Haluan vain purkaa mieltäni.. jotenkin! Ja ahdistustani! Vaikka jo valmiiksi olen itsekin sitä mieltä, ettei muiden mielipiteet minusta ja minun elämästäni; tekemisistä tai tekemättä jättämisistä; liikuta minua, liikuttaapa kuitenkin. Ja annan sen vaikuttaa itseeni.
No. Kerronpa hieman tilanteestani.
Avioiduin 2001, ero tuli elokuussa 2005. Syitä oli lukuisia, mm. pettäminen jne. Eron harkinta-aikana (hain yksin) tapasin miehen, jonka kanssa ajattelin vain pitää viattomasti hauskaa. Ihastuin kuitenkin vahvemmin kuin koskaan.. ja nyt asumme saman katon alla ja viikko sitten menimme kihloihin. Hieman päälle vuosi tässä on yhdessä oltu. Ja olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan; uskon, että Hän on Se Oikea - joka osa-alueelta, solulta, sielulta, fysiikalta, mieleltä! :) Siis sinänsä ongelmaa ei ole, erokin entisen kanssa sujui "hyvin", jos ero nyt koskaan voi hyvin sujua. Emme ole väleissä, mitä nyt pakollisissa asioissa (eräs yhteinen velkataakka kiukuttaa aika ajoin).
Kuitenkin, uusista kihloista en ole USKALTANUT kertoa vanhemmilleni, vaikka olen *juma**ta* sentään! jo 28-vuotias nainen!! He tietävät kyllä suhteestani ja pitävät miehestäni, mutta jotenkin sisimmässäni en tiedä, miten päin uusista kihloista (NÄIN PIAN!!) voi edes kertoa?? =/
Höh.. ja kuten toitotin, muiden mielipiteillä, siis myös vanhempieni, ei pitäisi olla minkäänlaista vaikutusta, mutta kyllä sillä taitaa sittenkin olla.. Enkö vain kehtaa sanoa, että NYT on se uusi ja lopullinen mies sitten astellut elämääni? "Näin pian?" - he kuitenkin ajattelisivat ja taatusti lyövät lyttyyn hyvän mieleni. Vai olenko vain vainoharhainen, pitäisi vaan uskaltaa pitää oma pää ja painella tulta päin.. :)
Onko olemassa kohtalotovereita, jotka edes jollain asteella tajuaisivat, mitä tässä yritän sopertaa... :(
Tänään ajelen kotosalle pariksi päivää ilman miestäni, saa nähdä, lähteekö sormus sormesta vielä toistaiseksi vai onko minussa NAISTA kertomaan asiasta..
No. Kerronpa hieman tilanteestani.
Avioiduin 2001, ero tuli elokuussa 2005. Syitä oli lukuisia, mm. pettäminen jne. Eron harkinta-aikana (hain yksin) tapasin miehen, jonka kanssa ajattelin vain pitää viattomasti hauskaa. Ihastuin kuitenkin vahvemmin kuin koskaan.. ja nyt asumme saman katon alla ja viikko sitten menimme kihloihin. Hieman päälle vuosi tässä on yhdessä oltu. Ja olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan; uskon, että Hän on Se Oikea - joka osa-alueelta, solulta, sielulta, fysiikalta, mieleltä! :) Siis sinänsä ongelmaa ei ole, erokin entisen kanssa sujui "hyvin", jos ero nyt koskaan voi hyvin sujua. Emme ole väleissä, mitä nyt pakollisissa asioissa (eräs yhteinen velkataakka kiukuttaa aika ajoin).
