...että pitäisi erota. Oma pääni ei tunnu kestävän ätä jatkuvaa stressiä. Tunnen olevani yksin vastuussa koko perheen pyörittämisestä (kaksi lasta). Onhan tästä puhuttu, mutta miehen "into" sitten lopahtaa varsin äkkiä. Hän osallistuu kotihommiin vain "jos siltä tuntuu". Minua taas ahdistaa kun tunnen olevani kaikessa se joka kantaa sen viimeisen vastuun. Eniten kalvaa ne petetyt lupaukset, lupaa tehdä jotain mutta loppujen lopuksi jos asia on pakko tehdä sen teen minä.
Ei, en minä passaa miestäni valmiiksi. Mutta jos se ei pariin päivään saa astianpesukonetta tyhjennettyä, niin luvattuaan, niin aikalailla pakko se on minun tehdä. Ja kun hän lupaa siivota, jää siivous todennäköisesti hoitamatta tai käsittää vain ismpien roskien imuroinnin keittiöstä. Yleensä meitä naisia syytetään siisteysfriikeiksi, minä en sellainen kuitenkaan ole. Siivota vaan olisi pakko, koska pölyallergikkona tukehdun muuten. Niin miksen alunalkaen tee sitä itse? Koska periaatteesta minusta molempien pitää osallistua. Hänen kohdallaan se vaan tuntuu olevan vapaa-ehtoista. Voisin minä tehdä kaiken itse, mutten haluaisi olla vain taloudenhoitaja. Kuitenkaan minä en mielestäni liikoja pyydä. Sekin kun makasin viikonlopun flunssassa sängyssä, nippanappa vessaan pääsin. Mies toki ruokki lapset, pakastimesta otti valmiiksi tekemääni ruokaa ja lämmitti mikrossa. Muutenkin hoiti lapset. Mutta ei tiskejä, ei laittanut ruokaa, ei koneesta puhtaita vaatteita kuivumaan, ei vienyt lapsia ulos, lautaselle jääneet ruoantähteet jäivät pöydälle kunnes ne maanantaina siivosin... tietokone houkutti enemmän. Kyllähän minäkin tätä käytän, mutta koitan pitää sen niin ettei ole lapsilta pois.
Ei tämä tällaista aina ole ollut. en tiedä milloin tämä kääntyi tällaiseksi, pikkuhiljaa kai. Ja asiasta juttelu parantaa tilanteen hetkeksi, mutta sitten taas tilanne huonontuu entiselleen. Toinen asia mikä mättää on, yllätys yllätys, seksi. Ei vaan jotenkin jaksa innostua hommasta, jos mies suoraansanottuna vituttaa jo sänkyyn mennessä. Se on sitten ikuinen riidanaihe sekin. Samoin suuttui siitä kun kun kuukauden odottelun jälkeen pyysin kaveria vaihtamaan erään lampun (jota en saa itse vaihdettua), mitä mies ei ollut vielä jaksanut vaihtaa.
Tuntuu että minä vain annan ja annan, ja mitään en saa takaisin. Mies ei juo, petä tai lyö ja on hyvä isä lapsille, hellä minulle. Mutta tuntuu kuin hän olisi yksi lapsi lisää, jonka pyykit pestä, ruoka laittaa ja siivota jäljet. Tuntuu että näistä pienistä asioista kasaantuu sellainen vuori että pää hajoaa!
Huh, tulipahan purettua. Minulla ei ole oikein ketään kelle ajatuksistani kertoa, ystävilläni on joko liian täydellistä tai omiakin ongelmia. Taannoin kirjoitin tästä vauva-lehden palstalle, isot haukut sain. Ehkä täälläkin, mutta saimpahan ajatukseni sanoiksi!
Ei, en minä passaa miestäni valmiiksi. Mutta jos se ei pariin päivään saa astianpesukonetta tyhjennettyä, niin luvattuaan, niin aikalailla pakko se on minun tehdä. Ja kun hän lupaa siivota, jää siivous todennäköisesti hoitamatta tai käsittää vain ismpien roskien imuroinnin keittiöstä. Yleensä meitä naisia syytetään siisteysfriikeiksi, minä en sellainen kuitenkaan ole. Siivota vaan olisi pakko, koska pölyallergikkona tukehdun muuten. Niin miksen alunalkaen tee sitä itse? Koska periaatteesta minusta molempien pitää osallistua. Hänen kohdallaan se vaan tuntuu olevan vapaa-ehtoista. Voisin minä tehdä kaiken itse, mutten haluaisi olla vain taloudenhoitaja. Kuitenkaan minä en mielestäni liikoja pyydä. Sekin kun makasin viikonlopun flunssassa sängyssä, nippanappa vessaan pääsin. Mies toki ruokki lapset, pakastimesta otti valmiiksi tekemääni ruokaa ja lämmitti mikrossa. Muutenkin hoiti lapset. Mutta ei tiskejä, ei laittanut ruokaa, ei koneesta puhtaita vaatteita kuivumaan, ei vienyt lapsia ulos, lautaselle jääneet ruoantähteet jäivät pöydälle kunnes ne maanantaina siivosin... tietokone houkutti enemmän. Kyllähän minäkin tätä käytän, mutta koitan pitää sen niin ettei ole lapsilta pois.
Ei tämä tällaista aina ole ollut. en tiedä milloin tämä kääntyi tällaiseksi, pikkuhiljaa kai. Ja asiasta juttelu parantaa tilanteen hetkeksi, mutta sitten taas tilanne huonontuu entiselleen. Toinen asia mikä mättää on, yllätys yllätys, seksi. Ei vaan jotenkin jaksa innostua hommasta, jos mies suoraansanottuna vituttaa jo sänkyyn mennessä. Se on sitten ikuinen riidanaihe sekin. Samoin suuttui siitä kun kun kuukauden odottelun jälkeen pyysin kaveria vaihtamaan erään lampun (jota en saa itse vaihdettua), mitä mies ei ollut vielä jaksanut vaihtaa.
Tuntuu että minä vain annan ja annan, ja mitään en saa takaisin. Mies ei juo, petä tai lyö ja on hyvä isä lapsille, hellä minulle. Mutta tuntuu kuin hän olisi yksi lapsi lisää, jonka pyykit pestä, ruoka laittaa ja siivota jäljet. Tuntuu että näistä pienistä asioista kasaantuu sellainen vuori että pää hajoaa!
