Onko erossa aina vähintään toinen osapuoli helpottunut? Sillä toinenhan sitä eroa aina haluaa.
Miten teillä?
Miten teillä?
Onko toinen aina helpottunut?
Jussi*
123678
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itse olen eronnut reilu vuosi sitten.
ei mitenkään helppo ratkaisu. käräjäoikeuden kynnys oli todella korkea,kun marssin sinne paperit kädessä ja tippa linssissä. en meinannut jaksaa astua kynnyksen yli.
Nyt reilu vuoden jälkeen olen todella helpottunut,
ettei tervitse enää kärsiä siinä "perhehelvetissä"
mikä meidän suhde oli. Meillä minä olin se kuka halusi erota,mutta silti "surutyö" kesti kohdallani lähes vuoden.
vaikea ratkaisu jopa sellaisissa tilanteissa kun sitä on pitkään harkinnut. MItä pitempi liitto, sen kipeämpää tekee. Itselleen pitää antaa aikaa niin, että viha, pettymys ja katkeruus on poltettu pois. Sen jälkeen voi aloittaa uuden elämän. Sitä kuvittelee, että sille joka on löytänyt uuden armaan ero on helppoa. Jos se sitä vaikka aluksi olisikin, on kuitenkin jokaisen jossain vaiheessa käytävä vaikeat asiat läpi.
Ei puolta vuottakaan erosta. Silti kun molemmat tunsivat sen että homma ei vaan yksinkertaisesti enää toimi, oli ero väistämätön.
Me yritimme ennen kun minä ne laput sinne käräjäoikeuteen jätin, kaikenlaista, keskusteluja, sopimuksia, tapojen muutoksia yms.
Hetken aina tuntui että kyllähän tämä tästä, mutta kun se ei toimi niin se ei vaan toimi.
Minä en kuulu niihin eronneisiin jotka joutuvat tekemään sitä "surutyötä" vähintään vuoden päivät, päin vastoin olin ihan oikeasti todella helpottunut kun ex-vaimoni muutti omaan asuntoonsa.
Totta kai se kynnys hakea sitä eroa oli korkea, ja aluksi tunteet velloivat laidasta laitaan, se aika kuitenkin jäi kuukauteen pariin.
Meillä oli yhteistä taivalta kimpassa noin 13 vuotta ja kaksi lasta.
Myöskään ex:ä ei tunnu haikailevan avioliittomme perään, olemme ihan puheväleissä eikä meillä ole suurempia erimielisyyksiä.
Tähän kirjoitukseen saattaa nyt tulla joitain kommentteja tyyliin, "pakko sun tai ex:äs on kärsiä", tai "ei kukaan voi erota ilman että toinen ei vähintään vuoden kävisi näitä juttuja läpi".
Niin se nyt vaan ainakin meillä meni, ja yhtenä huomiona itsestäni tein sen että siinä muutamana ensimmäisenä kuukautena vierailin tälläkin palstalla melkeimpä päivittäin, nyttemmin ihan mielenkiinnosta piipahdan täällä hyvä jos kerran kaksi kuussa, ei vaan enää jaksa kelailla sitä eroa päivittäin, on ihan uudet kuviot.
Mulla vaan on takana 30 vuoden liitto ja sitten mieheni löysi uuden. Hyljätyksi tuleminen ei todellakaan ole helppoa kun on oppinut luottamaan. Olen kuullut myös pareista, joiden ero on mennyt ihan ok, mutta tuska on alkanut sitten kun exä on löytänyt uuden kumppanin.
Viihdyn tällä avioeropalstalla oikein hyvin.
Tänään huomasin, että suhteet osiossa löytyy myös avioliittopalsta. Eihän siellä ole kuin muutama viestiketju. Ihan kuollutta ja hiljaista.
Vastentahtoisesta avioerostani on jo vuosia.
En kipuile eroni takia, mutta en hehkuta uudella onnellakaan. Miehet pysykööt minusta vähintään metrin päässä.
Totta kai tunnen helpotusta, kun näen viinan raiskaaman miespolon. Niitähän riittää joka puolella. En tiedä millainen ihmisraunio nyt olisin, jos yhteiselo olisi jatkunut entiseen tahtiin. Ehkä olisin käynyt välillä laskemassa tiilenpäitä tai sitten hoidattamassa itseäni lataamolla. Ehkä Suomi menetti paljon, kun liittomme ei jatkunut. Olisin saattanut innostua jostakin taidesuunnasta ja kansa olisi saanut naurun aihetta. Kaikki meni ihan syteen ja saveen.
Mies hommasi minulle aikoinaan 2xlähestymiskiellot peräkkäin. Se tukki minun ammottavan suuni perusteellisesti. Kirjallisesti en ilmaise itseäni kuin anonyymeillä nettipalstoilla. Muualle en hirviä lähteä älyttömyyksiäni laukomaan.
Kävin eilen harrastajateatterin koekatsomossa.
