johduin kuuntelemaan sähköä erinomaisesti johtavan subrajohtimen lailla, tehden aluksi satunnaisen radioaaltotaajuuus-matkailijan tavoin megahetsi-intervallihypyn konserttimusiikin puhelintoivekonsertista Salmenhaaran minimalismille haiskahtavan käyrätorvikonserton finaalin, Die Jagd, maisemasta kuin salama kirkkaalta taivaalta erään viulistin orkesterille hieman huonosti istuvaan, kömpelöön ja poropeukalomaiseen sovitukseen Schubertin pianolle nelkätisesti alkujaan säveltämään mittasuhteiltaan ja ilmaisuasteikoltaan ja tekniseltä mestaruudeltaan grandioosiin Grand Duoon, C-duuri, D 812, siirtyen;Jos haluaisin piin likiarvon enkka olisi mun, hei tytöt!; jonka syntyhistoria kytkeytyy aikaan, jolloin Schubertimme tunsi tarvetta tasoittaa tietä suureen sinfoniatyyliin, ja kuuntelin teoksen kilttinä masokistina, orgastisesta, tuskaakin kipeämmästä kauneudesta ja aritmetiikasta nauttien, kuin ristinpuuhun naulittuna; vauhdiikkaasta scherzosta finaalin olympolaisiin polyfonisiin sävelkudoksiin ja mattovyörytyksiin saakka.
Grand Duo orkesterisovituksena
Schopenhauer
0111
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.