Onko mussa jotain vikaa, kun en ole pariin vuoteen kehenkään edes ihastunut? Ikää on 23v ja kokemusta miehistä vain hyvin vähän. Koskaan en ole varsinaisesti seurustellut, tapaillut joitain miehiä kylläkin joskus aikoja sitten. Miehiä olis mulle tarjolla, mutta en tunne näihin mitään vetoa, vaikka ovatkin ehkä ihan mukavia. Baarissa en ole koskaan nähnyt ketään kiinnostavaa miestä (paitsi jos olen tutustunut jossain muussa yhteydessä aiemmin, ja tämä siis joskus aiemmin ennen tätä 2v ihastumattomuutta).
Joskus ihastuin todella yhteen mieheen ja aluks kaikki meni hyvin, mutta jossain vaiheessa mies alkoi piikitellä siitä, ettei mulla ole paljon kokemuksia. Varsinaista seksiä ei tän miehen kans koskaan ehditty harrastaa, syitä on monia eikä kyse ole pihtailusta.
Juttu loppui, kun en enää kestänyt vittuilua. Voiko tämä olla syynä siihen, etten enää tunne _mitään_ ketään kohtaan. En edes halua halata/suudella saati sitten seksiä. (Huom, seksi kiinnostaa kyllä ns. yleisellä tasolla ja harrastan sitä itsekseni).
Mulle vittuillaan jatkuvasti että jään vanhaksipiiaksi ja että mun pitäs jo joku löytää. En vain koe mitään järkeä siinä, että alkaisin seurustella "ihan kivan" miehen kanssa siksi että muut niin haluaa. Jos mulla ei ole tunteita eikä himoa tällasta miestä kohtaan, niin ei kai se suhde voi onnellinen olla?!
Mulla on ollut pientä masentuneisuutta toisinaan, mutta muuten elämä kaikin puolin kunnossa. Onko mulla vain paska säkä, vai onko mun päässä vikaa? Voiko jostain olla apua tähän ongelmaan vai pitääkö kitua näin? Kaipaan sitä ihastumisen tunnetta ja kun haaveilee edes jostain miehestä. Nyt en tiedä edes ketään, josta haaveilisin...
Kohtalontovereita?
Joskus ihastuin todella yhteen mieheen ja aluks kaikki meni hyvin, mutta jossain vaiheessa mies alkoi piikitellä siitä, ettei mulla ole paljon kokemuksia. Varsinaista seksiä ei tän miehen kans koskaan ehditty harrastaa, syitä on monia eikä kyse ole pihtailusta.
Juttu loppui, kun en enää kestänyt vittuilua. Voiko tämä olla syynä siihen, etten enää tunne _mitään_ ketään kohtaan. En edes halua halata/suudella saati sitten seksiä. (Huom, seksi kiinnostaa kyllä ns. yleisellä tasolla ja harrastan sitä itsekseni).
Mulle vittuillaan jatkuvasti että jään vanhaksipiiaksi ja että mun pitäs jo joku löytää. En vain koe mitään järkeä siinä, että alkaisin seurustella "ihan kivan" miehen kanssa siksi että muut niin haluaa. Jos mulla ei ole tunteita eikä himoa tällasta miestä kohtaan, niin ei kai se suhde voi onnellinen olla?!
Mulla on ollut pientä masentuneisuutta toisinaan, mutta muuten elämä kaikin puolin kunnossa. Onko mulla vain paska säkä, vai onko mun päässä vikaa? Voiko jostain olla apua tähän ongelmaan vai pitääkö kitua näin? Kaipaan sitä ihastumisen tunnetta ja kun haaveilee edes jostain miehestä. Nyt en tiedä edes ketään, josta haaveilisin...
Kohtalontovereita?
Vastaukset 18
Vanhimmat
veit jalat suustani. tuntuu kun itse olisin ton kirjoittanut, sukupuoli vaan on eri :)
Toit itse samassa viestissäsi syyn esiin ja se on seksittömyys.
Unohtakaa nyt hyvät tytöt se vanhanaikainen suhtautuminen, että ensin pitäisi tavata joku joka saa jalat alta ja sydämen hakkaamaaan hillittömästi. Ei se aina niin mene. Itseasiassa hyvin harvoin!
