Sisareni on henkisesti, fyysisesti ja seksuaalisesti kväkivaltaisessa, hyvin sairaassa suhteessa. Hän on henkisesti sairas eikä kykene irrottautumaan ihmisestä, joka tekee vain pahaa. Hän on kuin aivopesty. Poikaystävä on hirvittävän sairas, täysin tunteeton, kiduttava julmuri. Asiat, joita sisko kertoo, ovat kuin kauhuelokuvasta.
Välillä, kun diapam ja viiltelykään eivät auta ahdistuksen hallinnassa, sisko hakeutuu luokseni ja pyytää apua. Haluaa erota jne. Pelkää hirveästi ja otan hänet turvaan. Asuu luonani, vien tarvittaessa pyynnöstä osastolle jne, mutta juttu loppuu aina niin että hän palaa takaisin psykopaattimiehen luokse.
Sisko on ylikiltti, tahdoton, itsetunnoton "kiitos" tämän kaverin alistamisen, hyvin yksinäinen ihminen. Olen itsekin jo henkisestikin aivan puhki, koska joudun olemaan koko ajan huolissani ja 24/7 valmiina pelastamaan häntä. Sitten lopulta aina petyn, kun voimia ei siskolla ole vastustaa kiusaajaa kuin muutamia päiviä ja sivusta ei väkisin voi kenenkään elämää laittaa kuntoon.
Onko kellään kokemusta, mitä voisin tehdä? Poliisi sanoo: ei mitään, psykiatri ja hoitajat sanovat: ei mitään.. koska hän on aikuinen ihminen ja päättää itse.
Vaikka onkin skitsofreenikko, hyvin itsetuhoinen, kykenemätön suojelemaan itseään. Mutta jaksaa pukeutua, syödä (vaikkei syökään ja laihtuu koko ajan, entinen anorektikko myös)... tämän takia ei kuulemma pakkohoitokriteeristö täyty.
Vain hetkittäin hän jaksaa yrittää ponnistella, mutta pian taas tulee aivopestyksi ja kääntyy esim. minua vastaan. Tätä on epätoivoista seurata voimattomana vierestä.
Odotanko että hän joko itse tappaa itsensä tai sitten kuolee psykopaatin hakkaamana/kuristamana?
Sittenkö vasta joku voi tehdä jotakin kun on liian myöhäistä?
Tällä hetkellä hän on juuri lähtenyt kävelemään psykiatriselta avo-osastolta, jonne itse halusi ja jonka tarpeessa todella on, tämän väkivaltaisen pummin matkaan.
V-tuttaa suuresti. Ja nyt taas asiat ovat jonkun aikaa niinsanotusti hyvin. Sanokaa, tämän kokeneet läheiset, mitä ihmettä tässä voi tehdä?
Keskustelu poikaystävän kanssa ei auta, koska hän ei koskaan ole tehnyt mitään väärää. Siellä on seinä tai korkeintaan valheiden verkko vastassa.
Miksi tällainen psykopaatti jatkaa kiduttamista?Miksi hän ei päästä siskoani menemään?
Välillä, kun diapam ja viiltelykään eivät auta ahdistuksen hallinnassa, sisko hakeutuu luokseni ja pyytää apua. Haluaa erota jne. Pelkää hirveästi ja otan hänet turvaan. Asuu luonani, vien tarvittaessa pyynnöstä osastolle jne, mutta juttu loppuu aina niin että hän palaa takaisin psykopaattimiehen luokse.
Sisko on ylikiltti, tahdoton, itsetunnoton "kiitos" tämän kaverin alistamisen, hyvin yksinäinen ihminen. Olen itsekin jo henkisestikin aivan puhki, koska joudun olemaan koko ajan huolissani ja 24/7 valmiina pelastamaan häntä. Sitten lopulta aina petyn, kun voimia ei siskolla ole vastustaa kiusaajaa kuin muutamia päiviä ja sivusta ei väkisin voi kenenkään elämää laittaa kuntoon.
