Mieheni uskottomuus paljastui minulle vuosi sitten. Hänellä oli ollut muutaman kuukauden kestänyt suhde työtoveriinsa. Työtoveruus jatkuu edelleen, mutta suhde päättyi paljastumiseen. Kulunut vuosi on ollut ylä- ja alamäkeä. Olemme käyneet pariterapiassa ja keskustelleet asiasta lukuisia kertoja. Välillä on jo ollut aikoja, jolloin olen kuvitellut päässeeni pahimman yli. Nyt kuitenkin tuntuu taas todella pahalta. Tunnen itseni perinpohjaisesti loukatulta, nöyryytetyltä ja arvottomalta, vaikka mieheni on minua kohtaan kaikin tavoin hyvä ja huomaavainen.
Heti suhteen paljastuttua sanoin, että yksi ehdoton edellytys asioiden selviämiseen on se, että mieheni puhuu ehdottomasti totta. Näin hän lupasi tehdäkin. Kuitenkin ilmeni, että mieheni puhui osatotuuksia ja minusta tuntui siltä, että hän kertoi juuri sen verran kun minä osasin kysyä.
Koska tiesin, että mieheni joutuu tapaamaan ko. naista edelleen työasioiden merkeissä, pyysin, että hän kertoisi minulle oma-aloitteisesti, milloin ovat tavanneet ja, missä asioissa yms. Ajattelin, että tällä tavalla asia ikäänkuin arkipäiväistyy minulle ja minä saan aikaa myöten rakennettua luottamusta uudelleen. Huolimatta siitä, että kerroin miehelleni monta kertaa, kuinka tärkeää em. asian kertominen minulle oli, hän ei juurikaan oma-aloitteisesti tapaamisesta kertonut ja jossain vaiheessa hän ilmoitti, ettei vastaisuudessa kerrokaan. Vaikka uskoin, ja uskon edelleen, että tapaamiset liittyvät vain työasioihin, koen sen, ettei hän asiaa minulle kerro, jonkinlaisena vähättelynä.
Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut joitakin muitakin sellaisia asioita (sinänsä hyvin pieniä), joita olen suhteemme korjaamisen kannalta pitänyt tärkeänä, mutta joita mieheni ole ole ollut valmis tekemään (ne ovat joko unohtuneet tai hän ei nyt vain ole halunnut niitä tehdä). Ja jälleen olen saanut kokea pettymystä.
Mieheni on alusta asti ollut sitä mieltä, että jatkamme suhdettamme ja hän on periaatteessa valmis asiaa selvittämään, mutta koen, että kaikki selvittely-yritykset ovat tapahtuneet minun aloitteestani. Kuitenkin itsetuntoni rippeitten kokoaminen vaatisi, että voisin kokea tulevani "hoivatuksi" ja tuntisin, että mieheni taistelee leijonan lailla suhteemme puolesta.
Uskottomuudesta selviämistä vaikeuttaa vielä se, että mieheni ei osaa sanoa mitään syytä uskottomuuteensa. "Tilanne vain vähitellen liukui sellaiseksi....jne." Kuitenkin hän väittää samaan aikaan rakastaneensa, arvostaneensa ja kunnioittaneensa minua. Parempi olisi kun hän kertoisi, että tuon suhteen alkaessa hän koki jonkin asian meidän suhteessamme huonoksi. Nyt minun oloni on aika kummallinen; miten voisin nyt luottaa siihen, ettei uskottomuus toistu, nytkin hän kertoo rakastavansa ja arvostavansa ja kunnioittavansa minua. Vuoden takaiset teot vain kertovat jotain aivan muuta.
Koen olevani aivan hukassa ja umpikujassa. Olemme olleet naimisessa yli 30 vuotta ja vielä runsas vuosi sitten koin olevani todella onnellinen siitä, miten hyvä aviomies ja avioliitto minulla on. Huolimatta siitä, että avioliitossamme on nytkin hyviä hetkiä, jotain on peruuttamattomasti poissa; perimmäinen luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunne puuttuu ja ilman niitä minun on vaikea elää täysipainoista parisuhdetta.