Läheisyys on asia joka kasvattaa rakkauteen. Kun tapaatte vähänkään kelvollisen kaverin, jonka kanssa voitte ajatella menevänne sänkyyn ilman rakkaudentunteita, niin TEHKÄÄ se!!!!
Tavatkaa sitä samaa kaveria uudestaankin, ja uudestaaan... Se joko natsaa tai sitten. Kolmas kerta jo toden sanoo, viimeistään.
Turha pantata impeyttä, se ei ole loppupeleissä minkään arvoinen. Joten kun tapaatte sen kelvollisen, sänkyyn vaan ja unohtakaa turhat pitkät puheet ja tunnustukset, että olette impiä. Mitä sitä niille kertomaan edeltäkäsin? Sehän on naisen asia, ei miehen.
Monesti muutama viinilasillinen tai siiderituopillinen riittää alkupelkoihinne lievitykseksi, joten älkää pälättäkö puheillanne miestä karkuun!
En ole impi enkä sinänsä itseäni säästele. Tosin en nyt huoratakaan halua.
Kyse on siitä, että en halua seksiä ihmisen kanssa, johon en tunne vetoa ja ei löydy sitä kipinää. Muutenhan voisin elääkin seksisuhteessa ilman rakkauden tunteita. Ihastuminen ja se, että mies aiheuttaa vetoa, ei ole sama kuin rakastuminen. Voisin samantien alkaa seurustella ok-tyypin kanssa, johon tunnen seksuaalista vetoa ja kipinää, vaikkei rakkaudesta olisi tietoakaan.
Niinpä tässä ei paljon viinilasilliset auta. En ole arka, joten mistään peloista ei varsinaisesti ole kyse.
Joten tässä tapauksessa neuvosi meni hukkaan!
Eiköhän alkuperäisen viestissä ollut kyse siitä, ettei hän kiinnostu miehistä niin paljon, että haluaisi mennä heidän kanssaan sänkyyn. Siinä ei paljon viinilasilliset auta. Tajuan täsmälleen alkuperäisen pointin. En minäkään halua seksiä, jos en ole mieheen ihastunut eli jos en tunne häneen minkäänlaista vetoa. Ei kyse ole mistään peloista. Kyse on ihan yksinkertaisesti siitä, ettei miestarjonta vain kolahda. Jotkut ihastuvat helpommin kuin toiset. Ja luultavasti niiden elämä on helpompaa, jotka näkevät potentiaalisia kumppaneita kaikkialla. Itse isken kyllä heti kiinni, jos vain kohtaan tarpeeksi kiinnostavan miehen. Ja oikean miehen kanssa haluan paljon seksiä. Ongelma on siinä, etten kohtaa sellaisia miehiä, joita edes huvittaisi yrittää iskeä.
Ihana huomata, että joku tajuaa, mistä on kyse!!! Joskus tuntuu, että kukaan ei tajua pätkääkään, miltä musta tuntuu. Aina jaaritellaan just sitä, että ota rohkasua ja iske vaan joku mies... OMG, ei mulla ois mitään ongelmaa, jos se noin yksinkertasta olis...
Ja toiset väittää että olen liian nirso. Mut en ymmärrä sitäkään, miten ihastumisasioissa voi olla liian nirso. Ei kai kukaan voi itse päättää kehen ihastuu. En mä ainakaan hallitse tunteitani millään lailla. Ja kun muistelen menneitä ihastuksenkohteitani niin kaikki on olleet ihan tavallisia tallaajia, ei tosiaan mitään malleja, julkkiksia, urheilijoita (paitsi harrastelijoita tietty) jne.
Kiitos Emilia, pelastit mun päivän ;)
Lapsilla on lasten aatokset...
Niillä jää vanhaksipiiaksi vielä 44 vuotiaanakin. Ei kukaan halua lutkaa yhtä (tai kahta) yötä pidemmäksi ajaksi.
Minä ihastun hyvin harvoin. Todella harva nainen kiinnittää huomioni. Tämä johtuu siitä, että kiinnostun vain poikamaisista naisista ja sellaisia on tietenkin todella vähän. Ns. perinteisen naiselliset naiset ei kiinnosta. Suuntautuneisuudeltani olen hetero.