Näytös oli kuin suoraan omasta elämästäni. Jonkin verran fiilaamista käsis kaipaa. Esitin oman kommenttini ja näyttelijäporukka repesi nauruun.
Avioero ja tunnesuhteet jo tympivät minua. Olen vatvonut asioita vuosikausia ja nyt mikään ei ole uutta eikä ihmeellistä.
Rakastan telkkarin saippuasarjoja. Eilen katsoin Kaunarit ja siellä joillakin vakiopareilla meni hyvin ja joillakin ei niin hyvin. Nick toipui kahdessa kuukaudessa erosta ja oli eilen Felician kanssa sänkypuuhissa. Hän sanoi palauttavansa naisen takaisin elämään ja tunsi palanneensa itsekin elävien kirjoihin.
Voiko seksin avulla tuntea elävänsä. Ajatus on täysin pähkähullu. Ihmisten päähän syötetään jokaisesta lävestä täyttä sontaa.
Fiksut eivät saa suunvuoroa eikä foorumia ajatuksilleen. Lueskelin eilen Kirkko&kaupunki-lehteä. Yleisöpalstalla oli monta hyvää keskustelua. Lehtikirjoittelu on kuitenkin hidasta puuhaa. Toimitus valikoi tekstit ja asiat etenevät hitaasti.
Nettikirjoittelu on hyvää terapiaa. Näitä juttuja luetaan ihmeen laajalti. Vaikka kirjoitat miten nimimerkittä, niin kyllä sinut aina tunnistetaan. Se on minun tarkoituskin.
En aio jättää avioeropalstaa vuosikausiin. Jos voin liian hyvin ja olen liian hyvällä tuulella, tämä palsta palauttaa minut maan tasalle.
En halua koskaan unohtaa sitä päivää, kun exäni pakotti minut käymään käräjäoikeudessa laittamassa avioeron vireille. Minulla oli Raamattu laukussani. Kotona päätin, että en hae eroa. En löytänyt Raamatusta yhtään kohtaa, joka olisi sitä puoltanut. Avioeromme on minulle vain tuntemattoman tuomarin allekirjoitus paperilla.
Pelkkä mustetahra. Ei sen enempää.
"Nettikirjoittelu on hyvää terapiaa"
Kultaseni, luin tekstisi ja suosittelen oikeasti paljon parempaa terapiaa kuin tämä, ihan totta. Kysy vaikka mielenterveystoimistosta.
Jos et halua käydä omassa kaupungissasi niin mene vaikka yksityiselle, kela maksaa siitä 50 % takaisin..
Kaikkea hyvää..
"En halua koskaan unohtaa sitä päivää, kun exäni pakotti minut käymään käräjäoikeudessa laittamassa avioeron vireille. Minulla oli Raamattu laukussani. Kotona päätin, että en hae eroa. En löytänyt Raamatusta yhtään kohtaa, joka olisi sitä puoltanut. Avioeromme on minulle vain tuntemattoman tuomarin allekirjoitus paperilla.
Pelkkä mustetahra. Ei sen enempää."
Tätä palstaa paremmin saattaisi auttaa Terveys-osiossa Mielenterveyspalsta. Suosittelen. Onnellinen olkoon ex-miehesi päästyään sinusta eroon (sitten lopulta). Uskon, että häntä ainakin ero helpotti.
jälkeen voin sanoa, että olen helpottunut. Suorastaan iloinen, että pääsin väkivaltaisesta alkoholisti- miehestäni eroon. Oman aikansa kuitenkin otti irrottautua kokonaan, käydä läpi niin hyvät kuin huonot asiat. Nyt voi sitten steppailla tyynesti eteenpäin. Uutta suhdetta en havittele tai haaveile vaan elän tätä päivää. Ihmisen elämä ei ole parisuhteesta kiinni. Itse asiassa se voi olla iso riesa;)
Ero oli selvä seuraamus jo vuosia edeltä käsin, ainakin minulle. Irtiottovaihe oli hankala, mutta sekin hoitui. Sitten olikin edessä normaalit erorituaalit, jotka olivat minulle helppoja - kaikkine taktikointeineenkin.
Uutta emäntääkin etsin siinä samlla, ja nyt elän onnellisena uudessa aviossa.
Asia ei todellakaan ole aivan niin mustavalkoista että toinen olisi helpottunut. Tottakai sitä voi olla helpottunut jos esimerkiksi pitkään jatkunut henkinen tai fyysinen väkivalta, tai pelkkä riitelykin loppuu eron myötä. Kyllä silti voi tulla pska olo sillekin joka eroa on halunnut. Ei hänenkään elämä ole sujunut niin kuin toivoi, halusi ja mihin uskoi.