Ajoittain minulla on kova tarve ottaa yhteyttä tuohon toiseen naiseen, mutta toistaiseksi järki on voittanut, enkä ole yhteyttä ottanut. Todennäköisesti yhteyden ottamisesta olisi vain haittaa, mutta jotenkin se, ettei mieheni osaa kertoa syitä uskottomuuteensa ajaa minua yhteydenottoon ja mahdollisuuteen kuulla hänen kertomuksensa suhteesta.
Tämä selostukseni on sekava ja epäjohdonmukainen, mutta se kuvastaa hyvin mielentilaani. Ajoittain vajoan epätoivoon ja synkkyyteen, mutta toistaiseksi olen saanut koottua itseni niin, että olen pystynyt hoitamaan työni (toisin kuin tuo toinen nainen, jolle suhteen päättyminen oli kuulema niin kova paikka, että hän joutui jäämään sairauslomalle........).
Heti suhteen paljastuttua sanoin, että yksi ehdoton edellytys asioiden selviämiseen on se, että mieheni puhuu ehdottomasti totta. Näin hän lupasi tehdäkin. Kuitenkin ilmeni, että mieheni puhui osatotuuksia ja minusta tuntui siltä, että hän kertoi juuri sen verran kun minä osasin kysyä.
Koska tiesin, että mieheni joutuu tapaamaan ko. naista edelleen työasioiden merkeissä, pyysin, että hän kertoisi minulle oma-aloitteisesti, milloin ovat tavanneet ja, missä asioissa yms. Ajattelin, että tällä tavalla asia ikäänkuin arkipäiväistyy minulle ja minä saan aikaa myöten rakennettua luottamusta uudelleen. Huolimatta siitä, että kerroin miehelleni monta kertaa, kuinka tärkeää em. asian kertominen minulle oli, hän ei juurikaan oma-aloitteisesti tapaamisesta kertonut ja jossain vaiheessa hän ilmoitti, ettei vastaisuudessa kerrokaan. Vaikka uskoin, ja uskon edelleen, että tapaamiset liittyvät vain työasioihin, koen sen, ettei hän asiaa minulle kerro, jonkinlaisena vähättelynä.
Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut joitakin muitakin sellaisia asioita (sinänsä hyvin pieniä), joita olen suhteemme korjaamisen kannalta pitänyt tärkeänä, mutta joita mieheni ole ole ollut valmis tekemään (ne ovat joko unohtuneet tai hän ei nyt vain ole halunnut niitä tehdä). Ja jälleen olen saanut kokea pettymystä.
Mieheni on alusta asti ollut sitä mieltä, että jatkamme suhdettamme ja hän on periaatteessa valmis asiaa selvittämään, mutta koen, että kaikki selvittely-yritykset ovat tapahtuneet minun aloitteestani. Kuitenkin itsetuntoni rippeitten kokoaminen vaatisi, että voisin kokea tulevani "hoivatuksi" ja tuntisin, että mieheni taistelee leijonan lailla suhteemme puolesta.
Uskottomuudesta selviämistä vaikeuttaa vielä se, että mieheni ei osaa sanoa mitään syytä uskottomuuteensa. "Tilanne vain vähitellen liukui sellaiseksi....jne." Kuitenkin hän väittää samaan aikaan rakastaneensa, arvostaneensa ja kunnioittaneensa minua. Parempi olisi kun hän kertoisi, että tuon suhteen alkaessa hän koki jonkin asian meidän suhteessamme huonoksi. Nyt minun oloni on aika kummallinen; miten voisin nyt luottaa siihen, ettei uskottomuus toistu, nytkin hän kertoo rakastavansa ja arvostavansa ja kunnioittavansa minua. Vuoden takaiset teot vain kertovat jotain aivan muuta.
Koen olevani aivan hukassa ja umpikujassa. Olemme olleet naimisessa yli 30 vuotta ja vielä runsas vuosi sitten koin olevani todella onnellinen siitä, miten hyvä aviomies ja avioliitto minulla on. Huolimatta siitä, että avioliitossamme on nytkin hyviä hetkiä, jotain on peruuttamattomasti poissa; perimmäinen luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunne puuttuu ja ilman niitä minun on vaikea elää täysipainoista parisuhdetta.