Huh, tulipahan purettua. Minulla ei ole oikein ketään kelle ajatuksistani kertoa, ystävilläni on joko liian täydellistä tai omiakin ongelmia. Taannoin kirjoitin tästä vauva-lehden palstalle, isot haukut sain. Ehkä täälläkin, mutta saimpahan ajatukseni sanoiksi!
Vastaukset 42
Vanhimmat
... johan siinä syitä onkin, ja kun vielä kaiken tuon lisäksi :
- ei juo
- ei petä
- ei lyö
- on hyvä isä lapsille
- on hellä sinulle
*anteeksi sarkasmi*
Silloin harvoin kun kommentoin muihin kuin asiakysymyksiin (ei, tämä ei ole asiaton keskustelun aloitus ... siihen vain ei ole kenelläkään vastausta, toivotaan että oikeita kysymyksia sinulle satelee ratkaistavaksi), koetan muistuttaa itselleni että jokaisen murheet ovat heidän kokoisiaan, kuten sinun. Toivotaan ettei määräänsä enempää tule vähätteleviä kommentteja, koska se ei reilua.
Jos nyt oikein ymmärin, tennari puristaa siitä että koet olevasi piika, jolla huollettavana lasten lisksi yksi mies.
No, oletan että te molemmat käytte myös ansiotyössä .. yhtä pitkää päivää painatte kumpainenkin?
Mitään muita töitä taloudessanneko ei ole, pientä rempaa (pl. se lampun vaihto), auton huoltoa, pihatöitä, tms. jotka tietenkin jakaisitte tasan? Vai, onko miehesi täysin kädetön?
Olethan ajatellut mitä seuraa jos pistätä äijän pihalle (ja oletko varma että siinä loppepelissä käy juuri niin)... oletko ajatellut millainen elämä sen jälkeen odottaa?
Oletko todellakin vain se osapuoli joka suhteessa "antaa ja antaa" ... oleko todellakin obbjektiivinen ... ja onko oikeesti pyykit ja tiskit syy eroon, siis se perimmäinen ???
PS. ... ottakaa siivooja, ei se pari kertaa kuukaudessa normaalitaloutta konkurssiin vie.
Just tyypillistä mieheltä sanoa, että "lampun vaihto" on miesten kotityötä!!!
Voi v! Montako kertaa niitä lamppuja pitää vaihtaa!?!?!?! Siis pari kertaa vuodessa hyvä jos menee rikki.
Hemmetti. MÄ vaihtaisin koska vaan ruuanlaiton (2 h päivässä), tiskaus (0.5 h päivässä), pyykinpesu jne. LAMPUNVAIHTOON 2 KERTAA VUODESSA.
Vaihtakaa kotitöitä. Muuta muualle asumaan. Vitut teitä äijiä!
... no sehän neuvoni ap.:lle olikin ... erottava kai se sitten on, ellei mies kykene/tahdo/osaa tehdä kuten puoliso tahtoo niitä kotitöitä.
Syynsä kullakin avioerolle.
Minä kun haluaisin olla tasaveroinen kumppani, en ilmainen piika. Onko se liikaa pyydetty? Ilmeisesti.
Sekin, että JOKAISEN aterian jälkeen, vaikka mies söisi yksin hän jättää likaiset astiat ruokapöytään. Jos minä en niitä siitä siivoa, ne on siinä päiväkaudet. Hän ON hyvä mies mutta tarkoittaako se että minu on pyytettömästi ja hymyillen tehtävä kaikki? Miten voin koskaan opettaa lapsille, että heidänkin pitää osallistua kotitöihin, jos isäkin vain jättä kaiken tekemättä jos ei huvita? Ja että sekin on ihan ok, että vaan jätetään imuroimatta kuukaudeksi, vaikka raskaana olevaa vaimoa nimenomaan on kielletty imuroimasta...
Oletat ilmeisesti, että minulla on päässäni vain yksi ja ainoa oikea tapa miten asioita pitää tehdä, ja nyt kukuttelen kun mies ei tee niin? Aivan juu, kaikki naisethan ovat sellaisia, ei voi olla poikkeuksia....
Olen minä ajatellut millaista elämä eronneena olisi. Yksi neljäsosa vähemmän pyykkiä, yksi neljäsosa vähemmän ruoanlaittoa Lisään vielä että se ei suinkaan aina riitä että laitan yhden ruoan, meillä on erikoisruokavaliotakin). Siivota voisin yksin kerran viikossa, eikä tarvitsi aivastella pölyn vuoksi. Silloinkin olisi yhden ihmisen verran vähemmän sotkua.
... mutta olethan itse tarkastellut suhteenne laatua tuon nyt esille tuomasi tilanteen "taakaa"?
En puolustele miehen käytöstä, kotityöt pitäisi voida jakaa ... ja momi tajuaa sen ilman "rautalangasta vääntämistäkin". Ei se silti avioeron syy pitäisi olla.
Mutta "vakka kantensa valitsee", vai onko hän joskus ollut osallistuva ja nyt lopettanut? Miksi asia nyt alkanut nyppimään niin paljon että harkitset avioeroa?
Uskallan väittää, että suhteessa mättää muukin kuin pyykit ja tiskit ... tosin niiden "siivojen" esille nostaminen helppoa, kun on kovin konkreettinen asia.
Jospa miehesi huomenna rupeasi siivoamaan ja puunaamaan, tiskaamaan ja silittämään ... osuudella mikä sinusta on oikein. Pelkään, että sen jälkeen alkaa löytyä muita syitä pahaan oloon. Toivon olevani väärässä...
Ai mihin perustan tämän arvauksen... kukaan joka harkitsee avioeroa kotitöiden vuoksi muuten hyvästä miehestä, jota rakastaa ja jolta saa rakkautta ... EI OLE rehellinen itselleen -- ja jos nuo todellakin ovat syyt avioeroon, on syytä lisätä tai vaihtaa lääkitystä.
Niin oma vikahan se on kun ottaa laiskan miehen... Tavallaan niinkin. Mutta kun aloimme yhdessä olla, meillä oli rotankolonkokoinen yksiö ja kaksi opiskelijaa. Elämäntilanne oli aika toinen. Ja toisaalta minusta rehellisesti tuntuu siltä että mies on ehkä noin puolentoistavuoden sisällä laiskistunut entisestään.