Onko kellään kokemusta, mitä voisin tehdä? Poliisi sanoo: ei mitään, psykiatri ja hoitajat sanovat: ei mitään.. koska hän on aikuinen ihminen ja päättää itse.
Vaikka onkin skitsofreenikko, hyvin itsetuhoinen, kykenemätön suojelemaan itseään. Mutta jaksaa pukeutua, syödä (vaikkei syökään ja laihtuu koko ajan, entinen anorektikko myös)... tämän takia ei kuulemma pakkohoitokriteeristö täyty.
Vain hetkittäin hän jaksaa yrittää ponnistella, mutta pian taas tulee aivopestyksi ja kääntyy esim. minua vastaan. Tätä on epätoivoista seurata voimattomana vierestä.
Odotanko että hän joko itse tappaa itsensä tai sitten kuolee psykopaatin hakkaamana/kuristamana?
Sittenkö vasta joku voi tehdä jotakin kun on liian myöhäistä?
Tällä hetkellä hän on juuri lähtenyt kävelemään psykiatriselta avo-osastolta, jonne itse halusi ja jonka tarpeessa todella on, tämän väkivaltaisen pummin matkaan.
V-tuttaa suuresti. Ja nyt taas asiat ovat jonkun aikaa niinsanotusti hyvin. Sanokaa, tämän kokeneet läheiset, mitä ihmettä tässä voi tehdä?
Keskustelu poikaystävän kanssa ei auta, koska hän ei koskaan ole tehnyt mitään väärää. Siellä on seinä tai korkeintaan valheiden verkko vastassa.
Miksi tällainen psykopaatti jatkaa kiduttamista?Miksi hän ei päästä siskoani menemään?
Vastaukset 5
Vanhimmat
...ja huoles,miten käy? Tappaako ne toisensa vai itsensä ajan kuluessa!
Itse olen joutunut kärsimään veljeni alkoholismista aikoinaan kotona.Monet kerrat mentiin pakosalle ulos ja ooteltiin että rauhoittuis...ei kehannut viikottain poliisejakaan soittaa...
No vuodet kului,hän pilasi joulut ja uudetvuodet ym Aina meillä pelättiin ja juostiin pakoon!
Muutin itse nuorena pois,huoli vanhemmistani oli valtava.Tuntui että en voinut elää omaa elämää onnellisesti,aina huoli painoi äidistä ja isästä.
No,sitten löytyi nättityttö jonka kanssa yhdessä joivat...nainen petti veljeni kanssa omaa miestään ja selkäsaunan kautta muutti veljeni luo "turvaan" !!!
Siitä alkoi helvetti,yhdessä juovat yhdessä tappelevat...kukaan ei voi mitään!
Aika näyttää,kumpi pääsee hengestään ensin.Aivan varmasti molemmat olisivat pakkohoidon tarpeessa.Mutta...muistan nuoruuudestani kuinka vaikeaa omaista on saada pakkohoitoon,ei onnistu.
Olen nykyään aika sinut asian kanssa,mutta kun luin kirjoituksesi...oli pakko vähän rueta vastaamaan,eli kaltaisiasi sijaiskärsijöitä on maailmassa pilvenpimein!
Me emme voi yhtään mitään asialle,seurata korkeintaa vierestä miten käy!
