Kukapa arvostaa avioliittoa tänä päivänä.. huomaahan sen jo teini ikäisistä lapsistakin että eivät aio naimisiin mennä kun ei se kestä kuitenkaan, niinpä. Enkä kyllä arvosta sitä itsekään, ajatella että pitäisi saman ihmisen kanssa viettää koko loppuelämä, HULLUA... varsinkin jos on alkanut seurustelemaan 16 v.
avioliiton
arvostus..
6013247
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 60
Vanhimmat
Lapset arvostavat perhettä ja avioliittoa enemmän kuin aikuiset.Ala-asteikäisillä suurin pelko on vanhempien eroaminen ja perheen hajoaminen.
Avioliitto ja perhe ovat edelleen koko yhteiskunnan ja yksittäisen ihmisen kantavin tukipilari.Sitä mukaa,kun niiden arvostus murenee,murenee ihminen ja koko yhteiskunta.Tällä hetkellä se näkyy ihmisten pahoinvointina,kun taustalta puuttuu tuo tukijoiden joukko,eli perhe ja yhteenkuuluvuus sukuun.Uskon,että arvostus lähtee nousuun sen jälkeen,kun tämä yksi sukupolvi on elänyt irtolais-elämänsä.Valitettavasti nuorilta puuttuu nyt hyvät mallit,mutta uskon että heiltä löytyy arvostelukykyä ja uskoa tulevaan.
Ei 16-vuotiaan tarvitsekaan päättää elävänsä sen ihmisen kanssa jonka kanssa seurustelee sillä hetkellä. Seurustelu on tapa tutustua toiseen. Rakkaus ja syvällisyys tulee kuvioihin vähitellen jos on tullakseen. Alkuihastusta ja huumaa ei kannata sekoittaa rakkauteen. Siksi avioliittopäätöstä ei kannatakaan tehdä ensihuuman vaikuttaessa. Vasta kun aikaa kuluu, erilaisia elämäntilanteita tulee eteen, oppii voiko toisen kanssa selvitä niistä yhdessä tai osaako tukea toista ja saako toiselta tukea. Ja että haluaako ja kykeneekö "viettämään loppuelämän" kyseisen ihmisen kanssa ja perustaa perheen. Joskus vasta vaikeuksien edessä huomaa ettei soitetakaan samaa säveltä. Yleensä siinä vaiheessa kun muutetaan yhteen on jo tehty päätös siitä että haluaa tehdä kaikkensa suhteen eteen. Se, onnistuuko tämä halu ja päätös selviää vasta käytännön tilanteissa. 16-vuotiaan on muutenkin parempi oppia ensin tuntemaan itsensä ja kasvaa ihmisenä kypsemmäksi, itsetietoisemmaksi ja "aikuisemmaksi" ennen kuin lähtee laajentamaan elämäänsä toisen ihmisen puolisona. (ja kuten kaikissa asioissa, varmasti löytyy poikkeuksia jotka ovat 16-v:na tavanneet ja eläneet yhdessä onnellisen elämän vanhuuteen asti).
Uskon, että valtaosa ihmisistä uskoo avioliittoon ja arvostaa sitä. Vain pieni osa kulkee ns. "trendien" perässä. Näitä "trendejä" luo lähinnä media. Tv:stä tulee mitä erilaisempia sarjoja "nykyaikaisesta" parisuhde- ja sinkkuelämästä. Harva taitaa ymmärtää että kyseessä on fiktio? Lehdet pursuavat "nykyajan" perhe-elämää ja ongelmia. Seksiä tuputetaan joka välissä ja etenkin seksiongelmia, kuin myös "keinoja" joilla niistä selvitään. Harva ymmärtää että mainostetut keinot eivät sovi kaikille, ja etteivät ole todellakaan ainoa oikea keino. Ja ettei parisuhde ole pelkästään onglemia. Sen sijaan plussaa on, että jos ongelmia ilmenee, ne kehotetaan ottamaan puheeksi kumppanin kanssa. Joskus voi olla eduksi miettiä ensin itsekseen onko omassa käytöksessä tai tavoissa parantamisen varaa, ja yleensäkin siitä kannattaa lähteä ettei toinen yksin ole "syyllinen". Oma puoliso on ainoa oikea henkilö pohtimaan ongelmien selvityskeinoja ensikädessä. Ei tarvitse lukea oppaita, jos oma mielikuvituskin toimii. Oppaat ja terapeutit ovat niitä varten jotka eivät muuta keksi. Niistäkään ei silti saa patenttiratkaisuja.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että onnistuessaan avioliitto on ihana asia. Kaikki eivät toki halua rinnalleen elämänkumppania, mutta ne, jotka tuntevat sen paremmaksi tavaksi elää, voivat mielestäni uskoa tähän asiaan. Varmasti vastakkaisessa sukupuolessa löytyy samoin ajattelevia. Aina kannattaa yrittää sen sijaan että heittää pyyhkeen kehään jo nuorena. Jos itse on saanut huonon mallin vanhemmiltaan, voi itse pyrkiä toimimaan toisin. Se vaatii ehkä paljon työtä ja paljon positiivista asennetta. Sitä tarvitaan monessa muussakin asiassa elämässä. Asenne on itsestä kiinni. Nykyään on muotia syyttää asenteesta muita tahoja: vanhempia, kouluja, mediaa, muita ihmisiä, naapureita, sukulaisia jne. Sellainen on vastuun pakenemista. Mutta sehän on nykyajan trendi monessa asiassa, syyllinen on aina joku muu ja viime kädessä yhteiskunta. Kuka muistaa mistä yhteiskunta syntyy? Aika suuri osa yhteiskuntaa on nimenomaan ihmiset.
Ei täällä ole pakko kuin kuolla (ja maksaa veroja). Mutta minä ainakin haluan elää loppuelämäni mieheni kanssa, jonka kanssa aloin seurustella 17-vuotiaana. Kukaan ei kuitenkaan pakota minua siihen.
oot nyt sit 17½ vuotta ja miettiny tätä loppuelämän yhdessäoloa jo monta monta viikkoa ja nyt oot ihan varma!? :)
Avioeroista lähes 3/4 tekee nainen.
Uuden ruotsin feministi puolueen yksi päätavoitteista on avioliiton poistaminen kokonaan yhteiskunnasta jne !
Tarviiko enempiä selitellä...
Koska miehet pettää, ja nykynainen ei hyväksy sitä niin kuin ennen tehtiin!