Mikä nyt sitten on muuttunut? Paha sanoa. Ehkäpä kaksi asiaa. Mies on enemmän poissa kotoa kuin ennen. Ei siis mitenkään mullistavia määriä, muutamia pidennettyjä viikonloppuja. Toinen taas on se, että oma ystäväpiirini on laajentunut. Nämä on saaneet huomaamaan sen, että ehkä en olekaan niin "riippuvainen" (se on tähän väärä sana, mutten parempaakaan keksi) hänestä kuin ennen. Ennen tavallaan ajattelin, vaikka kotitöiden jaosta oli puhuttukin, että tämä vain on niitä asioita jotka täytyy sietää. Nyt ajattelen enempi niin että ei kai minun tarvitse olla aina se joka kantaa kaikesta viimeisen vastuun. Ja tämä on muutakin kuin kotitöitä. Olen stressaantunut ja haluan siitä tilasta eroon. Sanoin mies kertoo rakastavansa minua, teoin hän osoittaa että olen hänelle merkityksetön, ilmainen piika ja "panopuu". Ja en halua että minusta tuntuu siltä.
Että pitäisi sitten vissiin hankkia ne lääkkeet, vai?:D
Hyvä että lisäsit loppuun hymiön .. niin tuo vanha sanota oli tarkoitetukin. :-))
Täällä kun lukee ihmisistä joilla väkivaltaa, alkoholia, pettämistä, henkistä alistamista, lasten menettämisellä uhkaamista yms. parisuhteessaan, niin hieman "niskavillat" tässä osoitteessa nousee jos joku todellakin on eroamassa tiskien vuoksi (anteeksi, ei tarkoitus vähätellä)
Jos on paha olla suhteessa, se varmasti aito tunne ... mutta sen syiden penkominen pakko tehdä jotta tilannetta voi korjata, ja varottava helpon patenttiratkaisun hakemista ("jos toi edes imuroisi") -- silläkin uhalla että peiliin saattaa joutua katsomaan.
Keskustelkaa, vaikka kipeetä tekisi ... hakekaa ratkaisu (ja jos siivoja se on.. mitä en usko, niin keinot löytyy) ... tehkää selväksi mitä kumpikin tahtoo, ja millä ehdoilla.
ÄLKÄÄ (tai älä) uhatko erolla, ellei se ihan aidosti ole loppuun asti harkittu vaihtoehto -- siinä voi käydä "uhkaajalle" nolosti (nähty on).
Kun tänne kirjoitin, ei tosiaan ollut tarkoitus loukata/vähätellä/tms ihmisiä joilla on vaikea tilanne. Halusin vain pukea tunteeni sanoiksi.
Ehkä sitä ei olisi pitänyt tehdä. Onhan minullekin opetettu, että kunhan mies ei juo, lyö tai petä niin muulla ei sitten väliä olekaan.
Niin että peiliin pitäisi katsoa? Varmastikin. Olen pyrkinyt muuttamaan reagointitapaani. Se ei kyllä koskaan ollutkaan huutamista ja haukkumista, enempikin nielin kiukkuni liian pitkään. Kasasin asiat möykyksi mieleeni ja sitten purin ne saamalla itkukohtauksen. Hyvä puoli oli, että en suutuspäissäni voinut huutaa miehelle, itku ja puhuminen ei onnistu yhtäaikaa. Nyt pyrin toimimaan niin, että jos on sanomisen arvoista asiaa, sanon sen heti enkä kuukauden päästä. Mutten vieläkään huuda enkä rähjää. En osaa. Joskus tuntuu, että pitäisi;)
.... et olekaan loukannut tai vähätellyt ketään. Eikä sinuakaan ja tilannettanne pidä, se ei ole ollut aikomukseni.
Kun aloin vastaamaan, kerroin tarkoitukseni olevan herättää kysymyksiä sinulle ... valmiita vastauksia ei kukaan täällä voi antaa tällaisiin ongelmiin (ja jos niin luulee, niin on hyvin väärässä) ... koska ei ole yhtä vastausta -- sinä ja miehenne ovat se.
Edelleen, mieti tarkkaan mitä tahdot parisuhteeltanne ... mikä saa tai saisi sinut viihtymään ja olemaan onnellinen nainen avioliitossanne (enkä vieläään suostu uskomaan että se on mies joka jaksaa tiskata ja imuroida kun lukujärjestyksessä lukee).
Ja sitten sama kysymys miehellesi ! Saatat yllättyä, kunhan hän tajuaa ottaa kysymyksen tosissaan ja miettiä vastausta.
Selvästikään teidän kahden odotukset eivät kohtaa, enkä usko että kohtaisivat vaikka ostaisin teille siivouspalvelun vuodeksi. Eli... TEHKÄÄ ASIALLE JOTAIN !!
Ja ellei muu auta niin erotkaa mutta fiksusti (koettu tämäkin vaihtoehto) .. mutta tietäkää MIKSI erositte, älkääkä luulko likaisten sukkien tuolin karmilla ajaneen suhdettanne umpikujaan...
Että minulla on joku lukujärjestys missä lukee mitä pitää tehdä? :D Syvällähän se elää ennakkoluulo neuroottisesta täydelliseen siisteyteen pyrkivästä perheenäidistä....
Kyse ei ole yhdestä sukkaparista tuolilla. Vaan siitä, että joka sunnuntai olohuoneen lattialla on seitsemän paria likaisia sukkia, montakohan sukkaparia tämä tekee vuodessa?
Eikö sinusta mitenkään voi olla "oikea" syy parisuhteeseen turhautumiseen, että joutuu aina olemaan joka asiassa se viimeinen vastuunkantaja? Että tasapuolisuudesta ei ole tietoakaan.
Mitähän sitä sitten tekisi.... varmaan ottaisi asian puheeksi, tilanne paranisi ehkä jopa viikoksi.
... sinun valinta on ottaa ero ellei meno muutu, tai valitset sopeutua.
Samoin miehesi valinta on muuttaa tapojaan, tai katsoa otatko eron.
Ei elämä oikeastaan ole monimutkaista, valintoja täynnä vain ... ja vastuun kantamista niistä valinnoistaan (jotka toivottavasti loppuun saakka punnittuja)
Kyllä! Lamppu palaa pari kertaa vuodessa/lampunkanta... Montakohan lampunkantaa taloudessa mahtaa olla? Tällaisessa keskikokoisessa 80m3 kerrostaloasunnossa meillä niitä löytyy n.30kpl. Jos jokainen lamppu palaa keskimäärin 1,5*/vuosi siitä kertyy jo 45 lampunvaihtoa vuodessa = n. yksi lamppu/viikko. Ei kannattaisi puhua asiasta josta ei tiedä!. Näistä asioista voisi tapella loputtomiin, mutta eikö voisi sopia, että se tekee jolta se parhaiten luonnistuu!