Voimia sinulle :)
Mä joudun seuraamaan pikkusisarusten kärsimistä. Vanhemmat (etenkin äiti) tissuttelee ja ovat pilanneet aivonsa sillä, eivät tajua tilannetta, eivätkä sitä miten paljon me lapset kärsitään. Isommat sisarukset eivät tajua tilanteen vakavuutta sillä tilanne paheni heidän kotoamuuttonsa jälkeen. Vanhemmat eivät ole vuosiin meitä lyöneet/tukistaneet, mutta haukkuvat jatkuvasti kaikesta. Isä syyttää 14 v siskoa äidin masennuksesta. Äiti on masentunut isän itsensä ja alkoholin takia. Ei ole mennyt monena päivänä töihin vaan jäänyt kotiin nukkumaan. Puhui isälle siitä että menisi hoitoon, mutta isä ei anna :( Itsekin olen mielesterveysongelmainen ja tällä hetkellä työtön ja sairaalahoidossa... Välillä oon niin turhautunut että mietin että ois etenkin äidille parempi jos tappais itsensä tai tosiaan joutuis pakkohoitoon. Ei se isästä eroa monesta syystä. Eikä se ole koskaan asunut yksin. Ei se tajua millaisena kynnysmattona isä sitä pitää. Ne yrittää silti molemmat pitää sitä kulissiaan yllä ja pikkusisarukset nyt siitä eniten kärsii. Vaan kun tietäis mitä tehdä. Henkinen väkivalta on välillä todella hirveää... Sisko tulee sitten meille yöksi välillä kun ei kestä.
Voimia teille kaikille!=)
....Jos vaan oma henkinen jaksamuksesi riittää...Kirjoituksesi toi kyynelet silmiini.
Kerron oman tarinani, jotta tiedät että toivoa ei kannata menettää.
Minä olen ollut koko ikäni, lapsesta saakka, hyvin itsetietoinen ja avoin, joskus erittäin temperamenttinen. Minulla ei koskaan ollut vaikeuksia sanoa omia mielipiteitäni tai väittää vastaan. Kuitenkin olen ollut itsevarman kuoren sisällä vielä pikkuruinen ja pelokas tyttö, ja olen sitä edelleen. Olin 18, kun tapasin ensirakkauteni. Se oli jalat alta kerta heitolla-kokemus. Mies oli minua viisi vuotta vanhempi, komea kuin mikä,varakas...ja vaikutti muutenkin täydelliseltä.Rakastuin päätä pahkaa. Suhteen alkupuolella hän sai tuntemaan minut prinsessaksi,rakastettavaksi. Sitä en ollut ennen tuntenut, koska vanhempani ovat olleet alkoholisteja viimeisen kymmenen vuoden ajan ja hakanneet minua ja siskoani kännihuuruissaan, sekä äitini myttäsi minut henkisesti maanrakoon joka kerta kun riitelimme ( joka ilta parin vinkkupullon jälkeen). Siskoni muutti pois kotoa samoihin aikoihin kun minä ja tämä mies alettiin seurustelemaan, jonka jälkeen poikaystäväni viihtyi meillä yhä enemmän. Ensin huomasin kuinka hän oli muuttunut röyhkeäksi minua ja vanhempiani kohtaan..meni jääkaapille kuin kotonaan, läpsi minua pyllylle vanhempieni ja isovanhempieni seurassa ja passuutti minua. Seksi oli aivan mahtavaa, vaikka hän olikin dominoiva...kuitenkin myöhemmin noin vuoden seurustelun jälkeen huomasin, että olin tilanteessa, jossa välit vanhempiini olivat poikki, poikaystävä vietti öitä missä sattui ja kännissä kotiin tullessaan saattoi ottaa "vähän" lujempaa kiinni, paiskata seinään tms. Olin henkisesti aivan romuna ja fyysinen kuntonikin kärsi siitä. Huomasin olevani poikaystävälleni sekä äiti, että tyttöystävä. Rakkaus teki minusta sokean, enkä ymmärtänyt lopettaa silloin kun olisin siihen yksin pystynyt.En puhunut suhteemme tummista puolista vaan vakuutin ystäväni ja perheeni siitä että elämme täydellisessä suhteessa.Onneksi loppuen lopuksi isosiskoni huomasin feikkaamiseni, ja murruin täysin. Pahaa oloa ja itseinhoa olin yrittänyt laannuttaa viiltelemällä ja satuttamalla itseäni..vaikka ulkokuoreni näytti kärsivältä, se ei ollut mitään verrattuna sisimpääni. Siskoni sanoi minulle että olen muuttunut itsevarmasta itsenivihaajaksi, pettänyt itseni monet kerrat ja halunnut luopua elämisestä, mikä oli niin totta.Nyt olen jättänyt tämän suhteen, siskoni avustuksella.Ehdin olla piinaavassa suhteessa yli kaksi vuotta toivoen että mieheni muuttuisi ja lunastaisi lupauksensa, ei tarvitsisi enää syyttää itseään ja kuunnella haukkumista läskiksi,naudaksi,huoraksi ja kaikeksi muuksi. Siskoni pelasti henkeni, koska hetki vielä tuossa suhteessa olisi vienyt minut hautaan. Toivon että joku päivä olen taas se iloinen itseni, mitä en ole peilistä nähnyt kahteen ja puoleen vuoteen. Haluan takaisin sen tunteen että olen fiksu ja kaunis.Enkä halua enää ikinä kokea mitään vastaavaa, kuin mitä nuo pari vuotta olivat. Arvet ihossani ovat parantuneet, mutta sisältä olen vielä aukirevitty. Älä luovuta, pyydän sisaresi puolesta.