Suurin osa miehistä olettaa, että avioliitossa nainen on heidän omaisuuttaan oleva kodinkone! Alkakaa miehet kunnioittaa vaimojanne, niin avioerotkin vähenee.
Vai että miehet pettää, meillä kävi niin että nainen petti, ryyppäsi ja masentui sairaala kuntoon ja sitten päälle halusi lopettaa 10 vuotisen avoliiton ja otti kolme lastamme mukaansa ja hekotteli että näin se vaan menee. Puoli vuotta sitten. Nyt taitaa olla toinen ääni kellossa kun rahat on loppu ja olen uhannut huoltajuus oikeuden käynnillä, ei työtä ja viinaa ja tupakkaa menee. Itse olen löytänyt kuukausi sitten todella hyvän ystävän, takaisin en tätä exää ota vaikka jostain kumman syystä haluaisikin. Lapset tulee mutta äiti ei kun sotki elämänsä ihan oma-aloitteisesti.
Ps naimisiinkin olisi menty mutta ei suostunut avioehtoon ja siksi avoliitto, jälkeenpäin ajatellen täysin oikea ratkaisu.
RAPPIOFEMINISMI ?????
Taidat itse olla rappiosovinisti, sikakin vielä.
Tasa-arvolla ja naisten oikeuksien puolesta puhumisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa jos nainen lähtee litosta jossa mies lyö juo ja hyppää vieraissa, maksattaa laskut vaimollaan ja pesettää paska kalsarinsa kotona
Meni jo muutama viesti sitten keskustelu idioottimaiseksi.
Ainakin mulla naimisiin pääsy on elämäni tärkeimpiä tavoitteita. Se vaatii vain sen, että onnistuisin valloittamaan upean naisen, joka vastaisi kosintaani myöntävästi. Ei ainakaan mun uskoani avioliittoon horjuta, että omat vanhemmat erosivat. En pelkää riskejä sillä saralla ja ainakin itse olen valmis tekemään avioliiton saralla paljon töitä
Naimisissa olon mukava sivutuote on myös se, että silloin saa useaamin kuin sinkkuna -ainakin mun kohdalla näin olisi! Toissijaista, mutta ainakin minun mielestäni "normaaliin" elämänkulkuun liittyy omien häiden vietto, eikä vain häävieraana olo.
Mormaali elämänkulku? mikä ja mitä se on?
No, luulen tietäväni, omaa kokemusta tuosta "Normaalista elämänkulusta" ei ole, mun elämä on aika erilaista kuin valtaosalla ihmisistä, poikkean paljonkin ns. normaaleista ihmisistä.
Minua ei ole koskaan avioliitto ja perhe-elämä kiinnostanut, voi sitä elää yksinkin aivan hyvin.
Nyt olen jo 41 v. mies ja joskus menneisyydessä on ollut muutma lyhyt suhde, ei niitä voi edes seurustelusuhteiksi sanoa, huomasin nopeasti ettei vaan kiinnosta.
Myöskään seksi ei ole koskaan suuremmin kiinnostanut, olen kait tässä suhteessa joku luonnonoikku, ilmeisesti mieshormonipitoisuus elimistössäni on niin pieni että se vaikutaa seksihaluihinkin, muuta selitystä en keksi, ei vaan paneta ja sillä siisti.
Niinpä niin, mitähän elämisen laatua ainakaan avioliitto naiselle antaa, molemmat ylensä käy työssä,ja naisen kontola on sitten lähes täysin kodin pyörittäminen, ja onko miehestäkään mukavaa, kun nainen viettää aikaa "tiskirätin" kanssa, illat lasten nukuttamista,iltasatuja... Ainoaks iloksi miehelle taitaa jäädä varma seksi, naisen nautinnot on aika vähissä, kun rättiväsyneenä haluais vain nukkua. Sellaista se.
ja taas yksi kulissiliitto tulossa..
(liittyy normaaliin elämänkulkuun...) buaahaahhaa
omasta kokemuksesta ettei asia ole ihan noinkaan. Heti yhteenmuuton alkuvaiheessa sovimme yhteisistä siivous,tiski ym jutuista. Molemmat osallistuu kaikkiin kotihommiin, koska se on molempien koti.
Meillä on 3 lasta ja molemmat päivisin töissä mut silti kaikki hoituu yhdessä. Ja kun kaikki tehdään yhdessä, lapsetkin osallistuu paljon paremmin/helpommin askareisiin, koska se on myös yhteistä aikaa koko perheelle.
Mun ei ole tarvinut koskaan yksin ottaa vastuuta kodin ja lasten hoidosta vaikka mieheni on yrittäjä ja voin sanoa että helpolla ei töissä pääse.
Iltaisin laitamme lapset nukkuun 20.30 ja valot sammuu heidän huoneistansa 21.00. Sen jälkeen istahdamme sohvalle katseleen telkkaa ja samalla keskustelemme päivän tapahtumista ja mitä toiselle kuuluu. Siinä myös käydään läpi mieheni työjuttuja,vaikka itse en voi millään lailla fyysisesti auttaa helpottamaan hänen työtaakkaansa, mutta olen kuitenkin hänelle henkireikä ja tuki kaikissa asioissa. Siitä olen saanut useasti kiitosta.
Meillä ei esim. seksiä harrasteta kuin viikonloppuisin kun silloin voidaan venyä pitempään sängyssä. Sillon riittää energiaa siihenkin kun voi olla tekemättä mitään. Niin ja lastenohjelmia tulee tonne 10 saakka... Emme yleensä suunnittele viikonloppuja eteenpäin vaan tehdään mikä tuntuu hyvältä.
Toivottavasti et tarkoittanut kommentillasi nokittaa edellistä kirjoittajaa ja osoittaa että olette parempia. Katsos, on niitä sopimuksia tehty täälläkin, sopimusten pito vain tuntuu olevan vähän niin ja näin. Mies vetoaa vuorotyöhön, kuten että yöllä ei voi siivota. Ynnä monia muita. Lapsella on tietty paivähoitoaika, joten se lankesi automaattisesti minulle kun vien ja haen työmatkalla. Onneksi saatiin kuitenkin hoitopaikka, ei ole ihan helppoa!