Ennen kaikki oli paremmin, kun nainen oli kodin pää! Näinen organisoi kodinhoidon ja teki omaa työtään kotona. Nykyään nainenkin on asetettu samaan asemaan kuin mies ennen = käy töissä ja elättää perhettä. Tämä johtaa siihen tosiasiaan, että kotona töitä on jaettava ja hoidettava yhdessä. Mitä hyvää siitäkin taas seuraa... Nalkutusta, riitelyä, kinaa ja pahaa mieltä. Tehkää kuten ennen.
Palkatkaa kodinhoitaja - perkele!
Olen itsekin mies ja laiska suhteessani tekemään mitään koska vaimo on nalkuttavaa laatua. Into menee koko hommaan kun aina syyllistetään. Minua on syyllistetty koko avioliiton ajan huonoksi ihmiseksi. Ei jaksa tehdä mitään. Olen sitten huono ihminen. Teen aina kaiken väärin jne. Ei kehuja, aina haukkumista.
Niin Itse jouduin sitten yh -isäksi eron myötä .Toki myönnettäköön et jouduin pyykin pesun opettelemaan ja kukkien kastelun ,ruokaa olen aina tykännyt tehdä ja jne... Ei tää nyt kauheen iso homma ole tää kodin pyörittäminen ja töitäkin tän paletin eteen on myös tehtävä !!!! Toki kyllähän työt lisäänty ja jne... mut parempi näin kun katsoa sitä kännistä akkaa !!!
Nyt koti on siisti ja elämä hymyilee !!! ennen tein töitä paljon ja kuuntelin kännistä juoppoa akkaa ,onneksi hän itse halusi erota !!!
Tärkein kysymys on tässä tilanteessasi, että rakastatko miestäsi ja haluatko olla yhdessä?
Jos vastaus on myöntävä, istutte yhdessä keskustelemaan asioista.Suunnitelkaa yhdessä, miten hoidatte kotia.Voisihan miehesi lähteä lasten kanssa ulos siksi aikaa, että saat rauhassa tehdä kotitöitä.
Minunkaan mies ei suostu tekemään kotitöitä.Asiasta on keskusteltu, mutta se ei auta mitään.Tämänkin vielä kestäisin, mutta suhteessamme on moni muu asia pielessä enkä näe yhteistä tulevaisuutta keskenämme.Jopa lapsemme toivovat isän muuttavan pois.Mies ai vaan halua lähteä.Kehottaa minua häipymään! Taloudellisten asioiden hoitoon menee kuitenkin aikaa, joten pakko kärvistellä vielä.
vaan kun se teho on hyvin lyhytaikainen. Voin vannoa kautta kiven ja kannon että en ole nalkuttanut! Mieskin on ollut sitä mieltä, että sanon aiheesta enkä "natkuta". Mutta tilanne ei sitten koskaan parannu kuin hetkeksi.... Nykyisin, parin kuukauden aikana kyllä olen alkanut ilkeäksi. Ei auta asiaa, tiedän. Nykyään hän on enemmän poissa kotoa kuin ennen, viimeksi viime viikonloppuna kaksi yötä reissussa. Sinänsä se ei haittaa. Mutta kun itse olen kokonaisen päivän pois kotoa viikonloppuna, ei hän vie lapsia ulos ja likaiset astiatkin odottavat ruokapöydässä... samoin kuin jos olisin kipeä. Olen myös ehdottanut, että esimerkiksi siivous sujuisi joutuisammin jos hän vaikka kävisi lasten kanssa ulkona, mutta ei hän käy. Oikeastaan koskaan, joka toinen kuukausi tunnin tai kaksi.
Kyllä minä häntä rakastan. Ja hän minua, joskus vaan voisi näyttää sen teoin eikä sanoin.
Ikävä tilanne sinänsä,hyvä mies tuntuu oelvan vaikkakaan huushollin ylläpito tuntuu olevan täysin sun kontollas. Itse osallistun kodin ylläpitoon siinåä missä vaimonikin (oisko kuuluisa fifty-sixty), mutta silläkään ei korvata sitä yhtä ja tärkeintä.Jos toiselta rakkaus hiipuu niin vaikeaa on olla.....jaksaako odottaa josko uus kipinä syttyy. Keskustelkaa asiosta ja koita painottaa miehellesi että yhessä taloutta pyöritetään ja ei esim. pyykinpesu tahi astioiden tiskaaminen koneella kovin paljoa rasita jos välillä niitäkin tekisi ja antaisi vaimon ottaa pikku torkut tms. :D. Ja siivoaminen on paljon kivempaa yhdessä jääpähän sitten enemmän aikaa nyhjätä
Taannoin eräs lauantai meni minulla lähestulkoon kokonaan siihen, että ulkoilin lasten kanssa pari tuntia, siivosin viikkosiivouksen, laitoin ruokaa jne. Mies makoili päivän sohvalla ja surffasi netissä. Sen jälkeen kun lapset olin saanut nukkumaan, katsoin telkkaria. Puoli yhdentoista aikaan illalla mies teki aloitetta makuuhuoneen suuntaan. En oikein lämmennyt....
Että siinämielessä kipinä on aika hävinnyt minun puolelta... pitäisi varmaan hankkia se kuuluisa sisäkönasu, sopisi meille....
se vaan syö rotan lailla et toinen sanoo et oo täydellinen mies mutta ei vaan nappaa,tunteet on hiipuneet ja pitää miettiä mitä elämältään haluaa vaikka kaikki on.....elämän pitäis olla ihanaa. Onneksi vaimo sanoi samaan hengenvetoon ettei oo tässä hetkessä mihinkään lähdössä vaan koittaa asian olla ja antaa ajan kulua ja tunteden kenties palata, seksikään ei maistu ku toinen ei tunne sitä paloa mitä siihen vaatis,ainakin meillä.
hei.
mun on monet kerrat pitänyt kirjoittaa toi sama loru tänne, mutta ikinä ei aikaa. mutta onneksi sä teit sen mun puolesta.
meillä uusi suhde ja uusio-perhe.
yritän vaan ajatella, että sellaista se on tää naisen elämä, vaikka sapettaa, itkettää, väsyttää ym!!!! :(
voin kirjoittaa lisää, mutta nyt en ehdi. :/
t.n78 ja 5 1 lasta
niin...
tossa M36 vastaileekin sulle jo aika järkevästi.
olen miettinytkin sitä, että onko nää kodinhoito ja -pyörittämis -aisat niin ISOJA?
edellinen mies mulla teki kotitöitä yhtäpaljon kuin mä eikä ollut ongelmaa. Tietysti mä naisena hoisin vähän enemmän, koska hän MIEHENÄ oli taitava käsistään ja hoisi autot ja asunnon "fiksauksen". SIIS REILUA! :) kaikki pelasi...
