En voi käsittää, miten kaikki viimeisimmät suhteenalut ovat päättyneet samoihin asioihin. Ensin mies on ihastunut/rakastunut, kaikki näyttää hyvältä ja itselläkin alkaa toivo heräämään että jos tässä olisi nyt se lopullinen. Kuukauden parin jälkeen alkaakin sitten alamäki. Mies aloittaa murjottamisen tai masentuu, äksyilee yms. Kysyn syytä, eikä mies osaa vastata. Vika ei ole kuulemma minussa. Vika on hänessä ja omassa suhtautumisessa asioihin. Että ei ehkä uskallakaan ryhtyä mihinkään, sillä pelkää että kaikki kuitenkin päättyy ennemmin tai myöhemmin. Onhan se niin tietysti että jos aikaisemmin parisuhteet ovat päättyneet, niin ne tulevat päättymään tulevaisuudessakin. Tuolla asenteella ei onnea voi koskaan saavuttaa. En väitä että itse olisin superrohkea ja etten ikinä miettisi tuollaisia asioita, mutta täytyyhän sitä riskejä elämässä ottaa, eikä pidä lannistua heti. Tietysti mietin myös että voiko tuollainen suhdeanalyysi ja mustien pilvien päälletuonti kuitenkin kertoa siitä ettei minua kohtaan olekaan tunteita niin vahvasti kuin mies on aluksi luullut. Ehkä kykenen itse vielä jonkinlaiseen optimismiin ja ajattelen, että jos on tarpeeksi rakkautta, niin esteeksi ei voi tulla sellaiset ongelmat, joita ei vielä ole edes olemassa, eikä välttämättä koskaan tule olemaankaan. Tätä on kuitenkin jatkunut niin kauan että väkisinkin alan miettiä, että löytyykö minulle koskaan miestä joka ei kärsi menneisyyden haamuista, joka ei murehdi tulevia liikaa, joka on valmis panostamaan parisuhteeseen ja ennen kaikkea valmis rakastamaan. Toivottavasti minusta ei ole tulossa samanlaista...kyynistä ihmistä joka ei usko enää mihinkään. Kuinka paljon rakkautta vaaditaan että toinen pystyy uskomaan kahteen ihmiseen ja siihen että joskus voi käydä onnellisestikin?
Onko "normaaleja" miehiä enää olemassa??
kyynel.
91545
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Valitettavasti joudun heti alkuun kertomaan, että varmasti ajan myötä kovetut itsekin, en usko että ihminen joka kokee pettymyksiä suhteissa osaa enää suhtautua samalla rennolla asenteella kuin aikaisemmin.
Itselläni oli peräkkäin ehkä neljä samanlaista "suhdetta", ne siis loppuivat kun olivat juuri päässeet "tapailuvaiheen" ohi...itse olen myöhemmin näitä juttuja miettiessäni todennut että kukaan näistä miehistä ei loppujen lopuksi olisi sopinut minulle. Kuitenkin jokainen näistä suhteista oli erilainen eikä mitään yleisiä johtopäätöksiä voi siksi alkaa vetämään.
Tietenkin tuollaisia kokeneena on hieman vaikea uskoa seuraavaan juttuun, mutta pakkohan se on. Syy ei ole sinussa vaan aikaisemmissa suhteissasi oli jotain pielessä. Ja jos joku lakkaa rakastamasta sinua niin sillehän sinä et yksinkertaisesti voi mitään..
Usko tulevaisuuteen ja jatka vain deittailua, kyllä sinä löydät, niin minäkin :)
Otsikossahan toi jo olikin "tavikset ei teitä naisia kiinnosta".
Me ollaan suurin osa jo heitetty "lusikka nurkkaan"...
Nyt on seuraavaksi teidän vuoro. Te sentään saitte seksiä, mutta me emme saaneet sitäkään.
Katkera. Ehkä.
Moi,
mielelläni minä ainakin ottaisin ihan tavallisen miehen, en vaadi akateemista tutkintoa, hienoja harrastuksia tms. Mukavan, huumorintajuisen ja luotettavan ukon ku löytäis.
Tavallinen duunari (joo työpaikka mielellään sais olla) joka ei tyttöystävältään myöskään vaadi ihmeitä. Mutta tuntuu, että miehet vaativat myös kauheen paljon...liikoja.
Niin....
Suomessa nainen valitsee miehen eikä mies naista.
Te puhutte, että teille kelpaa "tavallinen" mies, mutta totuus on se että ei kelpaa.
Te ette edes suostu keskustelemaan tai tanssimaan sen tavallisen miehen kanssa. Voi hyvin kysyäkin, että miten se tutustuminen silloin voi onnistua? Vastaus: Ei mitenkään.
