Aluksi meidän piti olla vaan kavereita, tapaillaan, käydään kaljalla, katotaan leffoja, harrastetaan seksiä, tehään noita muutama kuukausi, kunnes muutan 400 kilometrin päähän toiselle paikkakunnalle.
Muutin, ja toinen tuli perässä. Seurusteltiin, hän taisi rakastuakin, asuttiin yhdessä, vietettiin normaalia elämää. Mä jäin koukkuun hänen omaisuuteensa. Matkustamista, ruokaa, juomaa, kaikkea tarpeellista ilmaiseksi, palvontaa, seksiä, mukavaa yhdessäoloa.
Mulle tuli taas muutto eteen, tällä kertaa 400 km päähän, eli 800 km lähtöpisteestä. Tarkoitus oli taas heivata hänet. Hän tuli kuitenkin uudelle paikkakunnalle perässä. Työt hänellä on kuitenkin siellä lähtöpisteessä yhä edelleen. Firma maksaa hänen matkustamisensa, lentäen pääsee nopeaa.
Yhä puoli-ilmainen elämä, vuokrani maksan itse, sekä harrastukset, mutta muuta en oikeastaan. Häneltä tulee rahaa pyytämättä. Seksiä riittää, yhdessäoloa, mukavaa aikaa ja kaikkea mitä voi toivoa.
Suhde ei tyydytä henkisesti. Rakastan häntä, mutten rakasta häntä. Oikeastaan en ole varma, mitä hänessä rakastan. Omaisuutta? Sitä että hän palvoo minua? Sitä että hän on valmis tekemään mitä tahansa puolestani? En usko, että rakastan häntä siten miten pitäis jotta suhde voisi oikeasti kestää. Olen enemmänkin riippuvainen hänestä. En uskalla olla yksin. Tarvitsen hänen rahojaan, palvontaansa, riippuvaisuuttansa, sitä helppoa elämää minkä hän tuo tullessaan. Meidän suhde on sairas, eikä hän näe sitä.
Sitäpaitsi, pidän häntä joillain alueilla tyhmänä. Häpeän joitain hänen sanomisiaan. Hän ei yksinkertaisesti tajua. Joskus yllätän itseni halveksimasta häntä, ja se hävettää. Hänen näyttäminen ystävilleni tuottaa joskus hieman häpeää. Odotan, milloin hän seuraavaksi sanoo jotain mitä ei olisi pitänyt.
Haluan jonkun, jota palvon. Palvoin häntä, jonka kanssa seurustelin neljä vuotta ennen tätä nykyistä, mutta hän kuoli onnettomuudessa.
Mun pitäisi jättää nykyiseni, mutta en uskalla. Olen kertonut hänelle, etten halua hänen kanssaan naimisiin, enkä lapsia. En halua tulevaisuutta hänen kanssaan, meidän pitää erota. Hän ei uskonut, ehkä hän ei halua uskoa. Ehkä hänelläkään ei ole varasuunnitelmaa. Hänkin on riippuvainen minusta. En kyllä tajua, miksi. Kai hän sitten multa jotain saa, mitä en edes tiedä antavani.
Muutin, ja toinen tuli perässä. Seurusteltiin, hän taisi rakastuakin, asuttiin yhdessä, vietettiin normaalia elämää. Mä jäin koukkuun hänen omaisuuteensa. Matkustamista, ruokaa, juomaa, kaikkea tarpeellista ilmaiseksi, palvontaa, seksiä, mukavaa yhdessäoloa.
Mulle tuli taas muutto eteen, tällä kertaa 400 km päähän, eli 800 km lähtöpisteestä. Tarkoitus oli taas heivata hänet. Hän tuli kuitenkin uudelle paikkakunnalle perässä. Työt hänellä on kuitenkin siellä lähtöpisteessä yhä edelleen. Firma maksaa hänen matkustamisensa, lentäen pääsee nopeaa.
Yhä puoli-ilmainen elämä, vuokrani maksan itse, sekä harrastukset, mutta muuta en oikeastaan. Häneltä tulee rahaa pyytämättä. Seksiä riittää, yhdessäoloa, mukavaa aikaa ja kaikkea mitä voi toivoa.
Suhde ei tyydytä henkisesti. Rakastan häntä, mutten rakasta häntä. Oikeastaan en ole varma, mitä hänessä rakastan. Omaisuutta? Sitä että hän palvoo minua? Sitä että hän on valmis tekemään mitä tahansa puolestani? En usko, että rakastan häntä siten miten pitäis jotta suhde voisi oikeasti kestää. Olen enemmänkin riippuvainen hänestä. En uskalla olla yksin. Tarvitsen hänen rahojaan, palvontaansa, riippuvaisuuttansa, sitä helppoa elämää minkä hän tuo tullessaan. Meidän suhde on sairas, eikä hän näe sitä.
Sitäpaitsi, pidän häntä joillain alueilla tyhmänä. Häpeän joitain hänen sanomisiaan. Hän ei yksinkertaisesti tajua. Joskus yllätän itseni halveksimasta häntä, ja se hävettää. Hänen näyttäminen ystävilleni tuottaa joskus hieman häpeää. Odotan, milloin hän seuraavaksi sanoo jotain mitä ei olisi pitänyt.
Haluan jonkun, jota palvon. Palvoin häntä, jonka kanssa seurustelin neljä vuotta ennen tätä nykyistä, mutta hän kuoli onnettomuudessa.
Mun pitäisi jättää nykyiseni, mutta en uskalla. Olen kertonut hänelle, etten halua hänen kanssaan naimisiin, enkä lapsia. En halua tulevaisuutta hänen kanssaan, meidän pitää erota. Hän ei uskonut, ehkä hän ei halua uskoa. Ehkä hänelläkään ei ole varasuunnitelmaa. Hänkin on riippuvainen minusta. En kyllä tajua, miksi. Kai hän sitten multa jotain saa, mitä en edes tiedä antavani.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tosin tähän ei liity raha, vaan kaveruus. Minäkään en arvosta avokkiani tarpeeksi. Huumori ja ajatukset menevät eri rataa.
Tiedän kyllä mihin tämä johtaa ajan kuluessa, mutta..
Luulen, että olen eniten koukussa yhdessäoloon, toisen läsnäoloon.
Mul on myös toi, koukussa hänen seuraansa.
Toissapäivänä kävi kaikenlisäksi ilmi, että tässä pitäis alkaa vanhemmiksi noin 8 kk kuluttua, mikäli raskaus ei mene pieleen. Vastuu pitää kantaa, mutta miten sen tässä tilanteessa kantaa, onkin aivan eri juttu..