Ajoittain minulla on kova tarve ottaa yhteyttä tuohon toiseen naiseen, mutta toistaiseksi järki on voittanut, enkä ole yhteyttä ottanut. Todennäköisesti yhteyden ottamisesta olisi vain haittaa, mutta jotenkin se, ettei mieheni osaa kertoa syitä uskottomuuteensa ajaa minua yhteydenottoon ja mahdollisuuteen kuulla hänen kertomuksensa suhteesta.
Tämä selostukseni on sekava ja epäjohdonmukainen, mutta se kuvastaa hyvin mielentilaani. Ajoittain vajoan epätoivoon ja synkkyyteen, mutta toistaiseksi olen saanut koottua itseni niin, että olen pystynyt hoitamaan työni (toisin kuin tuo toinen nainen, jolle suhteen päättyminen oli kuulema niin kova paikka, että hän joutui jäämään sairauslomalle........).
Vastaukset 14
Vanhimmat
moi ei se oo helppoo kellää tiedän tunteesi itse kirjotin ton ylemmän ku minua petettiin ja emme kyllä seurustelleet ku parivuotta mut kuitenki tuntuu ihan vitun pahalta mikä vittu saa ihmisen valehtelemaan ja kieroilemaan vissiin into himon tunteet ym voimia sulle ei me olla yksin
Olette siis olleet naimisissa 30 vuotta. Tähän saakka miehesi on ollut uskollinen, mutta nyt hän petti sinua ensimmäisen kerran.
Valitettavasti täytyy kertoa sinulle, että totuus on aivan päinvastainen! Hän on varmasti pettänyt sinua ennenkin, mutta et ole vain huomannut/halunnut huomata asiaa.
Itse olen ollut naimisissa kymmenen vuotta ja mieheni pettää minua jatkuvasti. Joskus menee ehkä muutama kuukausi, ettei hän käy kuin strippibaareissa ja prostituoitujen luona ja sitten hän taas työmatkojensa yhteydessä löytää jonkun uuden naisen ja aloittaa suhteen tämän kanssa.
Minun oma tilanteeni ahdisti minua muutamana ensimmäisenä vuonna, mutta nyt ei enää ahdista. Olen hyväksynyt asian. Käytämme mieheni kanssa seksiä harrastaessamme aina kondomia juuri tämän tautivaaran takia, minä vaadin sitä. Usein emme seksiä harrastakaan. Ei tee mieli antautua tuollaiselle puolimaailman pukille.
Koko perheemme on kärsinyt kaikki nämä vuodet tästä tilanteesta. Lapset ovat vielä niin pieniä (alle 10-v) että eivät tajua asian oikeaa laitaa, mutta huomaavat kyllä, millainen isä on kun tulee työmatkoiltaan. Ja miten minä suhtaudun häneen. Riitelemme usein hänen vieraista naisistaan. Jotkut naiset ovat soitelleet meille kotiinkin ja lapsi on sattunut vastaamaan.
Minä ajattelen asian näin, että tämä tilanne ei ole minun vikani eikä lapsieni vika, joten meidän ei kuulu tästä kärsiä enempää kuin nyt kärsimme. Lapsille on parempi, että heillä on edes jonkinlainen isä ja molemmat vanhemmat, hyvä koti ja ehjä perhe. Mikään perhe ei ole täydellinen. Meidän perheellämme on tällainen särö pinnassaan. Kaikesta huolimatta yritämme selvitä parhaan kykymme mukaan. Mieheni on usein omissa "maailmoissaan", hän kuluttaa paljon aikaa nettipornoon ja pornoelokuviin. Kai hän on jonkinlainen seksiaddikti. Omasta mielestään hän on normaali ja hänellä on oikeus tyydyttää seksuaaliset halunsa juuri niin kuin hän haluaa. Hänen mielestään kukaan ei kärsi hänen valitsemastaan elämäntavasta. Kotona hän on omien sanojensa mukaan hyvä isä lapsille ja hyvä aviomies minulle.
