Sideharsoa Sydämmelle

Jatkan hutiammuntojeni sarjaa.

Pärjääminen, siinähän minä olen hyvä. Olenhan saanut harjoitusta riittämiin. Paraneminen, en tiedä näin sydämen asioissa. Lenkkeily ja pillerit voivat auttaa fyysisesti, mutta ne eivät suojaa uhkaavalta kyynisyydeltä. En ehkä enää saa näitä kuoriani enää auki ja se pelottaa, ja tämä liepeeseen tarttunut itsesääli inhottaa.

Onko sinulla mitään paranneltavaa? En minä tiedä sinusta mitään. Mikä on totta, se mitä sanoit tai jätit sanomatta vai se miten joskus katsoit. Ja olitko se sinä täällä sittenkään. Haluaisin ajatella hyvää, tämä olisi helpompi kestää, jos voisin. Ja kuuntelijaa tarvitsisin enemmän kuin koskaan. Mutta en uskalla luottaa (ikuinen ongelmani, johon on syynsä).

En myöskään haluaisi, että ajattelet musta pahaa. Vaikkei sillä kai ole mitään merkitystä enää. Minä olin ihan (liian) tosissani. En minkään "sivusuhteen" perässä. En ole sellainen, mutta sinä näit minut sellaisena. Tässä minun on mentävä itseeni, miksi.

Jonkunlaiset raiteet kyllä löydän, vanhoilla en enää voi jatkaa. Ja ihan ilman terapiaa sen teen, luulisin.