Onnea myös että seksinharrastuskin onnistuu sopimus- ja kalenteripohjalta. Sitäkin on kokeiltu. Miehen vuorotyöstä johtuen ei ole voitu panostaa säännöllisesti viikonloppuihin, vaan niihin satunnaisiin viikonloppuihin = joka kolmas jolloin hänkin on vapaalla. Ja onhan arkisinkin joka toinen viikko 2 kpl sellaisia aamuja jolloin ollaan molemmat paikalla. Mutta siitä vasta paineet syntyy, että on pakko pystyä kun toinen niin odottaa. Paineet siis lähinnä miehellä. Minulla naisena taas tietty periodi sotki sitäkin systeemiä.
Tässä nyt odotellaan että lapsi kasvaa ja että pääsisin vuorotteluvapaalle ensi vuonna. En tiedä onko varaa, mutta ei ole varaa jatkaa tätä suhdettakaan näin. Ja kuinka ollakaan - minä olen se joka tekee muutoksia....
"Kulissiavioliitto" voi vain edes teoriassa toteutua, jos pääsen naimisiin. Ei se suinkaan varmaa ole vaikka onkin tavoite. Kriteerit on morsiammelle kovat, joten jos naimisiin menen, niin puoliso on kyllä tarkkaan harkittu. Jos taas esim. vaimoni pettää tai alkaa vastoin odotuksia esim. juopoksi, niin en nyt hintaan mihin hyvänsä aio pitää kulisseja pystyssä vaan erota.
nokittaa, ainoastaan tuoda toisenlaista ajatusta ja miten me ollaan saatu asiat toimiin, esille. Emme todellakaan ole sen parempia kuin ketkään muutkaan. Mut voisin vaikka yleistää ton edellisen kirjoituksen siinä mielessä et kun useimmiten naiset parjaavat miehiänsä (toisinaan myös syystä) etteivät osallistu tai tee mitään ja kaikki on naisen kontolla mut aika usein se syy miksi näin on,lähtee naisesta itsestä. Naisten pitää enemmän vaatia miehiänsä osallistumaan. Eivät he yksin ole mukuloita maailmaan saanut eikä he yksin asu huusholleissansa. Joten miksi edes pitäisi yrittää passata ja tehdä kaikki miehen puolesta. Ei ne naiset ole miehiensä äitejä, eikä ne miehet ole pikku lapsia, vaikka voi siltä usein tuntua. Milloin he ottavat tekemisistään ja perheistään vastuuta jos niille suo välttää sitä viimeiseen saakka???
Itse en voi kuvitellakaan et tekisin kaiken yksin. Mies sais muuttaa toiseen osoiteeseen jos laittaisi minut moiseen tilanteeseen. Mihin siinä enää miestä sillon edes tarvitsis?
Varmaan moni ajattelee että kun on pakko. Mutta miksi juuri naisen on pakko tehdä muutokset? Jos molemmat on töissä miksi nainen on kuitenkin se joka venyy ja paukkuu??? Kannattaisi miettiä.
Muutenkin kannattaisi enemmän keskustella puolisonsa kanssa erinnäisistä jutuista ja vaatia toista noudattaan niitä.
Miksi nimenomaan sinun pitää olla valmis muutoksiin?
Kuinka paljon miehesi osallistuu hoitamaan suhdettanne vai onko sekin sinun harteilla?
Itse en suostu tekeen mitään yksin. Ajatuksena et tää on meidän parisuhde, joten ME hoidamme sitä yhdessä tai että tää on meidän koti ja lapset ja ME hoidamme ne. Ei niin että lähes kaikki olisi minä- muodossa.
Esimerkiksi meillä jos joku lapsista sairastuu niin useimmiten mieheni on se joka jää kotiin hoitaan sairasta lasta. Joskus itsekin jään mut harvoin. En rupee siihen et minä "joutuisin" venymään ja vanumaan joka suuntaan.
Mutta selvennykseksi vielä laitettakoon ettei tämä tilanne ole syntynyt meillekään "ilmaiseksi". Monet vaikeat vuodet ollaan työstetty tätä ja tähän ollaan päästy.
No, kuinka ajattelit miehesi ratkaisevan esim. tuon vuorotyöongelman, joka tuntuu kovasti olevan sinulle niin kovin hankala asia?Voiko miehesi esimerkiksi vaikuttaa työpaikkansa työaikoihin ilmoittamalla, että enää en suostu tekemänn vuorotöitä..tuskin..No, jos miehesi taas lopettaa hommat jotta sinua ei VITUTTAISI niin paljon niin sitten seuraavaksi motkotat siitä, ettei hän tuo rahaa taloon ollenkaan vaan luhaa kotona kaiket päivät. No, jos sitten haetaan taas töitä niin EI EI sekään EI kelpaa, koska työt vie sitten taas kaiken ajan..IHMISET, jokin TEISSÄ on vikana, koska TEILLE ei selvästikään kelpaa IKINÄ mikään..vali vali vali jne...PLÄÄH!
Sinä siis luet vain sen minkä HALUAT lukea? Mistä TIEDÄT etten MINÄ haluaisi muuttaa työaikaani vuorotyöksi juuri miehen takia? En ole valittanut miehen työajasta. Totesin vain että meillä on erilaiset työajat jotka on yritetty ottaa huomioon.
MINULLE on kelvannut kaikki tämä, koska asiat voisivat olla pahemminkin. SINUN mielikuvituksesi on tässä se joka näkee kaikki asiat valituksina :)
..Että aika hyvin nokitit Ü Forget about it!
..sulle palautteesta.
*forgotten*
Joo ei kannata mennä naimisiin,jos kerran ei halua sitoutua:avioliiton idea on se,että kun rakastaa toista,niin haluaa sitoutua häneen ja LUVATA RAKASTAA MYÖTÄ- JA VASTAMÄESSÄ. Jos kerran ei tähän halua tai kykene,niin silloin ei toiselle pidä sitä myöskään luvata.
Itse menin naimisiin mieheni kanssa,koska rakastan häntä ja hän minua ja nimenomaan haluamme viettää loppuelämämme yhdessä.Ideana on epäitsekäs rakastaminen,esim. mieheni haluaa,että voin luottaa siihen,että hän on päättänyt pysyä rinnallani myös silloin kun joku tosi upea hemaiseva nainen tulee kadulla vastaan. Koska hän rakastaa minua, hän ei haluaisi aiheuttaa minulle sitä tuskaa,jota pettäminen aiheuttaa.