Olen ihastunut vain kolmeen naiseen ja heistä kenenkään kanssa en ole seurustellut, koska (ainakin omasta mielestäni) he kaikki ovat menneet seurassani vähintään yhtä lukkoon, kuin minä. Kaikkien kolmen kanssa on kädet tärisseet, jalat tutisseet ja puhuminen puuroutunut. Jokaisen kanssa on tuntunut, kuin kaksi valtavaa, levotonta energiavallia kohtaisi. Toisten naisten kanssa ei sitten ole mitään tällaisia "ongelmia", eli ei myöskään sitä kipinää.
Ihastun siis todella harvoin, mutta kokonaisvaltaisesti, eli tunteet elää täydellä liekillä. En ole kuitenkaan sitä tyyppiä, joka rakastuu tulisesti, riitelee tulisesti ja eroaa puolen vuoden päästä tulisesti. Olen intohimoinen, mutta rauhallinen tyyppi.
Nainen, josta kiinnostun: huomioiva ja aktiivinen minua kohtaan, rento, lapsenmielinen, kiltti, empaattinen, rauhallinen ja spontaani (nämä piirteet sopivat myös minuun) sekä ulkoisesti hieman poikamainen, eli vartaloltaan solakka. Liian naisellinen vartalo ei sytytä.
Itse ainakin olen huomannut olevani juuri tällaista "harvoin ihastuvaa" tyyppiä, tiedä sitten johtuuko se luonteesta vai siitä että olen opiskellut ja työskentelen aika naisvaltaisella alalla ja näin tottunut olemaan jatkuvasti hyvännäköisten naisten kanssa tekemisissä. Ehkäpä molemmista, joka tapauksessa ihastumiseenkin vaaditaan kohdallani keskivertomiestä selvästi enemmän.
Sinun ikäisenä otin samasta asiasta turhia paineita ja yritin sitte pakottaa itseni rakastumaan, tulokset voi jokainen arvata - enimmäkseen pahaa oloa itselle ja siinä sivussa onnistuin loukkaamaan sellaistakin, joka oli aidosti rakastunut. Paras neuvo, minkä voi antaa on että tutustut vain ihmisiin ennakkoluulottomasti ja maltat odottaa sellaista ihmistä joka saa sinut tuntemaankin jotain, kyllä sellaisiakin aivan varmasti tulee vastaan.
ei kukaan "natsaa" mä olen hullaantunut sellaiseen naiseen mutta se ei mua huolinut, (kuten mun tasoiset naiset ei muhun ikänä ihastu), tosin sen kauniin naisen rumannäköinen kaveri ihastui muhun, mutta en halua niin rumaa jonkakans ei kehtaa liikkua kaupungilla, perkeles ollaan sitte yksin...
Itse olen ihastunut vain kerran ja se tapahtui ~15-vuotiaana. Ihastusta kesti ehkä muutama viikko ja syynä oli varmaan vaan teini-iän ylivilkas hormonitoiminta. :p
En käy baareissa joten näen ikäisiäni naisia lähinnä opiskelupaikalla. Itse en kiinnostu pelkästä ulkonäöstä ja koska muuta kun katsekontaktia ei opiskelupaikalla pääse syntymään, niin ihastuminen on mahdotonta. Myönnettäköön tosin, että en edes halua toistaiseksi mitään ihmissuhteita henk.koht. syistä, mutta toisaalta tämänhän ei pitäisi ihastumisiin vaikuttaa. :)
Mulla ei ole koskaan ollut masennusta tai mitään muitakaan negatiivisia tuntemuksia asiaan liittyen. En näe mitenkään ongelmana, että ihastuminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Ihmiset nyt vaan on erilaisia. Kyllä sitä sitten joskus törmää sopivaan naiseen jos on tarkoitus, jos ei, niin sekin on ihan ok.