En vain tiedä enää mitä teen. Olenko mennyt sen kynnyksen yli, että en enää jaksa auttaa? En tiedä. Mutta toivoton olen, väsynytkin.
Uskoitko sinä ns. kerrasta, kun siskosi auttoi sinua? Meillä neiti aina kääntää kelkkansa. Se on aina niin, että minä jään lopulta yksin ja tämä hullu poikakaveri uhkaa minua milloin oikeusjutuilla ja milloin sitten jo tappamisella.
Sisko tavallaan ottaa minut puskuriksi psykopaatin ja itsensä väliin, koska ei itse kestä narsistisen loukkauksen saaneen psykopaatin vihaa.
Mutta ihminen se olen minäkin. Jos näitä kertoja olisi yksi tai kaksi, mutta sanotaan että viimeinen vuosi on mennyt näin.
Toivoisin jotakin apua viranomaisilta mutta sitä ei saa. Kuulemma voin tehda sivusta rikosilmoituksen, mutta tiedän että se ei kuitenkaan auta.
Tunnen siskoni, tiedän meidän lapsuuden syvät haavat ja hänen pelkotilansa. Tiedän, että siskoni ei uskaltaisi puhua totta edes poliisille.
Minä tiedän, terapeutti tietää, hoitajat ja lääkäri tietävät, että jätkä on psykopaatti, mutta heillä on vaitiolovelvollisuus. Siis mikäli sisko ei itse ole myöntyväinen rikosilmoitukseen jne. että he voisivat esim. todistaa oikeudessa.
Siis jää vain psykopaatin sana minua vastaan. Ja sen jälkeen uskallan sanoa, että minä en varmasti kävelisi :(
Toisaalta lievät pahoinpitelyt ovat asianomistajarikoksia, ja sisareni ei varmasti uskaltaisi nostaa syytettä. Syyte jäisi lieväksi tai lieviksi, koskapa ei ole paljon todisteita.
Jätkä sanoo että ei lyö kasvoihin, päähän eikä käsivarsiin, ettei jää jälkiä. Sitten kun poliisit tulevat, hän on jo lähtenyt ja sisko sanoo täristen että kaikki on hyvin. Minä tiedän totuuden.
Elämme kaikki pelon vallassa. Yksi siskoni on jo tästä kaikesta sanoutunut irti, ei voi pitää siskoon yhteyttäkään koska ei voi olla puhumatta siskolleni järkeä ja yhden saamansa ryöpytyksen jälkeen jo pelkää tätä psykopaattia kuollakseen.
Tämä on hänen kieroa taktiikkaansa - että siskoni jää aivan yksin hänen käsiinsä. Sitten hän voi sanoa tälle, kuten jo sanookin, että perheesi ei välitä.