Ja en myöskään usko siihen,että rakkaus häviää itsestään. Eli jos suhde ei toimi,niin vika on siinä,ettei sitä ole hoidettu tai vaikka jommankumman aviopuolison itsekkyydessä,ei siinä,että rakkaus häviäisi-rakkaus ei koskaan kuole-se vain piiloutuu,jos suhdetta ei hoideta.( Tämä tietysti edellyttää,että on mennyt sen kumppanin kanssa naimisiin,jota Jumala on tarkoittanut,koska silloin pari SOPII OIKEASTI YHTEEN ja lähtökohtana on silloin myös molemminpuolinen rakkaus) Tästä todistaa myös se,että moni pari on "löytänyt toisensa uudelleen" esim. avioliittoleirillä.(kun on alettu huomioida omaa kumppania ja haluttu tuottaa tälle onnea,niin huomataankin,että eihän se rakkaus ollut minnekään kadonnut)
Lisääntyä kun ihmiset vanhenee avioliitossa.
Ja ajtteleeko monikaan nykyään tätä raamatun pohjalta vaikka pappi vihkii parit.
Minä olin aviossa melkein 40v. kunnes puolisoni kuoli. Keskimme karikot ja töyssyt.
Hänellä oli vaikea sairaus ja sai jäädä kotiin kuolemaan. Muistan ikäni kuinka hän kallisti päänsä rinnalleen kuollessaan ja olen kiitollinen Jumalalle joka yhdisti liittomme, että olin hänen vierellään silloinkin.
Mekää hyvät ihmiset naimisiin, älkää tyytykö avoliittoon.
En kadu päivääkään.
Avoliitto on vain välivaihe, josta rakkauden kasvaessa voidaan sitoutua ja astua avioliittoon. Näin tekee tuhannet ihmiset joka vuosi. Enemmänkin minua vaivaa, onko avioliitto, jossa on avioehto jotain avioliiton ja avoliiton väliltä. Siinähän jätetään jo perääntymistie valmiiksi. avoimeksi
Olenkin aina miettinyt ton avioehdon merkitystä,ja nyt se selvisi.
Niin ei kovin moni tuttavani, joilla on avioehto ole liittoaan kasassa saaneet pysymään.
Erosin, kun vaimo sitä vaati. Ja vaati saman tien rahaa ja omaisuutta, yli kaiken kohtuuden, kun itse ei ollut mitään omalle taholleen kerännyt. Apuna avulias tuomari, tietysti, kun sekin otti provikansa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että nykysuuntaus kansainvälisestikin vie siihen suuntaan, että omaisuus, sekä peritty että hankittu, kulkee yksilön mukana. Se tuntuu reilulta, jos molemmat osallistuvat kodin ja lasten hoitoon, kuten yhä useammin on.
Kumma juttu muuten, olen huomannut, että tunnen yhtä paljon yksinhuoltajanaisia ja yksinhuoltajamiehiä, vaikka julkinen kuva on, että -naisia on enemmän. Arvoituksen ratkaisi lopulta muuan yksinhuoltajamies: "Meitä miehiä, jotka lasten lisäksi elättävät myös vaimon, ei jostakin syystä lasketa yksinhuoltajiksi!" Olin siis laskenut väärin.
Mihin se ajatus, että naiset kuppaavat...vievät rahat, perustuu. Suomessahan molemmat sukupuolet perivät vanhempansa, ja naisetkin käyvät yleensä työssä (tosin miehillä keskimäärin parempi palkka)?
Minä, vaikka en mitenkään Riina Rikas olekaan, en oikeastaan mennyt rahan vuoksi naimisiin lasteni isän kanssa, pakko myöntää. Tuntui yksinkertaisemmalta asua avoliitossa, kuin alkaa vaatimaan jotain avioehtoa ja naimisiinmenokrumeluurit päälle. Tiesin periväni vanhemmiltani jonkin verran omaisuutta, ja minusta olisi melko kohtuutonta, että perinnötkin menisivät ihan...suoraan sanottuna sivullisille.
itse olen ajatellut tehdä testamentin, jolla epään lasteni puolisoilta oikeuden mahdollisessa erotilanteessa ja osituksessa, minulta perittyyn omaisuuteen. Pitäisi kai tehdä ko. testamentti ennenkuin tyttöystäviä ilmaantuu, jotta eivät ottaisi henkilökohtaisesti.
Pidän ihmistä, joka ei itse ehdota avioehtoa, silloin kun tietää toisen varakkaammaksi ahneena paskana tai typeränä....tai molempana.
Olen tässä sisbvusta saanut seurata tstävieni eroa.
Heillä ei avioehtoa ja kaikki niinkuin yhteistä.
Mies petti ja nainen otti lapset ja lähti.Ei ottanut mukaansa kuin vaatteet.
Maksoi (työttämänä) lainoja heidän yhteisetä talosta jossa mies(töissä) asui.Kun papereitä sitten vihdoin tehtiin nainen sai KAIKKI lainat asunnosta johon oli sisällytetty auto jonka mies piti,mutta kun naisen vanhemmat olivat takaamassa niin minkäs teki.Joutui siis muuttamaan taloon joka oli siinä vaiheessa siinä kunnossa että siellä olisi ollut pieni muotoinen sisällissota.
Ruokot on saamatta vuoden ajalta eikä edes kunta maksa niitä.
Mies vaatii nyt lapsia itselleen vaikka ei heitä haluakkaan tavata.Mutta hän on se töissä käyvä ja siis parempi.
Nainen maksaa miehensä veljelleen takaamia lainoja eikä voi valittaa kun mies pihtasi tarvittavia papereita ja hävitti kuiteja.
Kyllä mielestäni on kuitenkin niin että avioehto on hyvä olemassa eikä se liity mitenkään luottamukseen.
Vanhempani olivat tehneet aikoinaan sellaisen testamentin mikä estää puolisoita kajoamasta perintöön ja olen itse hyvin kiitollinen siitä-.
Miehiltä ei vastausta tähän (naisetko elättejä) kuulunut.
itse uskoisin, että näihin hieman agressiivisiin juttuihin siitä, kuinka vaimot "vievät kaiken" erossa, on takana ajatus: Mies kuvittelee, että kaikki se, mitä avioliitossa on hankittu, on HÄNEN. Naisen kotityöt ja väsyksissä yötä myöten puurtaminen on HALPATYÖTÄ, sitä ei lasketa työksi. Vain miehen työ on työtä. Niin nämä "riistetyt" ajattelevat ymmärtääkseni. Niin heidän logiikkansa kulkee. Tähän kun vielä lisätään katkeruus siitä, että ex-vaimo tulee toimeen taloudellisesti eronsa jälkeen.
minä saan kuulla vielä 15 vuoden jälkeenkin lasteni isästä eroon päästyän, kuinka "kiero" jne. olen...vain ja koska olemme tullleet lasten kanssa hyvin toimeen. Elatusrahat (minimit) ovat "ruokkoja", joita hän joutuu maksamaan. Se mitä minä olen joutunut elämässäni satsaamaan hänenkin lastensa eteen, se ei ole mitään. Sellaisia juttuja tyhmä mies ei tajua. Olen vastannut näihin purkauksiin, että pyydä lapsiltasi elatusmaksut sitten takaisin, kunnämä saavat hyväpalkkaiset duunit.
