Olipa täällä karua lukea ihmisten kommentteja avioliitosta--ei se kumminkaan kestä ym. Aattelin sitte kertoa oman tarinani
Tapasin nykyisen mieheni eka kerran vuonna 1994 ja se oli rakkutta ensi silmäyksellä. Vilkaisu miehen ihanaan hiustupsuun riitti sanomaan tyttökaverille, että tossa on mun tulevien lasteni isä. Seuraavana iltana alettiin seurustelee ja muutettiin samana iltana käytännössä yhteen, koska erossa oltiin alkuseurustelun aikana vain kahtena yönä. Kihloihin mentiin alle kolmen kuukauden tuntemisen jälkeen ja naimisiin kesällä -96. (Tämä odotus siksi ettei äiti ja isä olis ihan sydäriä saaneet.) lapsia on kaksi syntyneet -00 ja -03 ja elämä menee omaa tasasta tahtiaan miehen ollen töissä ja mun kotiäitinä. En tunne oloani alistuneeksi vaikka minulla ei ole mitään omia harrastuksia tai laajaa kaveripiiriä. En vietä omaa aikaa vaan aikaa yhdessä lasten ja mieheni kanssa. Koko ajan elämä muuttuu ihanemaksi. Kun minä aloitan lauseen mies lopettaa sen puolestani sillä ajatus kulkee niin samaa rataa. Kuitenkin kaiken sen arjen keskellä mies osaa edelleen yllättää monesti ja paljastaa itsestään uusia piirteitä ja rakkauteni häneen vain kasvee entisestään. Liittomme perustuu siihen että asiosta keskustellaan ja ollaan molemmat valmiita myönnytyksiin. Olemma vasta kolmikymppisiä joten edessä on vielä monta monta ihanaa vuosikymmentä ja ns. Luoja suo.
tuntuisi hullulta ajatella etten olisi naimisissa...olisin lähtenyt jonkun riidan jälkeen ja olisin näitä uussinkkuja ( MIKÄ SANA?!?!? ENNEN SE OLI ERONNUT!!!!) tai yh tai uranainen tai salarakas....voi voi paljolta olen säästynyt kun olen sen oikean heti nuorena tavannut jonka kanssa saan rakentaa elämää yhdessä ja muokata sitä sellaiseksi että se molempia miellyttää, sillä toki aina ei kaikki mene niinku ite haluaisi, mutta kompromisseilla pärjää. Kun antaa itse periksi niin saa seuraavalla kerralla jotain.
Tapasin nykyisen mieheni eka kerran vuonna 1994 ja se oli rakkutta ensi silmäyksellä. Vilkaisu miehen ihanaan hiustupsuun riitti sanomaan tyttökaverille, että tossa on mun tulevien lasteni isä. Seuraavana iltana alettiin seurustelee ja muutettiin samana iltana käytännössä yhteen, koska erossa oltiin alkuseurustelun aikana vain kahtena yönä. Kihloihin mentiin alle kolmen kuukauden tuntemisen jälkeen ja naimisiin kesällä -96. (Tämä odotus siksi ettei äiti ja isä olis ihan sydäriä saaneet.) lapsia on kaksi syntyneet -00 ja -03 ja elämä menee omaa tasasta tahtiaan miehen ollen töissä ja mun kotiäitinä. En tunne oloani alistuneeksi vaikka minulla ei ole mitään omia harrastuksia tai laajaa kaveripiiriä. En vietä omaa aikaa vaan aikaa yhdessä lasten ja mieheni kanssa. Koko ajan elämä muuttuu ihanemaksi. Kun minä aloitan lauseen mies lopettaa sen puolestani sillä ajatus kulkee niin samaa rataa. Kuitenkin kaiken sen arjen keskellä mies osaa edelleen yllättää monesti ja paljastaa itsestään uusia piirteitä ja rakkauteni häneen vain kasvee entisestään. Liittomme perustuu siihen että asiosta keskustellaan ja ollaan molemmat valmiita myönnytyksiin. Olemma vasta kolmikymppisiä joten edessä on vielä monta monta ihanaa vuosikymmentä ja ns. Luoja suo.
tuntuisi hullulta ajatella etten olisi naimisissa...olisin lähtenyt jonkun riidan jälkeen ja olisin näitä uussinkkuja ( MIKÄ SANA?!?!? ENNEN SE OLI ERONNUT!!!!) tai yh tai uranainen tai salarakas....voi voi paljolta olen säästynyt kun olen sen oikean heti nuorena tavannut jonka kanssa saan rakentaa elämää yhdessä ja muokata sitä sellaiseksi että se molempia miellyttää, sillä toki aina ei kaikki mene niinku ite haluaisi, mutta kompromisseilla pärjää. Kun antaa itse periksi niin saa seuraavalla kerralla jotain.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tulin onnelliseksi kun luin kirjoitustasi.
On se ihanaa kun löytää sen oikean ja saa rakastaa ja tulee rakastetuksi.
Minä olen naimisissa maailman parhaimman miehen kanssa,ei ole väkivaltainen ja ei ole juoppo ja on hyvä ja hellä minulle.
Kyllä se on maailman ihanin lahja kun löytää hyvän ja kunnollisen puolison rinnalleen.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi:)
jotka ovat tervejärkisiä. Hyvää jatkoa, jatkaakin saman malliin.
Moi!
Kun olit silloin nuori tavatessasi miehesi, mistä tiesit tämän olevan se Oikea? Millainen se tunne oli? Olitko miten vanha?Minä tapasin viime keväänä miehen, joka vei jalat alta ja olen miettinyt onko tämä nyt sitä todellista rakkautta. Hän tuntuu aivan sielunkumppanilta... En kuitenkaan uskalla sanoa hänelle, että tunteeni on näin vahvat. Mut ehkä vuoden päästä..
En ole se, joka tuon edellisen kirjoitti, mutta mulla on samanlainen kokemus. Sen vaan tietää, kun se OIKEA on. Minä ennen luulin, ettei sitä voi tietää, mutta siksi en tiennyt, kun olin vaan kohdannut niitä vääriä. Kun se oikea tuli lopulta kohdalle, sen tiesi jo parissa kuukaudessa. Mekin kihlauduttiin 5 kk päästä ja mentiin samalle vuodelle naimisiin. Siitä on melkein 7 vuotta. Edelleen rakkaus kukoistaa ja tunnemme olevamme toisillemme ne oikeat.
Olin onnellinen avioliitossani ja olen onnellinen, että sain elää sen minulle oikean kanssa. Nyt vaan joudun tyytymään siihen, että se kesti niin kauan kunnes kuolema meidät erotti. Surevanakin osaan olla onnellinen liitostani. Kaikkea hyvää teille , jotka jaksatte uskoa avioliittoon ja paljon hyviä vuosia perheenne kanssa.