Kuitenkin, uusista kihloista en ole USKALTANUT kertoa vanhemmilleni, vaikka olen *juma**ta* sentään! jo 28-vuotias nainen!! He tietävät kyllä suhteestani ja pitävät miehestäni, mutta jotenkin sisimmässäni en tiedä, miten päin uusista kihloista (NÄIN PIAN!!) voi edes kertoa?? =/
Höh.. ja kuten toitotin, muiden mielipiteillä, siis myös vanhempieni, ei pitäisi olla minkäänlaista vaikutusta, mutta kyllä sillä taitaa sittenkin olla.. Enkö vain kehtaa sanoa, että NYT on se uusi ja lopullinen mies sitten astellut elämääni? "Näin pian?" - he kuitenkin ajattelisivat ja taatusti lyövät lyttyyn hyvän mieleni. Vai olenko vain vainoharhainen, pitäisi vaan uskaltaa pitää oma pää ja painella tulta päin.. :)
Onko olemassa kohtalotovereita, jotka edes jollain asteella tajuaisivat, mitä tässä yritän sopertaa... :(
Tänään ajelen kotosalle pariksi päivää ilman miestäni, saa nähdä, lähteekö sormus sormesta vielä toistaiseksi vai onko minussa NAISTA kertomaan asiasta..
Vastaukset 8
Vanhimmat
moi.
aika samanlainen tarina kuin mulla.
ja alussa mullakin oli fiilis, että en mä kehtaa kertoa, että mä olen NÄIN vakavissani...
Mutta kyllä se sitten pikku hiljaa.
Nyt, reilu vuosi tapaamisestamme, olen jo päässyt eroon siitä "en kai mä nyt olis voinut vielä" -fiiliksestä. Kun kaikki vaan tuntuu niin oikealta.
ja taustaa vielä: naimisiin mentiin 2001 ja VIRALLINEN ero tuli exästä vasta nyt elokuussa 2005!!!
Eli tämän uuden kanssa mentiin kihloihin jo harkinta-aikana!! ja naimisiin ollaan menossa kohta! että aika nopeeta vai mitä?
Arvaas vaan millaisia risti-riitaisia ajatuksia tää on mussa herättänyt???!!!
Mutta edellisen kanssa vitkasteltiin avioitumisen kanssa 7 VUOTTA!! joten kai sekin nyt jotian kertoo siitä, että mentiin naimisiin "kun tässä kerran nyt yhdessä ollaan..." -tyylillä.
joo, mutta tedän miltä susta tuntuu, ja mäkin otin sormusta pois tietty aina kun näin ex-miehen tai sen sukulaisia... omia vanhempia en niinkään aristellut, mutta muita sukulaisia kyllä. :/
no, joo. semmoinen tarina. :)
Koska kyse on rakastumisen tuomasta "valheesta"
luullaan että nyt löytyi se oikea, sitten tulee taas arki, ja nähdään toisen puutteetkin.
Toinen syy on usein, se edellinen liitto. Usein ollaan sitä mieltä. että siinä mentiin naimisiin väärän ihmisen kanssa. Omaa osuutta karrille ajoon, ei haluta nähdä. Jotta erosta oppisi jotain, olisi kyettävä tarkastelemaan kriittisesti myös itseä, ja korjattava suuntaa sen pohjalta. Koska kun uudessa liitossa alkaa tulla konflikteja, niinkuin aina tulee, ajaudutaan entistä helpommin puolustusasemiin ja toisen syyttelyyn, aivan alitajuisesti. Siitä onkin seurauksena rakentavan kommunikoinnin katkeaminen, ja taas ero. Uuden liiton rasitteena on vielä se käsitys, millainen se ei ainakaan saisi olla. Entinen liitto pitäisi ensin käsitellä pois alta, oikealla tavalla.
Moni eronnut ottaa opiksi väärällä tavalla, ja hakee tietoisesti tai tiedostamatta, entisen puolison vastakohtaa, sensijaan että tutkisi miten itse voisi olla parempi puoliso. koska onnistumisen edellytys ei ensisijaisesti ole löytää parempi uusi, vaan siinä että itse osaa kasvaa paremmaksi puolisoksi.
Onnea vain yrityksellesi, sitä tulet tarvitsemaan, mikäli et ole sisäistänyt ylläolevaa.
romaaneita ja Netta Musketteja...*hymyilyttää*
Kohta nämä samat itkevät yh:na tuolla avioero-palstalla....hitusen järkeä ja realismia, tytöt, peliin...
Asiaa..juuri noin ajatteli oma ex-vaimoreilu kolmevuotta sitten kun haki minusta eroa.
Hänelläkin oli ussi ihastus jo liitomme aikana,eromme jälkeen ei mennyt kuin puolivuotta kun he menivät kihloihin ja siitä reilu puolisenvuotta kun he olivat naimisissa.