- PAITSI SEKSI...
No, nyt uuden miehen kanssa PELAA SEKSI muttei muut toiminnot.
meillä ei ole yhteisiä lapsia; miehellä 3 ja mulla 2. kaikki alle 9-vuotiaita.
lapset ei asu meillä kuin viikonloput(no, keskimmäinen asuu viikollakin) ja kaksi vanhinta vain joka toisena viikonloppuna.
Mutta siis SAIN MITÄ HAIN UUDELTA SUHTEELTA!!
kun vanhasta puuttui hyvä seksi ja keskustelut...
--> Nyt on hyvää seksiä ja paljon keskustelua...
Mutta ahdistaa tämä asunnon sekaisuus ja miehen ja hänen lastensa tavarat pitkin poikin.
no, tämä on vain mun kantani ja tästä on keskusteltu paljon.... ja on mullakin kuulemma katsomista peiliin - eri asioissa kuitenkin.
noh. kait se tästä ja kun en ota paineita niin kai me vähän sekaisemmassakin kämpässä voidaan asua..
sekaisuutta kuvaa se kun pieni serkku-tyttöni oli perheineen kylässä ja kysyi: "miksi teillä on näin sekaista...?" ... ;D Heillä taasen on siivous-hullu äiti!! (sekin on liikaa)
mieheni on hieman taiteilija-luonne, joten kuluttaa paljon aikaa kirjoitteluun ja musiikkiin... sekin vielä... :) mutta sekin on asioiden HYVÄ PUOLI LOPULTA KUITENKIN! :)
t.ei kuitenkaan niin huonon miehen TULEVA vaimo
ei kai tää mun juttuni ihan tänne avioeroon kuulu, mutta kommentoin kuitenkin, kun täällä kuljeskelen joskus...
en kai nyt sit kuitenkaan miehestäni eroa, vaikka hän laiska onkin... ;/
..."en osaa keittää puuroa,
en pesukoneen salaisuutta oppinut,
ja monta muuta arvoitusta ilmestyy..
Kuinka koneet käynnistyy?"
Eli kun nainen on miehen jättänyt, hänen ensimmäinen huolensa liittyy kodinhoitoon. Ei rakkaan menetykseen.
Niinpä.
Palkattomia piikoja, maksuttomia huoria ja ilmaisia lastenkantotelineitä...
Mietin tätä samaa asiaa. Uudessa puolisossa on uusia piirteitä ja entisessä oli ne vanhat tutut. Kaikkea tuskin saa, mutta kannattaako vaihtokauppa. Hyvä, että olet nyt onnellinen.
Tunteet ja niiden puuttuminen ratkaisi meidän eron. Mies oli muuten lähes "täydellinen" aviomies ja isä. Se jokin hiipui jonnekin ja seksistä tuli ..... no, tämän tilanteen kokeneet voivat aavistaa mitä tarkoitan.
olen eronnut mies itse en sitä halunnut. Aina tulee jotain mutkia ei kukaan osaa olla toiselle täyudellinen. ite oon miettyny taitaas olla paree olla ystäviä ja lopettaa seksiki hoitaa se itte. olkaa hetken yksin ees puolivuotta siinä huomaa asioita. Siis yksin ei mitäää jutttuja.
liian kiltti kuitenkin. Ihminenhän haluaa olla rakastettu ja tuntea turvallisuutta, etenkin jos on perhe huollettavana. Silloin myöntyy kaikenlaisiin kompromisseihin, mikä tiettyyn rajaan saakka kuuluukin asiaan. Mutta yksipuolisesta joustamisesta seuraa viha, katkeroituminen, tunteiden kuolema, seksin hiipuminen, kiinnostus vieraisiin... eli ne kaikki katastrofin ja eron ainekset, joita jokainen haluaa välttää.
Ei auta muu kuin nostaa kissa pöydälle. Kysyä itseltään: mitä minä haluan, onko se kohtuullista, miten saan sen toiminaan tässä parisuhteessa edes osittain. Sitten se pitää sanoa ääneen, niin että tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja otetuksi todesta. Ja tietenkin sen toisen pitäisi pystyä samaan. Silläkin uhalla, että seuraa riitoja ja epäsopua. Sitten riidellään ja sovitaan. Ja jos ei ala ymmärrystä löytyä, se on merkki siitä että puoliso ei ole valmis hoitamaan omaa osuuttaan parisuhteessa. Ei sitä tarvitse sietää. Se on tietynlaista hyväksikäyttöä ja yksipuolista eduista nauttimista.
Ja sekin minusta kertoo jotain, että mies itse myöntää että hänen pitäisi tehdä enemmän. Sitten ei kuitenkaan saa aikaiseksi. Oli puhetta siitäkin, että jos hän ei viikonloppuaamuisin laittaisi tietokonetta päälle, ei menisi sitten koko päivä siinä istuessa. Itsekin sanoi, että menee viikonloput ihan liiaksi koneella. Mutta heti seuraavana lauantaina jo ennen aamupalaa piti kone laittaa päälle. Kohta vien tästä virtapiuhan....
Mun vaimo tiesi naimisiin mennessä etten ole kotitalousihminen. Asuttiin sen kämpässä pari vuotta ennenkun ostettiin yhteinen ja siitä vuosi mentiin naimisiin. Ehkä en koskaan ollu oppinu noita siivousjuttuja samalla tavalla kun vaimo vaikka kyllä mä oman kämppäni siivosin kun piti, enkä mä siellä kauan yksin asunutkaan, aina oli joku kaveri alivuokralaisena. Siivosin mä meidän yhteistäkin joskus. Se yhteinen oli talo joka rakennettiin ja osallistuin siihen niin paljon kun töiltä kykenin, pitkiä päiviä. Raksahommissa olen hyvä. Tehtiin talosta sellanen kun vaimo halus. Hommasin kodinkoneet ja asennukset, auton ja senkin huolsin. Jopa tankkasin! Kaupassa käytiin aina yhdessä kun vaimo halusi. Tai se oli silloin alussa se.
lasta en olis halunnu kun mua pelotti miten sitä hoidetaan, vaik ei mulla mitään lapsia vastaan ollutkaan. Vaimo kuitenkin oli niin onneton ilman lasta ja tottakai halusin että rakas saa mitä haluaa, ja kai lapsen hoidon oppii ajattelin. No ei se oikein luonnistunu vaik yritin tehdä niinkun vaimo ja sisko ja kaikki mahdolliset naiset neuvoi. Penska pysy kyllä hengissä ja ihan makee nassikka se on.