Ei ole mieltä ylentävää huomata, että se ihminen johon luotti, jota rakasti ja jonka kanssa halusi viettää myös vanhuuden yhdessä muuttuukin toisenlaiseksi. Vielä pahempaa on huomata muuttuneensa itse. Ettei kykene enää ymmärtämään toista ja että tämä ymmärtämättömyys jo sinänsä aiheuttaa lisää vaikeuksia. Kun toinen on kenties heikompi ja käyttäytyy impulsiivisemmin ja hyökkäävämmin, eikä itse pysty olemaan riittävän vahva ja viisas hallitakseen tilanten toisin... että tietäisi miten toimia ettei asiat mene huonommaksi vaan paremmaksi. Pettyy itseen ja samalla pettyy toiseen. Pettyy elämään kun se tuo eteen niin vaikeita ongelmia ettei pysty ratkaisemaan. Siinä menettää luottamuksen ihmisiin, mutta vielä pahempaa on menettää luottamus itseensä. Pelkää ettei enää kykene toiseen luottamaan niin että voisi elää kenenkään kanssa. Pelkää yksin jäämistä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Ei haluaisi jättää toista yksin, mutta kummankin kannalta parempi vaihtoehto pitkällä tähtäimellä.
Kun tasapainoon pääsemisen lähtökohta on ero, menneisyyden rikkominen... Se tekee pahaa. Ketään muuta ei syytä kuin itseään, vaikka ulospäin ehkä antaakin sen kuvan että toinen on enemmän syypää. Sitä yrittää edes jollain tavalla säilyttää kasvonsa.
Eron jälkeen menee aikaa että ensinnäkin tottuu muuttuneisiin olosuhteisiin. Kun eroon johtaneet tekijät poistuvat, alkaa vähitellen (lue: ehkä 1-2 vuoden kuluttua...) taas uskoa itseensä. Kun saa tietää että toisellakin menee paremmin, niin vasta sitten voi sanoa että on ehkä jonkin verran helpottunut. Silti ero jättää jälkensä eikä 100%:sta helpotusta voi sanoa saaneensa. Jos molemmilla on realistinen maailmankuva, niin sitten kun erosta on ns. selvitty niin molemp0ien pitäisi kyetä näkemään, että ero oli oikea ratkaisu. Onnellisia olkoon ne parit, jotka sitten palaavatkin yhteen ja onnistuvat aikaisempaa paremmin. Tai ne, jotka pystyvät vielä uuteen suhteeseen ja kenties perheeseen.
Tällainen yksittäis(?)tapaus eroa halunneelta. Osin helpottunut, mutta vaikuttaa siltä että se joka eroa vastusti onkin nyt vuosien päästä helpottuneempi ja onnellisempi uuden perheensä kanssa.
Eli.... välillä on helpottunut olo, kun yhteinen eropäätös on tehty. Sitten tulee heikko hetki ja alan miettimään, että josko sittenkin pitäisi vielä yrittää. Tunteita mieheen ei ole kaverisuhdetta enempää, mutta silti mietin toisinaan, olisiko tämä riittävän hyvää elämää. Jaksaisinko katkeroitumatta? Olisinko onnellinen kaikesta huolimatta? Voisiko ne tunteet kaivella jostain takaisin? Haluanko edes?
Ja toisena hetkenä ja toisena päivänä olen 100% varma, että ero on meille paras ratkaisu. Muistelen kaiken ja psyykkaan itseäni siihen, että tietyt asiat eivät tule muuttumaan.
Luullakseni mielipiteen muuttaminen asiasta on ihan luonnollista. Eihän pitkää suhdetta osaa heittää tuosta vaan olan yli, olkoon millainen suhde tahansa. Uusi ja tuntematon pelottaa ja se lienee tavallista. Uskoakseni eron jälkeenkin tulee hetkiä, joilloin entistä kumppania kaipaa ja aika romantisoi muistoja. Miehen ollessa työmatkalla minä saatan hehkuttaa kotona kaikkea entistä ihanuutta ja kuvittelen, että vielä tässä yritetään muuttaa tilannetta parempaan suuntaan. Sitten kun näen taas miehen niin into lopahtaa ja pidän ajatukset sisälläni. Jotenkin toinen torpedoi ajatteluni pelkällä läsnäolollaan ja minua alkaa ärsyttämään kaikki mahdollinen.
Karkasin hiukan aiheesta, mutta yhteenvetona sanoisin, että helpotusta tuntee varmasti jokainen jossakin vaiheessa. Suhteen loputtua ei varmaan kannata jäädä roikkumaan omiin ajatuksiin toisen ihanuudesta vaan yrittää muistella tilannetta reheöllisenä kokonaisuutena. Lienee hyvä neuvo kirjoittaa asiat jonnekin ylös ihan kylmän viileänä faktana: suhteen hyvät ja huonot puolet.
ns.kaverisuhteesta 30v avioliiton jälkeen vaikka yritimme katkaa niin että kumpikin sais elää niinkun haluaa muuten.Jokin siinä loukkaa ja syvästi ja sanoinkin hyvästi,enkä kadu!