Miesten logiikka on joissain tapauksissa erittäin tyhmä ja katkera.
Mitä sä tollasta kyselet? Ainoa asia jolla on merkitystä on se, arvostatko sitä itse omalla kohdallasi. Anna muiden elää oma elämänsä miten haluaa ja hanki itsellesi oma.
Uskovaisten propagandaa mokoma avioliitto, voihan sitä viettää loppuelämän yhdessä ilman avioliittoakin, jos TODELLA rakastaa ja välittää.
Avioliittoa vastaavia instituutioita on myös pakanakansoissa. Kyse on siis ihmislajille tyypillisestä rituaalista yhdistää kaksi ihmistä toisiinsa. Avioliitolla on myös yhteiskunnallisesti merkitystä, joten jos toista TODELLA rakastaa ja välittää, ei ole mitään esteitä virallistaa suhde avioitumalla. Se on mahdollista myös niille jotka eivät kuulu kirkkoon.
Ne, jotka eivät uskalla sitoutua toiseen ihmiseen, älkööt sitä tehkö. Totta kai elämän voi viettää toisen kanssa avioitumatta.
Mun vanhemmat ei ole naimisissa kun äiti ei halunnut. Minulla on sama sukunimi kuin äidillä. Se oli jossain vaiheessa mulle ankea paikka kun monet kaverit ja uudet ihmiset joihin tutustuin harrastusten kautta luulivat että äiti on eronnut ja sillä on nyt uusi mies joka ei ole isäni. Tää tuli ilmi esimerkiks kun kaverit ihmetteli miksi kutsuin isääni "isäksi", he luulivat ettei hän ole biologinen isäni. Olen ala-asteella kokenut koulukiusausta myös asian takia, eikä se loppunut vaikka rehtori ja vanhemmat puuttuivat asiaan. Onneksi muutimme toiselle paikkakunnalle kun menimme yläasteelle. Kun täytän 18 vaihdan sukunimeni samaksi kuin isälläni. Kun menen naimisiin, otan varmasti mieheni nimen, ettei ainakaan mun lasten tarvitse kokea sitä mitä minä.
Tarkoitan vain, että avioliitto on aivan liian yliarvostettu juttu. Avioliitto juontaa juurensa aikaan jolloin naiset vielä olivat ns. "vapaata riistaa" ja ihmiset sivistymättömiä. Täytyi olla jokin sääntö olemassa, ettei kaverin muijaa mennä härppimään. En tarkoita uskovaisilla pelkästään kristittyjä, vaan kaikkia jotka uskovat tai kuuluvat johonkin uskontokuntaan. Tuntuu, että nykyään naimisiin meno on yhtä helvetin showta, mikä suoritetaan vain se shown vuoksi. Kyllä kait mukulalle voi laitta isän nimen, oli naimisissa tai ei. En vain jaksa ymmärtää tätä avioliittohössötystä, jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee.
Sitäpaitsi noista pakanoista sen verran, että hekin ovat uskovaisia, eivät vain ole kristittyjä, juutalaisia tai muslimeja:-)
Eikös pakana ole sellainen joka ei usko mihinkään yliluonnolliseen jumalaan? Siis ateisteja. juutalaiset muslimit ja kristityt ovat uskontoja.
Pakana tulee latinan kielen sanasta paganus, joka tarkoittaa maalaista. Juutalaiset ovat käyttäneet pakanaa vastaavaa gojim-sanaa merkitsemään kaikkia ei-juutalaisia, ja tätä kautta sanan latinalainen vastine on otettu myös kristinuskossa käyttöön. Vanhassa Testamentissa sekä usein Uudessa Testamentissakin pakana tarkoittaa ei-juutalaista, mutta nykyään kristillisessä kielenkäytössä pakanalla tarkoitetaan asiayhteydestä riippuen joko ei-juutalaista taikka henkilöä, joka ei usko Abrahamin Jumalaan. Raamatun käännöksissä vuosilta 1992 ja 1933-38 näkyy sanan merkityksen muutos.
Pakana on jossain määrin subjektiivinen ja halventava käsite. Islamilaisessa traditiossa ei-muslimit erotellaan "kirjan kansoihin" (juutalaiset ja kristityt), joiden suhteen vallitsi suurempi suvaitsevaisuus, ja muihin, eli varsinaisiin pakanoihin.
Pakana viittaa myös neutraalimmin ns. pakanauskontojen harjoittajaan. Historiallisesti esim. Rooman valtakunnan asukkaiden esi-kristillisiä uskontoja on nimitetty pakanallisiksi. Monesti myös perinteisten animististen uskontojen harjoittajia kutsutaan pakanoiksi. Yleensä kuitenkin lähinnä muinaisista Eurooppalaisista monijumalaisista maailmankatsomuksistä käytetään sanaa pakanuus, kun taas muun maailman monijumalaisia tai animistisia uskontoja nimitetään luonnonuskonnoiksi. Eurooppalainen pakanuus on kuitenkin valtaosiltaan luonnonuskonto, johon kuuluu mm. vuodenkiertoon, taivaankappaleisiin ja hedelmällisyyteen liittyviä riittejä.
Pakanuus ei ole mikään uskonto tai ideologia sinällään, vaan uskontojen ja maailmankatsomusten ryhmä. Kuten yleisesti luonnonuskonnoissa, ei myöskään pakanuudessa sinällään välttämättä varsinaisesti "uskota" mihinkään olentoihin, koska kyseessä on vain vertauskuvia. Toisille pakanoille taas jumaluudet ovat todellisia, arkipäiväisiä olentoja. Pakana ei ole uskonnoton, vaikka uskominen olisikin vertauskuvallista.