Mut sit vähitellen vaimo alko nalkuttaa jostain. En pessy pyykkiä oikein. Pesin sitä kyllä mut meillä oli uusi kone enkä kertakaikkiaan osannu käyttää. Kaikki ei oo lahjakkaita! Kaupasta unohtu aina jotain, tai ostin jotain mitä ei olis tarvittu, tai jotain liian kallista. En osannu enää siivota sitäkään vähää ku ennen. Ainakin mitä vaimoon on uskominen. Se löysi pölyä aina jostain. Joten aloin vältellä noita hommia. Pyykit jäi pesemättä samoin siivoaminen. Siitä se huusi kun en tehnyt mitään. Miksi olisin, koska se huusi joka tapauksessa ja turha ensin huhkia saadakseen huutoa. Kun auton tankki oli tyhjä menin bussilla. Vaimo soitteli essolta että mistä tää tankataan. Aloin jäädä töiden jälkeen lähipubiin oluelle että jaksaisin kuunnella sen huutoa. Ja sitten kerran kävin kesken työpäivän hakemassa tärkeimmät kamat ja muutin kaverin luo.
Vaimolla ei ollu varaa pitää taloa, se myytiin. Vaimo sai pitää auton. Se yritti kysellä huolloista mutta kehotin kääntymään liikkeiden puoleen. Lasta saisin tavata, mutta ei mulla oikein ole sille mitään sanottavaa. Se on 4-vuotias ja täysin äiti-äiti joka asiassa. Ehkä sitten kun se kasvaa isommaksi meillä on jotain tekemistäkin.
En ihmettele jos sunkin ukko häipyy.
Monessa kodissa asiat jo just noin kuin kuvasit, että kodinhoidollisissa asioissa nainen tietää ja osaa kaikein paremmin, joten mies tuntee itsensä tarpeettomaksi.
Sekin on yhdenlaista vallankäyttöä naisen osalta.
Pidä ihmeessä yhteyttä lapseesi, saat hänestä ehkä hyvänkin kamun vielä tulevaisuudessa. Hänen kauttaan sun on myös mahdollista oppia uutta itsestäsi.
Syyttelisin miestä tyhjästä, oletetaan että mies automaattisesti huoltaa auton ja tekee kodin pikkuremontit.
Vaan, meilläpä ei autoa ole, polkupyöräni hoidan itse. Vuokra-asunnossa ei myöskään oikein remontteja tehdä. Pihaa ei ole, ei ole pihatöitäkään. Jossain sisimmässäni omakotitalosta haaveilen, mutta astman takia en esimerkiksi voi leikata nurmikkoa ja mies taasen on suoraan sanonut ettei hän ala leikata. Siis ei omakotitaloa. No jos joskus löytäisi rivarin piha-alueella....
Ehkä sulla ja miehelläsi on elämässä erilaiset arvot tai haluatte elämältä eri asioita. Suotta tuulimyllyjä vastaan taistelet. Tai ehkä olet heittäytynyt marttyyriksi. oli miten oli, tuon edellisen kommenttisi perusteella en enää ymmärrä millaista apua haluat. - että joku muuttaisi miehesi toisenlaiseksi vai?
Niin kirjoitan tänne siksi että odotan haltijakummin simsalabim muuttavan miehen toiseksi. Ei, aiemmin kerroin perimmäisen syyn, se on ajatusteni sanoiksi pukeminen. Joskus tuntuu että yksin miettiessä ehkä hukkaa sen kultaisen keskitien joistakin asioista. Omakotitalo ei ole minulle elinehto. En odota että joku taikoisi mieheni innokkaaksi ruohonleikkaajaksi. Tuntuu että kompromisseja teen minä, enkä me.
Tuollaista se oli meilläkin. Se oli yksi syy siihen, että sitten erottiin. Ei tosin se kaikkein päällimmäisin, mutta iso juttu kuitenkin. Itse olen sitä mieltä, että jos on yhteinen koti ja lapset, niin molempien on vastuunsa kannettava. Ei ole reilua jättää hommia toisen harteille, piste.
Te sentään pystytte asiasta keskustelemaan, meillä ei kommunikointi pelannut hetkeäkään, ei tässä eikä muissakaan asioissa. Joten kannattaa yrittää puhua asiat selviksi. Jos ei se auta niin, sitten sinun vain pitää päättää, suostutko sietämään moista tilannetta.
Tosin eron jälkeen varmasti joudut hoitelemaan kaiken itse, mutta siinä on se helpotus, ettei tarvitse koko ajan patistaa toista tekemään jotain. Se kuluttaa yllättävän paljon energiaa.
meillä vain sukupuoliroolit toisin päin.
Pikkuhiljaa ja jo vuosia sitten vastuu kotitöistä on siirtynyt lähes kokonaan minulle, vaimo pesee pyykit ja hoitaa kukat. Kaikki muu jää minulle, koiran hoitoa myöten, joka sekin jo vie 2-3 tuntia päivässä. Jopa vaimon lomalla on tiskit odottamassa minua kun töistä tulen ja jos jätän tiskit sikseen, parin päivän päästä on pakko tiskata entistäkin isompi tiskivuori.
Samanlaisia on ne lupauksetkin. Lauantaina aloin ikkunan pesuun. Vaimo sanoi, että anna olla, minä pesen huomenna. Arvasin vanhasta kokemuksesta miten siinä käy. Pesin yläkerran ikkunat ja jätin alakerran sitten huomiseksi vaimolle. Edelleenkin ne alakerran ikkunat on pesemättä.
No, kohta helpottaa, eropaperit on tehty ja kämppä myyty ja uusi ostettu.
Teillä taitaisi olla nyt ihan vakavan keskustelun paikka, vaikka ulkopuolisen ammatti-ihmisen avustamana. Ja sinulle voisi tehdä ihan hyvää päästä juttelemaan vaikka kunnan mielenterveystoimistoon. Ei tarvitse olla päässä vikaa mutta se juttelu voisi tehdä sinulle hyvää.