Siskoni kuolee tähän suhteeseen, joko oman käden kautta tai psykopaatin väkivallantekoihin. Niin käy, eikä kukaan voi tehdä mitään. Tätä on Suomi vuonna 2005.
Pakkohoidon kriteerit ovat niin tiukat, että hoitoa ei saa. Näin siis sanoi esimerkiksi sisareni omahoitaja, joka antaisi vaikka vaatteet päältään jos vain voisi tehdä jotakin - mutta kädet ja suu ovat sidotut, lain sitomat.
Mulla oli lähes koko viimesen vuoden ajan halu lähteä suhteesta, ja lähinkin siskoni suojiin, mut niinkun sanoit, palasin aina takasin. Aina kun siskoni luuli, että asiat alkaisi selviämään, soitin että minä ja tämä mies yritetään vielä. Uskoisin että sinunkin siskosi pelkää jollain tavalla yksin oloa, vaikka pelkää tätä miestäkin. Näin jälkeenpäin kun ajattelen omaa suhdettani, uskon että mies tiesi tasan tarkkaan kuvion->Ensin oli täydellinen, jotta rakastuin korvia myöten, sitten näytti kännissä oman itsensä,oikean kusipään,runttasi itsetuntoni nolliin henkisellä väkivallalla, ja aika-ajoin tehosti toimintaansa lyömällä tai viskelemällä seinille...Jos olimme yleisillä paikoilla, hän yleensä nöyryytti minua: esim viihteellä/baarissa sain viinat päälleni ja haukut huoraksi, ystävieni nähden. Kuitenkin se mihin jäin kiinni, oli toivo siitä että mies muuttuisi. Niinä aikoina kun "en ollut tehnyt mitään väärää", hän oli sama ihana itsensä kuin suhteemme alussa ja pyysi anteeksi tekemisiään itkien ja sanoen että kuolisi ilman minua. Ja minä rakastin häntä, ja jossain vaiheessa ajattelin että leikkisin hänen pelastavaa enkeliänsä. Kävi niin että se olinkin minä joka olisin tarvinnut enkeliä. Poikaystäväni ei uhannut ikinä tappaa minua, mutta vihjaili kuitenkin että jos puhun asioista jollekin, niin huonosti käy. Minä olin talutusnuorassa, jota en itse pystynyt katkaisemaan...Kumpa tietäisin mikä sai minut pystymään lähtemään kokonaan,siskoni, mutta en tosiaan tiedä minkä valaistuksen sain...Ehkä joku valo syttyi, kun tulin raskaaksi ja halusin pitää lapsen ja ihmeekseni ajattelin että lapsellani ei voi olla isää joka olisi isä silloin kun huvittaa...Rakastuin lapseen masussani, sain hitusen itsetuntoani takaisin, lopetin juomisen kokonaan, samoin lääkkeiden syömisen. Lapsi oli viidennellä kuulla, kun poikaystäväni työnsi minut keittiönpöytää päin ja lakosin lattialle,seuraavana päivänä uusi rakkauteni päätti että ei halua syntyä tähän pahaan maailmaan. Menin asiasta tosi huonoon kuntoon, mutta myös hiljalleen aloin huomata, että en rakasta miestä niinkuin ennen, olin niin vihainen. Lopulta siskoni tuli käymään luonani ja sanoi, että nyt lähdetään (mieheni ei ollut kotona)ja me pakattiin minun kamat ja lähdettiin. asuin siskollani kolmisen kuukautta, nyt omassa kämpässä ja elämä alkaa pikkuhiljaa näyttää valoisammalta.Mies on yrittänyt minua takaisin ja soittelee edelleen välillä, mutta ajattelen vain pikku vauvaani, joka kuihtui pois tämän miehen väkivallan takia, en pysty ikinä antamaan sitä anteeksi. Kävin lähes koko suhteen ajan terapiassa, mutta vasta nyt olen alkanut puhumaan totta psykiatrilleni.Nyt uskallan.