Uuspakanuus on uskonnollinen liike jonka piiriin lasketaan mm. wicca eli uusnoituus, shamanismi ja druidismi, toisinaan myös satanismi. Suomeen uuspakanallisuus on tullut 1980-luvulla. Suomalaiselle uuspakanuudelle on tyypillistä muinaissuomalaisen taruston ja kansanperinteen, esimerkiksi Kalevalan käyttö.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pakana
No onpas sulla ollu tuhkamunaisia kavereita!Enpäs oo tommosta kuullu kyllä ennen..Kyllä mun kavereille on ainakin AINA on ollu yks paskanlati, että onko mun vanhemmat naimisissa vai eronneita tms. Mutta paskahommahan tuo on jos sulla on ollu tommosia mulkeroita tuttavana.
Miten niin arvostaa, nykyään tuntuu olla tapana olla arvostamatta yhtään mitään. Kyllä sitä voi avioliittoa arvostaa ihan itsekseen puolisonsa kanssa. Ei siinä tarvii naapurillata tai sukulaisilta kysyä arvostaako ne meidän ratkaisua.
Siitähän avioliitossa on kysymys; lakkaa ajattelemasta aina itseään vaan ajattelee "meitä" ja sitten vasta omaa napaansa. Tosin nykyään tuntuu oma napa olevan ainoa jonka ympärillä pyöritään. Jos arvostaa ja kunnioittaa sekä rakastaa toista niin sehän vasta HULLUA onkin että lähtee vaihtorulettiin , ja toteaa sen kuudennentoista kohdalla että olis se kolmas (tai mikä tahansa) ollut parempi. Aina ei puoliso vaihtamalla parane joskus voipi vikaa olla omassa päässä parisuhdetta.
Kaikki jotka eivät ole naimissa eivät vaihda kumppania usein. Itse olen avoliitossa ollut jo 8 vuotta ja yksi tuttu pariskunta 14, toinen n. 16 ja kolmas n. 25. Ja muitakin tunnen jotka ovat olleet avoliitossa vuosia (4-12). Ja kyseessä heillä on ensimmäinen avoliitto tai toinen.
Moi!
Olen Hesassa elänyt koko pienen elämäni, tapasin
16 vuotiaana näköjään elämäni miehen.
Nyt on siis aikaa kulunut. Kaksi nuorta, oma maksettu asunto, kesämökki, kaksi autoa jne.
Paljonko tekee vuosina: 32 vuotta!
Vaikeaa on tietty ollut välillä, mutta menty on.
Ryhmäseksiin tms extremeen en ole kuitenkaan vielä ole ryhtymässä, vaikka vaikeaa olisi ollutkin.
Joitain elämän perusarvoja olen aina kunnioittanut :=) Kuten miehenikin.
En pidä siis mahdottomana. Ehkä ihmisen nykyään on saatava vaan mahdollisimman paljon ja enemmänkin yhden elämän mittaiseen ajanjaksoon.
Meillä lienee aika mennyt siihen, kun kasvatattu lapset, hoidettu duunit ja muut perusasiat.
Varmaan sellainen tavallinen tarina. Onnellisia ollaan, kun voimme seurata sivusta nuorien elämää ja antaa tukea. Eli olemme ottaneet riskejä ja vastuuta myös muiden elämästä. Niitähän nykyisin kai vältetään viimeiseen asti.
Tuntuipa tutulta 25 vuotta avioliittoa takana,toivttavasti samanverran edessä. Kolme yhteistä nuorta-aikuista joista kahdella jo oma elämä. Olimme nuoria molemminpuolin kahtakymmentä avioliiton alussa päivääkään emme ole katuneet.Suhde toimii edelleen niin työssä kuin vapaalla. Kun sen oikean löytää pitäkää kiinni jahoitakaa suhdetta.
onko miehesi samaa mieltä?Etti vaan jo
himoitsisi toista????
Oletpa positiivinen! Itse taidat himoita jotain muuta kuin puolisoasi... Miksi pitää aina olla lätistämässä?
Mä en ole vielä naimisissa vaan avoliitossa ja on ihan kiva kuulla onnellistenkin aviopuolisoiden kertomuksia. Ettei sentään kaikilla mene niin huonosti...
Toisaalta kyllä arvostaa omaa suhdettaan ja kumppaniaan kun lukee näitä kauhukertomuksia! Vaikka voi olla, että ne jotka on tyytyväisiä avioliittonsa ei niin tänne kirjoitaakaan.
Heippa sulle . Meillä on tapana keskustella asioista jopa tälläisistäkin. Se on yksi pitkän avioliiton salaisuuksista. Luottamus saadaan ja ansaitaan.
Sillä tavalla ei ehkä arvosta, että monet eroaa liian helposti ja pettää yms.
Mutta muuten tuntuu olevan arvossaan. Itse olen ollut jo vuosia avoliitossa ja jatkuvasti saan kuulla naimisissa olevilta ja joskus myös avoliitossa eläviltä, että "koskas te meette naimisiin". Tai kihloihin, kun ei olla kihloissakaan. Tietysti enemmän ne kyselee jotka eivät ole olleet naimisissa vielä kuin 0-5 vuotta. Ja ovat vielä todella onnessaan jne. Selvästi myös huomaan jonkinnäköistä ylpeyttä (varsinkin naisilla) siitä, että on naimisissa ja avopareja katsotaan nenän vartta tai ainakin melkein.
Ja jotkut kyllä menee naimisiin jo 18 -vuotiaana.
Ja jos avioliittoa ei yhtään arvostettaisi niin ei kai pelättäisi eroakaan eikä pidettäisi sitä isona asiana. Harva taitaa kovin harkitsematta mennä naimisiin? Esim. parin kuukauden seurustelun jälkeen.
Jaa ei vai mennä harkitsematta naimisiin? Ei ehkä yleisesti, mutta sekin suuntaus taitaa olla yleistymässä julkkisten ja ameriikan mallin vaikutuksesta. Vuosi-1½ seurustellaan, puoli vuotta kihloissa ja amen.
Olen joskus hahmotellut ettei naimisiin pitäisi mennä ennen kuin viisi vuotta yhteistä elämää on takana. Siinä on ehtinyt jos tulla ns. tilastollisesti ensimmäiset kriisitkin. Että jos vielä viiden vuoden jälkeen tunne on vahva (en tarkoita ihastumisen tunnetta, vaan sitä tunnetta että haluaa jakaa elämänsä toisen kanssa), niin miksei sitten menisi naimisiin.