Se on pelinhenki. (Suomessa)
Mikä on tavallinen? Mitä ihmettä te oikeen höpisette? Mun mielestä nykyään ehkä tavallinen mies on sitoutumiskammoinen joka pillunperässä säätäjä jonka lainit on meikäläiselle jo aika pitkälti liikaa hoettuja, joka vetää naurettavat hikinauhat ranteeseen syystä että se on muotia, ja pullistelee baarissa muiden kopioidensa kanssa ja luulee olevansa jotain tosi kuulia. Se on nykyään tavallista. Harvinaista on löytää mies jolla on selkärankaa ja moraalia, aivot ja tunteet. tai jotain tohon suuntaan...
Mä olen joutunut pettymään naisiin muutaman kerran. Mutta olen silti suht iloisella ja positiivisella mielellä, ja toivon löytäväni kivan naisen, joka oikeasti välittää.
Tervejärkiseltä :) Tollanen mäkin oikeastaan olen. Pettymyksiä ja pelkoja, mutta pitää myös osata ajatella että ne kuuluu jokaisen elämään ja unohtaa turhat pelot. huoh... mä tiedän että olen nyt löytänyt sen joka oikeasti välittää, mutta toi perkeleen pelko joskus hyökkää silmille. Ehkä se joskus häipyy... kun ollaan seurusteltu vähän pitempää :)
Veikkaan, etta ihastut aina samanlaiseen ihmistyyppiin, joka "murjottaa toikseen"...
On niitä "normaaleja". Mä olen rakastunut semmoseen ja hän onnekseni muhun. Mulla itselläni vaan on välillä se pelko, että jotain odottamatonta ikävää tapahtuu. Suhde on vielä aika alkutekijöissä. Mies on valppaana ja huomaa heti kysyä onko kaikki hyvin ja kyselee muutenkin välillä. Ollaan sovittu että sanotaan heti jos jokin tuntuu pahalta jne. Olen yrittänyt hälle selittää niitä järjettömiä päähänpistoja ja se helpottaa. Ajoittain pelkään jotain enkä edes ole varma mitä ja miksi ihmeessä, kun kaikki menee kuitenki niin uskomattoman hyvin. Puhumisen pitäisi auttaa. Auttaa mua ainakin. Ja mähän en suostu siihen että mokaan jotain ihanaa jonkin typerän pelon takia. Mä yritin joskus seurustella jonkin sortin psykopaatin kanssa. Sen liikkeitä oli mahdoton ennalta arvata ja se teki katoamistemppuja etc. siitä kai mulle se kammo jäi, että vaikka ei olisi mitään merkkejä ilmassa siitä että jotain ikävää tapahtuisi, se voi silti tapahtua. Että edellisenä iltana tämä ihana mies sanoo että rakastan sua höpsö ja muka seuraavana päivänä se olisikin sitä mieltä että ahdistaa ja täytyy häipyä. Suunnillen kai jotain tollasta pelkään. Että asiat ei olisikaan niin hyvin kun on itse kuvitellut. Että se tulisi täysin arvaamatta ja shokkina. Ajatuskin siitä pistää kananlihalle ja tuntuu että hengityskin on vaikeaa kun koko kroppa jännittyy. Se on semmonen tila mitä ei osaa selittää järjellä kun se ei ole järkevä pelko. Mutta se myös häipyy yhtä nopeasti kun on tullutkin, kun en suostu sitä pelkoa ruokkimaan. Mulla kyllä on ollut paniikkihäiriökin joskus joten voi olla jotain siihenkin liittyvää. Siksipä osaan olla antamatta pelolle liikaa valtaa. En missään tapauksessa suostu irrottamaan otettani tästä miehestä ja tiedän että tää juttu on se minkä haluan ja olen itsepintaisesti päättänyt tehdä tän jutun eteen niin paljon kun osaan. Se vaan vaatii sen että toinenkin haluaa antaa sulle ainakin yhtä paljon ja mitä tärkeintä, osoittaa sen myös. Osoittaa teoillaan ja puheillaan kuinka ihana ja tärkeä olet ja että hänkin on yhtä tosissaan. Näin niinkun mun mietteitä sen pelkääjän roolissa. Kannattaa antaa toiselle huomiota ja sanoa mitä tuntee, kun ei kukaan ole ajatuksen lukija. Kuitenkin kuulostaa oudolta että joku haluaisi erota parin kuukauden jälkeen koska asiat menisi kuitenkin pieleen? Mä olen niin rakastunut että olen täysin valmis ottamaan sen riskin. Tulevasta sä et vaan voi tietää ja se täytyy hyväksyä. Ei saa olla sellanen pelkuri että se estää ihanienkin asioiden tapahtumisen.