>>Lainaus>>Mulla ei ole koskaan ollut masennusta tai mitään muitakaan negatiivisia tuntemuksia asiaan liittyen. En näe mitenkään ongelmana, että ihastuminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Ihmiset nyt vaan on erilaisia. Kyllä sitä sitten joskus törmää sopivaan naiseen jos on tarkoitus, jos ei, niin sekin on ihan ok.>>Lainaus>>
Mulla masennus on siis ollut ihan monista syistä johtuvaa, ei siis ihastumattomuudesta.
Mutta kyllä mulle on ongelma, jos elän sinkkuna yksin koko elämäni. Kaipaan kyllä syliä ja ihmistä, jota rakastaa ja joka rakastaa. Hellittelyä. Yhteistä jutustelua ja puuhastelua jne.
Ongelma on myös se, että kaverit suoraan sanottuna ovat haukkuneet yleisesti kaikki sinkut huonommiksi ihmisiksi ja et niissä pitää olla jotain vikaa. Myös se yks entinen ihastukseni sanoi, että jos ei 20-vuotiaana ole vielä koskaan seurustellut niin on viallinen ja tosi omituinen. (olin ite sillon 20). Vanhemmat ja sukulaiset odottaa lapsenlapsia. Töissä mulle auotaan päätä sinkkuudesta ihan avoimesti. Muutenkin yhteiskunta tekee kyllä selväksi, että jos et seurustele, olet luuseri. Tai jos olet sinkku niin pitäs ainakin viettää villiä seksielämää lukuisten eri ihmisten kanssa mitä erikoisemmissa paikoissa jne. Jos et tätä ole, olet luuseri. Tai ehkä nirso. Tai itsekäs. Mutta jotain vikaa kuitenkin on. Ja ainakin minulle se tullaan sanomaan ihan suoraan päin naamaa!
Kyllä, se SATTUU!
Olen 26-vuotias sinkku enkä ole koskaan seurustellut vakituisesti. Tämä oli minulle ongelma alle 20-vuotiaana ja muille ihmisille se näyttää olevan ongelma edelleen. Minulla ei sinänsä ole mitään seurustelua vastaan. Voisin hyvin alkaa suhteeseen jos tosissaan kolahtaisi. En kuitenkaan koskaan alkaisi tapailemaan ketään sillä asenteella että kyllä se sieltä tulee kun vähän tökkii. En myöskään harrasta irtoseksiä. Vuoteen en ole harrastanut seksiä ja kaikille epäilijöille voin sanoa että ei siihen kuole ;) Mielestäni ihmisellä on täysi oikeus valita kumppaninsa, on se kuitenkin sen verran suuri päätös, kenen kanssa elämänsä viettää. Olen hyväksynyt sen asian, että jos ei koskaan mene ns. jalat alta ja mies on muutenkin vaatimusteni mukainen, vietän elämäni yksin. Ja tähän ei liity mitään marttyyriasennetta. En ymmärrä niitä ihimisiä, joiden täytyy seurustella vain siksi kun eivät voi olla yksin tai joille parisuhde on joku elämän täydentymä. Ei varmaan tarvi mainitakkaan että nämä ihmiset eivät puolestaan ymmärrä mua :) Älkää tyytykö kompromisseihin jos ei siltä tunnu. Elämää voi elää niin monella eri tavalla.
Ymmärrän kyllä että läheisyyden puute voi tuntua ikävältä, vaikka en itse ole koskaan kokenut sitä negatiivisesti. Elämä täysin ilman ihmiskontakteja on tietysti mahdotonta, eli kaverit on tärkeitä, mutta miehen ja naisen välistä läheisyyttä en pidä välttämättömänä.
Mitä tulee kavereihisi ja työkavereihisi, niin aika vajailta vaikuttavat. :P Seurustelu kun pitää aloittaa vasta silloin kun itsestä tuntuu hyvältä, eikä päivääkään aikasemmin. Jos kaikki ne ihmiset jotka aloittavat seurustelun liian aikaisin, odottaisivat kaikessa rauhassa sopivaa ajankohtaa, niin maailmassa olisi varmasti paljon vähemmän rikkinäisiä ihmisiä ja epäonnistuneita parisuhteita. Tuollaisten ikärajojen asettaminen elämässä on idioottimaista, oli kyse sitten lähes mistä tahansa asiasta.