Minä joudun elämään ilman seksiä monta viikkoa, koska mies ei halua harrastaa seksiä kondomilla niin usein. Hän luultavasti vetelee niitä vieraita naisia paljaaltaan. Tiedän, että hänellä on ollut ainakin muutamaan otteeseen sukupuolitauti.
Minua ei enää ahdista. Olen hyväksynyt huonon tilanteeni. Joskus olen jopa onnellinen, kun vietämme lasten kanssa aikaa leikkien ja pelaten, ulkoillen. Mieheni kanssa en ole koskaan onnellinen. Hän pilaa minun ja lasteni elämän.
rakastettu?
joskus hyvä ottaa yhteys ja selvittää miksi on tallasta tapahtunut.Kokemusta on kun selvisi että hänelle oli valehdeltu kaikki.Mutta voi tulla lopulta päätös että miksi jatkaisin noin suuren valehtelijan kanssa?
itsekään kirjoittamaasi...
toiselta puolelta... Minä, toisena, tiedän kyllä olleeni pahasti osallisena vaimon satuttamisessa, joten miksi satuttaisin lisää kertomalla? Täälläkin usein "vaahdotaan" sitä kuinka miesparka kuitenkin loppumetreillä valitsee perheensä, eikö? Miksi ihmeessä paljastaisin totuuden, jos molemmat asian ilmitullen haluavat kuitenkin yrittää jatkaa? Poden siis syyllisyyttä osallisuudestani, mutta... tehty mikä tehty, eikä sitä voi muuksi muuttaa. Tunteet minullakin, mutta toivottavasti jotain oppineena...
Mikäli sinä "työpaikkaromassit" elät noin kurjaa elämää, et voi väittää, että ketjun aloittaja eläisi samanlaista helvettiä.
Puolisoni petti minua ensimmäisen kerran yli kolmenkymmenen onnellisen vuoden jälkeen. Syytä hän ei pysty sanomaan, eikä vikaa löydy minusta, seksistä eikä muustakaan yhteisestä elämästämme - oletan syyn olevan ikäkausi- ja muutoskriisi. Avioliittomme on ollut huikean onnellinen - olen ollut rakastettu, kunnioitettu ja arvostettu. Siitä huolimatta puolisoni vain liukui sivusuhteeseen toista lohduttaessaan. Rakasti silti koko ajan minuakin. Kärsi ja sairastui vakavasti syyllisyydessään.
Sinun elämäsi on sinun elämääsi ja sinun puolisosi on sinun puolisosi. Et voi tehdä johtopäätöksiä ja yleistyksiä oman elämäsi pohjalta. Itse olen kokenut saman kuin ketjun aloittaja. Joku voi pettää sen ensimmäisen ja ainoan kerran. Kaikille olisi suotava oikeus virheeseen, pettäjällekin.
Mielestäni sinulla ja lapsillasikin on oikeus ihmisarvoiseen elämään. Elämme vain kerran!
Eroa hyvä ihminen. Sinä voit tehdä valintasi itsestäsi, mutta lastesi elämän sinä pilaat. Kyllä ne huomaa jos asiat on pielessä ja minkä kuvan ja mallin he saavat parisuhteesta. Sullakin menee elämä hukkaan tuollaisessa avioliitossa.
Sinulle "työpaikkaromanssit"!!!
Mä en voinut muuta kuin kauhistella sun käsitystä siitä, että mikä on lapsille parhaaksi. Sä todellakin väität silmät kirkkaina, että lapsille parasta on ehjä perhe, vaikka siellä perheen sisällä on valtavia riitoja ja itsekin totesit, että sinä ja lapset kärsitte jo tarpeeksi....ja siltikin väität että lapasen parhaaksi on koti jossa on molemmat vanhemmat. Uskomatonta! Itse avioerolapsena sekä itse eronneena yh-äitinä tiedän aivan tasan tarkkaan, että tuo nyt ei ainakaan ole lapsen parhaaksi tuollaisessa tilanteessa. Lapsen parhaaksi on rauhallinen ja tasapainoinen koti-ilmapiiri!!!Kyllä lapsella/lapsilla on erosta huolimatta isä, siis molemmat vanhemmat, ja ennen kaikkea se hyvä koti. Ja ehjä perhe on meidänkin perheemme, vaikka siinä ei miestä olekaan, meidän perheemme on henkisesti ehjä ja se kyllä vuoren varmasti on niin lapsille kuin meille aikuisillekin paras mahdollinen vaihtoehto.