Mainitsit, että tietokone houkutti miestäsi enmmän kuin kotityöt. Olisiko kyse nyt ihan nettiriippuvuudesta. Siihenkin löytyy apua (jos itse sitä ymmärtää tarvitsevansa).
Vaan jos suhdetta haluat jatkaa, niin jotain on tehtävä (miten olisi se parisuhdeterapia). Kaikesta voi päätellä, että miehesi osallistumattomuus sinua pännii rankasti ja aina rankemmin se luultavasti alkaa pännimään, jos mitään muutosta parempaan ei tapahdu.
Ymmärrän hyvin mistä puhut, sillä olen samalla lailla pitkän kaavan kautta käynyt läpi vastaavan epätoivon, väsymyksen ja nalkutuksen kierteen.
Meillä tilanne meni siihen pisteeseen, että mitä enemmän tein, sitä vähemmän mies tuli vastaan. Lopulta tein sitten kaiken, kun halusin välttää riitaa, eikä mies lupauksista, kirjallisistakaan, huolimatta hoitanut sovittuja hommia. Kolasin lumet, huolsin auton, vaihdoin lampun ja jynssäsin grillin näiden "naisten hommien" ohella, joita muuten lapsuudenkodissani hoiti isäni, ja upeasti hoitikin.
Nyt jälkikäteen luulen, että mies oli masentunut, eikä jaksanut osallistua. Tilanne lähti käyntiin lapsen syntymästä, mies ei enää ollutkaan lellikkini ja koki itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi kotonaan. Nimenomaan hän oli lasta kuitenkin halunnut, joten oli aika yllättävää, ettei hän sitten halunnutkaan osallistua valvomisiin sun muihin. Minä purin hammasta, valvoin, pyykkäsin ja kokkasin ja yritin siinä sivussa jotenkin huomioida myös miehen. En vain sitten jaksanut tarpeeksi, tuntui samalta kuin sinusta, annoin ja annoin ja sitten vielä selkänahastanikin annoin, ja tuntui että olin ihan yksin. Mies omistautui valokuvaukselle ja leikki lapsen kanssa legoilla, kun hänelle sopi.
Meillä tilanne päättyi asumuseroon, ja aika näyttää, miten tässä käy. Kotitöitä on nyt vähemmän, ja niitä on hauska tehdä hyvällä mielellä yhdessä lapsen kanssa, kun ei tarvitse pelätä häiritsevänsä sohvalla murjottavaa miestä. Toivon, että erillään asuminen jotenkin selvittää tilanteen minun ja mieheni välillä, mutta en pidä sitä todennäköisenä.
Elämässä on onneksi niin monia osa-alueita, joilla voi olla onnellinen. Parisuhde on yksi tärkeimmistä, muttei ainoa. Kyllä sinä selviydyt. Aloita vaikka kirjoittamalla paperille, millaista toivoisit elämäsi olevan, ja mieti sitten, voiko toiveitasi, tai osan niistä toteuttaa. Usein voi.
Toivotan sinulle ja miehellesi voimia.
Upeeta että joku nainen katsoo asiaa myös miehen näkökulmasta. Mä olin meillä se joka ei tehnyt mitään. En muutes tehnytkään kovin paljoa, tai siis mielenkiinto kodinhoitoon alkoi maistua puulta. En tiennyt itsekään miksi. Mun mielestä se johtui siitä että vaimo alkoi jäkättää, enkä tiennyt miksi alkoi. Me erottiin, lapsi jäi vaimolle mutta mulle tuli tapaamisoikeus. Siitä erosta alkoi mun alamäki. aloin juomaan olutta, mitä en ollut harrastanut kuin saunaoluen merkeissä. Työt ei kiinostanut. En jaksanut tavata kavereita, enkä liioin pitää kämppää kunnossa. Lapsen tapaamisista ei tullut mitään, vaikka olisin halunnut ja se olisi halunnut. Sitten ensin mun sisko ja pian myös sen mies alkoi paasata etten ole kunnossa ja pitää mennä lääkäriin. Lopulta menin. Todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta joka oletettiin syyksi kaikkeen passiivisuuteen ja masennukseen. Sain lääkkeet ja elämä alkoi näyttää toisenlaiselta. Reipastuin niin paljon että kävin myös psykologin kanssa muutaman keskustelun, ihan avioliittoon liittyen. Ymmärsin miksi vaimo ei kestänyt. Tää ei meidän eroa muuttanut kun sillä oli jo toinen mies. Juteltiin kuitenkin ja nykyään tapaan lastakin vähän paremmalla menestyksellä. Toivottavasti naisetkin joskus miettisvät ettei mieskään ehkä ole kunnossa kun heittäytyy passiiviseksi.
Niinpä, passivisuus voi johtua masennuksesta, kilpirauhasesta ja ties mistä. Noin minäkin yritin ymmärtää miestäni, joka lipui aina vain enemmän omaan maailmaansa - sekä henkisesti että fyysisesti poissaolevaksi. Kävimme unitutkimuksissa, verikokeissa, psykiatrilla, parisuhdeterapiassa. Lopputulos oli se, että mies ilmoitti summa summarum ettei hänellä ole varaa perheeseen. Siis ei halua käydä enää ansiotyössä, eikä halua itselleen vastuuta, pyyntöjä eikä toiveita. Nyt asuu kaverin asunnossa, ja jatko on auki. Minä pyöritän lasten kanssa arkea, ja paluuta yhteiseen elämään ei ole. Ainakin minun kohdallani olin liian kauan ymmärtävä, kannustava, tukeva ja joustava. Nyt on takki tyhjä, ja pidän kasassa itseni ja lapset. Miehelle ilmoitin, etten osallistu hänen elämäänsä, en halua kuulla taloudellisista murheista tai työkeikan viivästymisestä. Rekka-auto rakkautta ei paina missään, jos arki ei suju. Kipeä totuus, mutta näin se vaan on. Ja ihmetteleville: muutos miehessä tapahtui toisen lapsen syntymän jälkeen.
Musta kodinhoito ja siinä päteminen on edelleenkin aika tärkee osa naisen kuvaa. Sehän omaksutaan yleensä jo kotoa, missä äidillä ja isällä on selkeät omat roolinsa.