Itse suhtaudun elämään niin, että elän _itseäni_ varten, en muita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että elän itsekkäästi muiden kustannuksella. Mulle on vaan ihan samantekevää mitä yhteiskunta tai yleinen mielipide ajattelee seurustelemattomuudesta tai jostain muusta asiasta.
Voi tietysti olla, että sinkkunaisiin suhtaudutaan yleisesti negatiivisemmin kun miehiin. Useinhan tosiaan naisen seurustelemattomuuden ajatellaan johtuvan nirsoudesta, koska naisilla on keskimäärin miehiä huomattavasti enemmän valinnanvaraa. Vaikka tämä pitää osittain paikkaansa, niin toisaalta minkäs teet, jos ei sopivaa miestä koskaan ole osunut kohdalle. :p
enpä osaa sanoa että ymmärtävätköhän aikaisin vakiintuneet alkuunkaan kuinka suurta sosiaalista painetta he luovat "muka ystävällisillä" kommenteillaan seurustelun aloittamiselle, aivan kuin läheisyyden puute itsessään ei jo riittäisi. Luultavasti seurustelematon nainen joutuu kärsimään tästä miehiäkin enemmän.
Omassa muistissa on todella hyvin neljän vuoden sinkkukauden jälkeen seurustelun aloituksen jälkeiset kommentit, joiden mukaan laskeuduin vihdoin pilvilinnoista ja "kelpuutin" "normaalin" naisen itselleni. Ehkäpä se sitten näytti ulkopuolisista siltä. :)
että kavereiksesi on valikoitunut jokseenkin kypsymättömiä ihmisiä. Usko minua: seurustelustatus ei ole peruste arvottaa ihmisiä. Jatkuvasti tapaan kauniita, fiksuja, mukavia jne. kaikin puolin normaaleja ihmisiä, jotka ovat sinkkuja. Sinkkuja ollaan yleensä siksi, että ei vaan löydy sitä oikeaa. Sillä ei ole mitään tekemistä "kelpaavuuden" tai "normaaliuuden" kanssa. Se on vain elämää, jotkut ovat sinkkuja ja jotkut ei. Joillain kestää kauemmin pariutua kuin toisilla, se siitä.
Silloin kun itselle tämä on selkeää, niin on helpompi suhtautua yhteiskunnan paineisiin. Nekään eivät taida olla ihan puhtaasti yhteiskunnallisia vaan enemmänkin markkinointipropagandaa... Olen itsekin tuntenut sinkkuuden tuskaa mutta asennemuutos auttoi. Eli sillä mitä joku lehti sanoo sinkuista ei ole oikeasti väliä vaan se merkitsee, miten itse ajattelen itsestäni.
Mutta se, että läheiset ihmiset tekevät olosi pahaksi tästä jo sinulle ennestäänkin kipeästä asiasta, on vakavampi juttu. Voit kokeilla sanoa ihan suoraan, että vihjailu ja asiattomuuksien laukominen satuttaa. Olen kokeillut ja on toiminut, ehkä ihmiset eivät aina ymmärrä omien sanojensa vaikutusta toiseen ja heidän on siksi tiedettävä milloin he sanovat satuttavaa.
Kaikenlaisia aikarajoja elämässään asettavat vain kontrollifriikit, jotka eivät uskalla antaa elämän kuljettaa. Kaikki tapahtuu ajallaan, se on vain hyväksyttävä. Toisaalta, jos vaikka Hitler seukkasi jo 20-vee, niin voiko häntä sen kriteerin täyttämisen perusteella luonnehtia normaaliksi... :)
Kaikki kaipaavat hellyyttä, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ihan varmasti sinä voit tarjota sitä jollekin toiselle kaipaavalle sitten kun niin on tarkoitus tapahtua. Siihen asti kuitenkin sinun keskityttävä itseesi ja oman elämäsi rakentamiseen. Tsemppiä!
..lesbo, mutta et ole vielä tiedostanut sitä itse?
Voihan se ehkä niinkin olla. Olen kuitenkin aiemmin aina ihastunut vain miehiin. En koskaan naiseen. Voi olla että pettymykset on alitajunnassa ja siksi en edes halua ihastua kehenkään mieheen. En tiä. Mut tietoisesti en kyl ole naisiinpäin.