Uskomatonta soopaa sä viitseitkin tänne kirjoittaa ja vielä ihan aidosti itse tunnut uskovan siihen....ja sitten vielä sinä ja kaltaisesi ihmettelette, että miksi teidän lapsistanne on kasvanut niin tasapainottomia aikuisia........sääliksi käy teidänlaistenne perheiden lapsia.
"Valitettavasti täytyy kertoa sinulle, että totuus on aivan päinvastainen! Hän on varmasti pettänyt sinua ennenkin, mutta et ole vain huomannut/halunnut huomata asiaa." Kuule, et voi millään tietää, mitä alkuperäisen kirjoittajan perheessä tapahtuu, varsinkaan yhden kirjoituksen perusteella.
Jos kirjoituksesi perheestäsi on totta, minulle se kertoo lähinnä sen, että täysin sairaassakin perhekuviossa elävät ihmiset alkavat joskus kuvitella, että heidän olosuhteensa ovat normaalit. Kaiken lisäksi kuvittelet, että muutkin elävät samanlaisista elämää, etkä osaa toivoa parempaa. Suosittelisin sinulle vakavasti ammattiauttajaa, jotta löytäisit ulospääsyn tilanteestasi.
Pettäminen vie ihmisarvon ja kaiken perustan elämältä. Olet vieläkin kuin avoin haava ja luotaat tarkasti miehesi tekoja. Hän on varmaankin oman syyllisyytensä keskellä avuton huomioimaan riittävästi sinua. Silti miehesi on pettämisenkin aikana rakastanut sinua ja haluaa edelleenkin elää kanssasi. Hän teki pahan virheen, toivottavasti pystyt sen kanssa elämään. Kehen vaihtaisit hänet? Haluaisitko elää yksin loppuelämäsi?
Usko yhteiseen tulevaisuuteenne. Olette eläneet onnellisen elämän ja sille perustalle voitte rakentaa uuden yhteisen elämänne. Kun rakastatte toisianne, onnistutte!
että mies valitsee lopulta vaimonsa.Eikä miehet rakasta vaimoaan aina,mistä näitä juttuja.Ja mistä tämä:olemme onnellisia mieheni kanssa!Niin minäkin luulin ja lopulta huomasin että ne oli omia kuvitelmia ja luulin omistavani mieheni.Uskoin jopa että tunnen hänet.Lopulta mies todella voi valita toisen naisen.En ole katkera jopa helpottunut että se piina on päättynyt mutta turhaan luulin että olen todella ensimmäinen.
Mistä tiedän että kumppanini pettää minua?
pahin pelkoni on tulla petetyksi!
Rakastanko tätä ihmistä jonka kanssa olen tällä hetkellä...vaikka koko ajan luulen, että hän pettäisi minua?
miten voin luottaa kumppaniini?
Minulle kävi aivan samalla tavalla. Mieheni paljastui suhteesta työkaveriinsa. Minä otin yhteyttä tähän toiseen naiseen. Kumpikaan ei muista montako kertaa ovat harrastaneet seksiä.
Mieheni sanoi ensin että kerran toisella kertaa hän sanoi, että ehkä kolme kertaa, mutta kirjanpitoa ei ole pidetty. Minulla liikkuu ajatukset ihan samalla tavalla miksi näin tapahtui, sillä mekin olemme olleet naimisissa yli kolmekymmentä vuotta. Välillä tuntuu,että asian voi unohtaa ja taas toisinaan ahdistaa. On hyvä kuulla, että meitä on muitakin samassa veneessä kuin minä.Itsetunto on todella nollassa.