Tuota ei kannata käsittää että sen pitäi olla yleismaailmallinen mittari. Suhteet ovat erilaisia. Sisareni meni naimisiin elettyään 19 v. avoliitossa miehensä kanssa, heillä on kaksi yhteistä lastakin. Vajaa vuosi vihkimisestä tuli jokin välirikko jota eivät ole muille selitelleet ja erosivat, eivätkä ole yhteen palanneet. Että kaikenlaista sitä sattuu.
Toisaalta monella pitkää avoliitossa olleella tuntuu kynnys nousevan kokoajan avioliiton solmimiseen. Se ei ehkä tunnu enää tarpeelliselta tai "ei saa aikaiseksi" tai pelkää juuri sitä, että mitä jos tuleekin ero vuoden päästä. Ja katuu, että no niin ei ois sittenkään kannattanut mennä naimisiin. Vaikka kai se ero olisi tullut samasta syystä vaikka ei olisi naimisissa? Mutta jotkut pitää avioeroa isompana asiana. Ja se on ainakin noloa, jos avioliitto kestää vain vuoden tai pari.
Ja voi olla kyllä niinkin, että jotkut eroavat siksi naimisiin mentyään, koska alkavat vasta sitten todella miettimään suhteensa tilaa, saavat jonkunnäköisen herätyksen jne. En tiedä...
Sitten seuraa avioero ja se maksaa maltaita.
Varatuomari tittelin voisi huoleti vaihtaa erotuomariksi.
Avioliitto on lähinnä enää ISO VITSI.
Sitoutuminen avioliittoon ei onnistu nykyaikana.
Kiitos laskeneen moraalin.
Ei tarvitse kuin seurata mitä media kertoo.
Uskottomuutta, alkoholismia, huumeita,rikoksia...
Tuloksena avioeroja pilvin pimein.
Nykyään vain arvaillaan kauanko avioliitto kestää solmimisen jälkeen.
1-2 vuotta?
Lasten kärsimykset ovat hirveät.
Heitä käytetään pelinappuloina kostonkierteessä.
Joten ei kannata tehdä lapsia,
sillä se on ainoa keino suojella heitä.
Kun ei ole lapsia,
niin ei ole myöskään lasten kärsimyksiä!
Me ollan oltu 10 vuotta kimpassa ihan, kuin oltaisi naimisissa, lapsia jne. Joskus mielessä käy että olisi kiva pitää pienet maistraatti kemut ja mennä naimisiin, mutta miksi? Onko leskeneläke ainoa hyöty? Omaisuutta meillä ei ole minkään vertaa, enkä sellaista kaipaakkaan. Minusta siinä nyt ei ole ylpeilyn aihetta jos naimisiin menee. Menty iät ja ajat. huvittavia ennemminkin nämä pilvilinnojen neidot jotka luulee, että elämä on kuin satua ja prinssi pelastaa ja koko elämä eletään onnelisesti alusta loppuun. Minä olen onnellinen tähän meidän "perhepakettiin" vaikka välillä vituttaa ja on vaikeaa. Toisen naama ei ole vielä alkanut ärsyttää, monilla siihen ei mene kauaa. Mitään pilvilinna skeidaa en haluaisikaan vain "normaalia" pientenlasten perhe elämää.
Tunnen kans sellasen pariskunnan jotka seurusteli 11 v ja meni sitten kihloihin, parin vuoden päästä sitten naimisiin ja ero vajaassa vuodessa, kun häitä oli tanssittu. Ehkä nämä kihlaukset ja muut on yritys pelastaa se mitä pelastettavissa suhteesta on, mutta asioita ei kuntoon näillä toimenpiteillä pitkäksi ajaksi saa jos muuta ei suhteessa muutu.
Aivan... Osa eroista varmaan johtuu tuosta... Siis, että jos on oltu pitkään avoliitossa ja mennään naimisiin ja sitten erotaan pian. Moni uskoo, että avioliitto muuttaa jotakin. Jotkut yrittää paikkailla suhdetta lapsella, jotkut menemällä naimisiin. Mutta jos on tarvetta muuttaa jotain ja suhteessa on vikaa ei kannata mennä naimisiin. Koska se ei todellakaan muuta mitään, ne ongelmat on edelleen olemassa.
Vihjaiset että olisi "kiva pitää pienet kemut" vihkimisen yhteydessä, vaikka olet vahvasti sitä mieltä ettei avioliitto ole teidän suhteessanne oikea ratkaisu. Kuitenkin ylenkatsot niitä jotka valitsevat avioliiton, sanojasi lainaten "pilvilinna skeidaa". Miksi luulet ettei heidän elämänsä ole aivan tavallista? Ei ole mitenkään epänormaalia ihmisen käytöstä, että naimisiin mentyä on onnellinen ja tuntee haluavansa jakaa onnen koko maailman kanssa.
En ole koskaan viihtynyt häissä, etenkään pitkissä kirkkohäissä. En ole sietänyt onnesta pillittäviä mummoja ja tätejä. En siedä pillitystä edes hautajaisissa. Vihkimisen jälkeiset juhlat sen sijaan ovat mukavia kun tapaa sukulaisia, ystäviä ja muita. Minusta on ollut ihana nähdä että kaksi ihmistä ovat onnellisia. Tarkoitan tietenkin muiden häitä, ei omiani.
Minulle oma avioliitto oli pitkälle pragmaattinen ratkaisu ja halusin niin lyhyen tilaisuuden kuin maistraatissa vain voi saada, alle puoli tuntia. Siitä huolimatta, kun tuomari paapatti jotain muodollisuuksia joita en tainnut juuri kuunnella, en voinut välttää sitä että kyyneleet pukkasivat silmiin, ja että tilaisuuden jälkeen tunsin onnellisuutta. Oli kertakaikkiaan liikuttavaa miten miehen oli järjestänyt vihkimisen jälkeisen "pienen" (ei todellakaan!!) tilaisuuden jossa läsnä kaikki rakkaimmat ja ystävät ynnä muut tutut. Se oli todellakin yllätys kaikille paitsi miehelleni. Olemme molemmat sosiaalisia ihmisiä ja sosiaalinen verkostomme on laaja. Nautimme molemmat elämän pikku piristyksistä silloin kun harmaa arki alkaa mättää - teemme molemmat antoisaa, mutta raskasta työtä ja nautimme joka hetkestä jonka saa olla perheen parissa, mutta pari kertaa vuodessa kaivataan vähän enemmän. Kuten ystävien tapaaminen isossa porukassa, ja vihkiminen oli hyvä tekosyy järjestää juhlat. Tilaisuuden syy selvisi vasta kun kaikki oli paikalla joten mitään lahja-häitä ei onneksi vietetty. Erikoisin palaute tuli nuoremmalta tyttäreltämme 4v.: "Ihanaa että nyt ollaan niinkun oikea perhe".
