Erosin 1,5 vuotta sitten useita vuosia jatkuneesta väkivaltaisesta suhteesta. Vasta viimeisen tappelumme aikana kun mies heitti minut seinälle, löi, eikä päästänyt pois kotoa, hajoitti puhelimen ja lukitsi oven, vihdoin tajusin minkälaisessa suhteessa olin elänyt.
Ensimmäiset kuukaudet elin unessa. Väkivallasta en paljon uskaltanut puhua. Asiat kirkastuivat vasta jälkeenpäin.
Puolta vuotta myöhemmin rupesin ajattelemaan asioita tarkemmin. Toinen petti, piti toista naista vuosia, pahoinpiteli myös tätä. Kenen vika? Miksi? Kävin läpi ne tavalliset kysymykset. Syytin itseäni: nalkuttava, elämäntilannetta: stressaava, työtä: raskas. Masennuin, luulin parantuneeni, masennuin uudelleen. Ensin kieltäydyin terapiasta, myöhemmin en saanut sitä vaikka pyysin. Terveyskeskuslääkäri ei aina ymmärrä. Nyt syön jo toista masennuslääkekuuria. Itsetuntoni on edelleen matalalla, mietin syitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Järki sanoo yhtä, tunteet toista, ristiriidat repii eri suuntiin.
Rakennan uutta elämää. Harrastan, liikun, uudet parisuhteet eivät vaan tunnu kestävän menneisyyttäni. Kummitukset kiusaa, luurangot kolkuttelee kaapinovia. Seurustelin, rakastuin, erosin, tapasin taas uuden miehen. En pysty riitelemään parisuhteessa, en kestä toisen vihaa, en korotettua ääntä. Luovutan, olen yliherkkä, pakenen paikalta. Pelkään. Toinen tietää syyni, yrittää ymmärtää. Mutta sietokyvyllä on rajansa. Tuon mukanani suhteeseen suunnattoman menneisyyden taakan. Kuinka voin edes pyytää toista jakamaan taakkani? Olen irti edellisestä suhteestani, mutten väkivallasta. Pääsenkö koskaan pelosta?
Kertokaa ihmiset, miten minä paranen, paranenko? Apua olen arkaillut hakea, eihän minulla ollut koskaan edes mustaa silmää, pelkäsin kuolevani "vain" kerran. Muiden kokemukset on rajumpia. Tänään soitan johonkin, otan ensimmäisen askeleen, yksin en onnistu..
Ensimmäiset kuukaudet elin unessa. Väkivallasta en paljon uskaltanut puhua. Asiat kirkastuivat vasta jälkeenpäin.
Puolta vuotta myöhemmin rupesin ajattelemaan asioita tarkemmin. Toinen petti, piti toista naista vuosia, pahoinpiteli myös tätä. Kenen vika? Miksi? Kävin läpi ne tavalliset kysymykset. Syytin itseäni: nalkuttava, elämäntilannetta: stressaava, työtä: raskas. Masennuin, luulin parantuneeni, masennuin uudelleen. Ensin kieltäydyin terapiasta, myöhemmin en saanut sitä vaikka pyysin. Terveyskeskuslääkäri ei aina ymmärrä. Nyt syön jo toista masennuslääkekuuria. Itsetuntoni on edelleen matalalla, mietin syitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Järki sanoo yhtä, tunteet toista, ristiriidat repii eri suuntiin.
Rakennan uutta elämää. Harrastan, liikun, uudet parisuhteet eivät vaan tunnu kestävän menneisyyttäni. Kummitukset kiusaa, luurangot kolkuttelee kaapinovia. Seurustelin, rakastuin, erosin, tapasin taas uuden miehen. En pysty riitelemään parisuhteessa, en kestä toisen vihaa, en korotettua ääntä. Luovutan, olen yliherkkä, pakenen paikalta. Pelkään. Toinen tietää syyni, yrittää ymmärtää. Mutta sietokyvyllä on rajansa. Tuon mukanani suhteeseen suunnattoman menneisyyden taakan. Kuinka voin edes pyytää toista jakamaan taakkani? Olen irti edellisestä suhteestani, mutten väkivallasta. Pääsenkö koskaan pelosta?
Kertokaa ihmiset, miten minä paranen, paranenko? Apua olen arkaillut hakea, eihän minulla ollut koskaan edes mustaa silmää, pelkäsin kuolevani "vain" kerran. Muiden kokemukset on rajumpia. Tänään soitan johonkin, otan ensimmäisen askeleen, yksin en onnistu..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä se toipuminen hidasta on ja luotto muihin ihmiseen ja omaan hyvyyteensä on tiukassa saada takaisin. Voimia vaan sinulle ja muista että sinä et ollut mihinkään mihinkään syyllinen vaan täysin viaton uhri. Ota se ensimmäinen askel rohkeasti, olen hengessä mukana...
Ellet, ota se tänään. Koskaan ei ole myöhäistä!
Sinä et ole yksin, joten ei tartte hävetäkään mitään.
Olet kokenut kovia ja siitä toipuminen kestää, mutta se tapahtuu kyllä kun vaan annat itsellesi aikaa.
Itse en lähtisi vielä kuormittamaan elämääni uudella suhteella, vaan pitäisin miehiä kavereina ja ystävinä, joiden kanssa käydään kaffella ja kävelylenkillä jne. Neutraalia olemista ihmisten ilmoilla eikä mitään sen monimutkaisempaa vielä tässä vaiheessa, niin minä tekisin ja antaisin sisimpäni toipua kaikessa rauhassa.
Uusi suhde ei poista "ongelmaa", se vaan turruuttaa hetkeksi kivun niin kuin särkylääke. Ongelma poistuu tai menettää voimansa sillä, että sen käsittelee selväksi, saa vastauksia kysymyksiin ja kykenee lopulta antamaan itselleenkin anteeksi, ja siihen savottaan tarvitaan myös ammattiapua.
Sosiaalivirastot, mielenterveystoimistot ja kriisipuhelimet on kaikki käytössäsi ja sieltä saat lisää ohjeita miten edetä.
Voimia sinulle! Nyt on aika ajatella puhtaasti VAIN itseään.
Lukemista:
http://www.redcross.fi/apuajatukea/henkinentuki/fi_FI/index/
http://kompassi.lasipalatsi.fi/page.asp?_item_id=593