Tuntuu niin pahalle. Kolmen vuoden suhde takana. Ensimmäinen vuosi oli aivan ihmeellinen, viimeinen vuosi taas todella vaikea. Olen itkenyt varmaan kolmasosan vuodesta ja erottukin ollaan moneen otteeseen. Nyt se ero on totta. Tavarat pakattiin ja muutettiin, eikä yhteistä kotia enää ole. Mies halusi naimisiin ja lapsen heti nyt ja minut asumaan omalle kotipaikkakunnalleen. Olen opiskellut pitkään ja haaveillut työstä pääkaupunkiseudulla. Yritin vuoden sopeutua miehen paikkakunnalle, mutta se oli todella vaikeaa. Perhettäkään en ole ehkä valmis perustamaan ihan vielä.
Rakkauden puutteseen tämä suhde ei kaatunut. Nyt eron hetkellä koimme sen rakkauden varmaan voimakkaampana kuin koskaan. Me vain haluamme elämältä eri asioita nyt. Tuntuu todella kauhealta! Miksi kaksi ihmistä, jotka rakastaa toisiaan, ei pysty elämään yhdessä.
Yritän vain miettiä, että jotain on täytynyt olla pielessä, koska olen itkenyt niin paljon. Ehkä toisesta on vain niin vaikea irrottautua, ja tajuta, että nyt tämä on lopullista. Sitä toivoo, että vielä joskus olemme yhdessä. Kumpikaan ei vain luovu omista unelmistaan. On niin vaikea uskoa, että löytäisin koskaan ihmistä rinnalle, joka olisi parempi kuin hän.
Sydäntä särkee...
Rakkauden puutteseen tämä suhde ei kaatunut. Nyt eron hetkellä koimme sen rakkauden varmaan voimakkaampana kuin koskaan. Me vain haluamme elämältä eri asioita nyt. Tuntuu todella kauhealta! Miksi kaksi ihmistä, jotka rakastaa toisiaan, ei pysty elämään yhdessä.
Yritän vain miettiä, että jotain on täytynyt olla pielessä, koska olen itkenyt niin paljon. Ehkä toisesta on vain niin vaikea irrottautua, ja tajuta, että nyt tämä on lopullista. Sitä toivoo, että vielä joskus olemme yhdessä. Kumpikaan ei vain luovu omista unelmistaan. On niin vaikea uskoa, että löytäisin koskaan ihmistä rinnalle, joka olisi parempi kuin hän.
Sydäntä särkee...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kipuun tottuu. Siitä tulee osa persoonaa. Ihan kuin leikkausarpi, joka pistelee ja kirvelee joskus vuosienkin jälkeen. Arpi myös näkyy aina, ainakin vähän. Itse olen elänyt särkyneen sydämen kanssa jo kahdeksan vuotta. Olen perustanut perheen toisen miehen kanssa ja elänyt elämääni eteenpäin. Sisimmässäni olen kantanut suurta rakkauttani mukanani kaikki nämä vuodet. Olen itkenyt, haaveillut, kuvitellut minkälaiseksi elämäni olisi muotoutunut jos olisin saanut kokea kaiken tämän eletyn elämän syvästi rakastamani miehen kanssa. Tiedän, että rakastamani mieskin rakastaa minua yhä. Mekin kohtasimme väärään aikaan. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain edes kokea jotain niin suurta ja ihmeellistä. Nykyelämässäni saan suurta lohtua lapsistani, jotka ovat ihanat. Tämä on tätä elämää nyt. Rakastettuani rakastan kuitenkin aina niin kauan kun elän. Lasteni isää arvostan ja olen hänelle lojaali ja hyvä vaimo. Hän ansaitsee sen.
En mitenkään voi ymmärtää kuinka joku voi edes harkita elämäänsä jonkun kanssa jos on pienikin epäilys tai varsinkin rakkautta jotain muuta kohtaan?
Eikö elämästä puutu jotain todella tärkeää jos mieli halajaa jotain muuta???
Asiat muuttuvat, mutta jos tunne on olemassa, onko oikein lähteä kenenkään matkaan jos rakastaa ja kaipaa jotain muuta. Eteenpäin pitää mennä, mutta joskus on tultava hetki jolloin löytyy jotain parempaa. Entiseen ei saisi takertua, mutta miksi siihen kuitenkin takertuu??
Ei pahalla, haluaisin vain todellakin ymmärtää! Naiset taitaa olla tässä asiassa "taitavampia", siis elämään elämää joka ei välttämättä ole parasta mitä tietää?!