Elämämme on tietysti jatkunut kuten ennenkin, paitsi monet viralliset asiat ovat helpottuneet avioliiton johdosta. Enkä tarkemmin erittele että mitkä. En olisi voinut kuvitella meneväni naimisiin jos mieheni ei olisi pitänyt sitä parempana ratkaisuna, sillä minulle avioliitto oli yksi ja sama. Enkä suosittele kenellekään avioliittoa oman tahdon vastaisesti. Siitä ei voi seurata mitään hyvää.
Tuntuu, että hyväksytään lesbo- ja homojutut.
Ei ne ole samoja, kun mies ja nainen ovat yhdessä, siittävät lapsia, kantavat niistä huolen lopun elämäänsä.
Kuten me teemme.
Hyvä on kai olla yksin. Me emme edes miettineet sitä.
Aloin seurustella mieheni kanssa kun olin 15v. Nyt ollaan oltu 12 vuotta yhessä ja niistä 9 vuotta naimisissa. Ennen sitä ehti riehua ja touhuta vaikka mitä,niin kyl avioliitto on parasta mitä mulle on tapahtunut. Ja miksi ei kestäis??? Kunnioita,rakasta ja ota toista huomioon niin kyl se sitten kestää.Huonoja ja hyviä aikoja on kaikilla,mutta ei se vaihtamalla parane!!!
milestäni on uskomatonta miten helposti nykyään saa eron ja miten hepposin perustein ihmisen menvät naimisiin (vrt. julkkikset ja ns. salarakkaat) . Itse olen edellisisssä suhteissani ollut seikkailijia ja kykenemätön uskollisuuteen, mutten silloin tietenkään edes harkinnut avioliittoa pitkän seurustelun jälkeenkään. Vasta kun tapasin ihmisen jolle haluan todella omistautua, jonka kanssa tunnen olevani onnellisempi, "kokonaisempi" ja täydempi sai minut haluamaan lupautumaan hänelle todella loppu elämäkseni. Enkä epäillyt päätöstäni hetkeäkään. Mielestäni avioliitto ei ole mitään leikkiä vaan se on vakava lupaus toiselle, tunneside loppuelämän. Liiton eteen on tehtävä töitä jotta rakkaus säilyisi yhtä huumaavan ihanana kuin alkuaikoinakin. Ja mielestäni pitäisi tuneta myös vastuuta ratkaista ongelmia, myös lasten takia, eikä lähteä ja paeta. Itse olen avioero perheestä enkä sitä samaa aijo lapsilleni koskaan tehdä ja tiedän voivani vaikuttaa asiaan sillä liittoni on niin vankalla pohjalla, puhumme asioista ja nautimme toistemme seuarsta ja olemme luvanneet että kaikki keinot kokeillaan (terapiat) yms. ennen eroa ja vaikeuksista puhutaanh ennen kuin edes tehdään niistä johtuvia virheitä tai hairahduksia.
Koko avioliitto perustuu pelkoon. Rengastetaan että ois jotenkin varvemmalla pohjalla. Pötyä! Suhde toimii jos on toimiakseen. Itse menin naimisiin koska häärahoilla pääsin ulkomaille dokaamaan. Heh.
Uskotkohan tuota itsekään? Paljonko häihisi muuten meni rahaa? Jos meni paljon, niin niilläkin rahoilla ois päässyt dokaamaan... Ei sen takia naimisiin tarvitse mennä.
En edes tunne henkilökohtaisesti sellaista henkilöä,joka ei arvostaisi avioliittoa.
Omasta suuresta suvustani ainoastaan yksi pari erosi pari vuotta sitten, joten enpä ole paljon avioeroja nähnyt.
Ja haaveeni onkin mennä joskus naimisiin!
Omilla vanhemmillani on molemmilla takana avioero. Keskenään he ovat olleet naimisissa yli 30 vuotta. Lähisuvusta (esim. sedät ja tädit) ei tule mieleen yhtäkään avioeroa. Eikä omasta tuttava ja ystäväpiiristä. Mutta "tutun tuttuja" on eronnut muutama. Ystäväni eivät kyllä ole edes ehtineet olla kuin alle 5 vuotta aviossa, että saa nähdä sitten. Mutta toivottavasti onnistuu.
Kaikilla tuntemillani aviopareilla ei kyllä tunnu olevan kovin onnellinen avioliito. Ja harmi kyllä esim. uskottomuutta tuntuu olevan. Se vähän nakertaa arvostustani avioliiton suhteen. Yksi ongelma tuntuu olevan, että aviopuolisoa ei arvosteta ja tuijotetaan pelkästään omaan napaan. Siinä olisi usein parantamisen varaa.
Ehkä tärkeämpää kuin se, että ollaanko avo- vai avioliitossa on se millainen suhde muuten on.
Viestiketjun edetessä tulee mieleeni että kuinkahan moni ottaa ensimmäisestä erosta oppia, ettei tee samoja virheitä kuin ensimmäisellä kerralla? Että harkitsisi tarkemmin asioita ja arvostaisi ehkä paremmin seuraavaa puolisoaan ja mahdollisesti avioliittoa. Olen omassa elämässä yrittänyt opetella malttia ja harkintaa ja toisten ihmisten arvostusta muutenkin kuin kumppanin suhteen. Kun eron ikävät puolet on pohdittu puhki, on aika miettiä miten jatkaa eteenpäin.
Koska kysyjä tiedustelee.Kohta 25v avioliitto vuoden kokemuksella sanon, että ainoa oikea miehen ja naisen yhdessä olo muoto on tämä Jumalan säätämä avioliitto.Siis liitto/sopimus kahden ihmisen, miehen ja naisen välillä.Naimisiin mentyään naisesta tulee vaimo, siis vaimo ja mies.Ja asettaessaan tämän avioliiton Jumala näki minkä turvan se antaa myös vaimolle ja lapsille.Ja tietenkin että siinä on Jumala mukana, Hän siunaa liito, kun so. tapahtunut Herrassa.Omasta valinnasta joka on päätynyt eroon on turha syyttää Jumalaa, silloin kun ihminen on "omanpään" mukaan valinnut eikä ole siihen johdatusta kysynyt(rukous).