Oman kodin siistinä pitäminen tuottaa tyydytystä naisille, jotka ovat muutenkin enemmän "hoivaavia" kuin miehet. Lapset yhdistävät naisen entistäkin kiinteämmin kotiin ja sen pitämiseen toimivana. Syntyy rutiineja, joilla selvitään nopeasti toimesta toiseen, mutta sitä samaa rutiinia ei välttämättä synny miehelle, joka ei hääri lasten kanssa kotona yhtä tiuhaan kuin nainen.
Ymmärrän tunteesi täysin, olen elänyt samanlaisessa tilanteessa aika pitkään. yritin keskustella, yritin nalkuttaa. Kun ei auttanut mikään, jatkoin vanhaan malliin ja olin hiljaa.
Itsekin mielessäni pohdin eroa, ja kun sitten kerran miehelleni taas asiasta varovasti puhuin, hän oli suorastaan järkyttynyt. Hänen mielestään meillä oli mennyt tosi hyvin, kun en enää nalkuttanut. Mies yritti kyllä, sitä kesti kaksi päivää. Olin viikon sairaalassa, ja ku tulin kotiin, minulla meni monta päivää, että sain kodin juuri ja juuri asuttavaan kuntoon. Lapset oli kyllä syötetty, aivan niin kuin teilläkin, pakastimesta oli löydetty kaikki, mitä olin sinne valmiiksi tehnyt. Ruoka, jonka olin ostanut jääkaappiin, oli koskematta, osa pilaantunut. Tiskipöytä notkui likaisia astioita, joihin oli kuivunut ruoka kiinni, vaikka meillä on tiskikonekin. En vain ollut lähtiessäni sitä tyhjentänyt puhtaista astioista. Pyykkikoneeseen ei oltu koskettukaan, ja likavaatteita ei edes pyykkikoriin kerätty. Wc-paperi oli loppu, kun en ollut osannut kirjoittaa lähtiessäni sitä puutelistaan. Kun sitä vielä oli silloin kun lähdin.
Sen jälkeen olen jatkanut vanhaan malliin, mutta sillä erotuksella, että miestäni en enää palvele. En pese hänen pyykkiään, Laita pelkästään häntä varten ruokia, siivoa hänen jälkiään yms. Nyt odottelen mieheni heräävän tajuamaan millainen hän on. Eroamaan en lähde vielä, koska muuten elämä sujuu. Mutta mieheni on muuttumassa minulle lähes yhdentekeväksi. En enää sure hänen työmatkojaan, enkä ikävöi häntä. Soitan kyllä joka ilta, mutta ainoastaan siksi, että lapset saavat jutella isänsä kanssa. Ei meillä ole enää mitään puhuttavaa toisillemme, joten hänen ollessaan kotona on lasten nukkumaanmenon jälkeen tosi hiljaista...
Neuvoja en osaa antaa, olen itse epäonnistunut kaikessa mitä olen kokeillut. Kuitenkin jokaisen on itse päätettävä kuinka kauan jaksaa. Ei ole mitään valmista reseptiä siitä, kuinka mies muuttuisi. Itse en enää usko hänen pystyvän siihen edes. Yritän vain opettaa omat poikani osallistumaan kotihommiin, koska pelkään heidän jatkavan samalla lailla omien vaimojensa kanssa tulevaisuudessa!
Minulla oli vastaava tilanne vähän toistakymmentä vuotta sitten. Vaimo naputti juuri samoista asioista eikä nähnyt omaan napaan tuijottajana muuta kuin omat tekemisesnsä. Jatkuvasti sain kuulla, kuinka hän yksin tekee kaiken. Siis luuli tekevänsä. Hän jaksoi motkottaa kaiken aikaa ja auliisti kertoi ystävätterilleen, kuinka olen viides lapsi. Tiskasin, pesin pyykkiä, siivosin, vein lapsia harrastuksiin ym, ym... Sen lisäksi, että olin 12 tuntia päivässä töissä. Vaimo oli osa-aikatyössä ja teki 20 tuntista työviikkoa.
Kyllästyin kuuntelemaan sitä jatkuvaa marinaa ja nostin kytkintä. Sen jälkeen olin jopa hänen silmissään maailman ihanin mies ja hän rukoilemalla rukoili, että tulisin takaisin. En edes harkinnut takaisinmenoa vuosia kestäneen ruikuttamisen jälkeen.
Lopeta se ruikuttaminen tai ota ero. Jatkuvalla nalkuttamisella saat aikaan vaan sen, että menetät miehesi. Ei minuakaan huvittanut seksi sen jälkeen, kun olin kuunneellut, kuinka hän yksin hoitaa kaiken. Mieti asiaa joskus toisen näkökulmasta!
Onnea ja menestystä teille. Siihen voisi olla avaimena itsesäälisen ruikuttamisen lopettaminen ja miehesi tekemisten arvostaminen.
Luin viestiäsi kuin omaa osaani. Kyllä ottaa päähän kun kaikki kotityöt jää tekemättä , jos niistä ei sitte 20 kertaa huomauta. Helppohan se on tietenki sanoa, että iteppähän oot valintas tehny, eihän sitä ihan alussa tuommoisia, rakkauden huumassa tullut aateltua. Minä kai olen siitä masentunutkin ja en itekkään viitsi tehä kotona mitään. JOs pyytää imuroimaan niin ei varmasti ensi kerrasta aloita, en kuitenkaan jaksa olla nalkuttava akka, vaikka kyllä ymmärrän että nalkuttavia akkoja on kun ei sit tapahdu mitään omasta tahdostaan. Tekee kyllä pitkiä päiviä töitä, mutta sehän sitte tietysti hänen mielestään oikeuttaa ohittamaan kotityöt. no täytynee yrittää vaan jaksaa. Kadehdin naisia, joiden miehet laittaa ruokaa ja pitävät muutenkin huolta kodista.Eipä sitte muuta kuin jaksamisiin.
Ei se kotitöiden määrä vähenisi liiemmin vaikka ukon pihalle heittäisitkin ;) Kannattaa myös miettiä välilliset seuraukset erosta, kuten lasten mielipaha, oma mielipaha ym. Loppujen lopuksi miehen "laiskuus" onkin yllättäen perheonnen kannalta pieni ongelma! Jossain vaiheessa kannattaa vaan tyytyä kohtaloonsa ja tehdä itse! Ja toisaalta... eikö ajatus "minä en tee, jos toikaan ei tee" vaikuta aikamoisen lapselliselta. Juu kyllä puolison laiskuus voi olla hermoa raastavaa ja tympäisevää ja välillä jopa voimille käyvää, mutta ei asiat erolla selviä! Kotityöt kun on hoidettava myös eron jälkeen!