaikuttaa kiusauksen vähentämiseksi, tehkää se. Kannustakaa kaikkia kiusattuja ja uskaltakaa olla kiusatun puolella. Minun paras ja ainut ystäväni kiusauksen aikana sanoi, ettei uskaltanut olla kaverini koska pelkäsi. Pelkäsi mitä? Kyllä kaksi on aina vahvempi kuin yksi. Ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas. Jokainen omalla tavallaan. Suvaitsevaisuutta! Jos ei raamatusta muuta hyvää sanottavaa ole, se on että rakasta lähimmäistäsi. Ja synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Mulla ei ainakaan ole varaa heittää ketään millään. Niin täydellinen en tosiaankaan ole.