Heidän liitto kesti puolitoistavuotta ja nyt he ovat asumuserossa,nyt hän haluaa taas aloittaa alusta minun kanssa,itselläni ei ole tällähetkellä utta suhdetta,ja mitään vakavampaa ei ole ollutkaan eromme jälkeen,en enää yksinkertaisesti voi luottaa kehenkään naiseen niin paljoa kuin joskus luotin ex-vaimooni,oli se sen verran kova kolaus itselleni 12 vuoden yhteiselon jälkeen.
olen sanonutkin sen hänelle,että luottamus on mennyt,sillä itsehän sen tien valitsi,lapsiini mon kinulla erittäin hyvät välit ja he molemmat on ilmoittanut,että he haluaisi asua minun eikä äitinsä kanssa.
Olet toki oikeassa. Toisilla on vain helpompi ero kuin toisilla. Tai ajan tarve on erilainen. Itsekkin olen ajatellut ettei uuteen suhteeseen kannata rynnätä liian pian Oma tarinani on kuitenkin oiva ersimerkki,lyhyessäkin ajassa voi olla sinut elämän todellisuuden kanssa. Liekö eroasiaa hauduttu/käsitelty jo pitkä tovi etukäteen, ei tehty hetken kimmokkeena kuin valitattavan usein käy!
Jokaisen elämä ja sen karikot ovat erilaisia eikä yleispätevää ohjetta ole. Jakamalla/puhumalla asioita, saa uusia ajatuksia ja voimi!
Sitä toivon sinullekkin!
Eikö nyt aikuinen ihminen voi kertoa kihloihin menosta toisin kuin nyt se lopullinen mies on löytynyt. Kerro että olette vakavissanne suhteessa ja päättäneet näyttää sitoutumista toisiinne kihloihin menemällä, sano että naimisiinmenoa harkitaan pitkään. Pitääkö sitä mennä julistamaan, että on tehnyt elämänsä löydön, ihan kuin 15v.
Ja ymmärsit oikein, älkää rynnätkö naimisiin. Olit varmasti yhtä huumassa vuoden seurustelun jälkeen exääsi. Ei kannata selittää, että et ollut, se oli erilaista, et ymmärtänyt jne. olit silloin aivan saman tunteen vallassa, joten kannattaa pikkuisen elää yhdessä ennen naimisiinmenoa.
Minä olin naimisissa, laähes 20 vuotta. Erosimme ja ero oli jos mahdollita kaunis. Minun aloitteesta mutta yhteisestä päätöksestä.Meillä on kaksi yhteistä lasta, joiden yksinhuoltajaksi jäin. Exmieheni on merikapteeni joten olin tottunut yksinoloon :)
En ajatellut saatikka suunnitellut uutta liittoa. Alku harjoittelun jälkeen opin elämään yksin ja oli onnellinen...vapaa nainen!
Kävi kuitenkin näin..tapasin miehen, 10 kuukautta eron jälkeen,joka sitkeästi halusi nähdä uudelleen. Olin varovainen jopa pelokas. Tahdoin kuitenkin elää ja kokea niinpä tavattiin uudelleen.
Puoli vuotta myöhemmin menimme naimmisiin, josta kerroin etukäteen toki lapsilleni. Muille läheisille ja kavereille vasta maistraatissa käynnin jälkeen. Kaikkien suhtautuminen ei ollut pilviä hipovan upeeta :) mutta eipä se onne haitannut!!!!
Kun tunnet olevasi vahva ja rakkautesi on oikeaa....ei ole mitään syytä salata sitä!!!
Elämä ei ole aina helppoa, muttei kukaan niin luvannutkaan! Nauti rakkaudestasi tänään...huomisesta ei kukaan tiedä!
Olipa mukava lukea viestisi. Itsekin alussa arkailin, en tiennyt, mitä oikeastaan halusin, mutta mies halusi tavata ja tapailun muututtua vakavammaksi, tiesin, etten halunnut enää mitään muuta. En tiedä miksi nolottaa tai hävettää, minun elämäänihän tämä kuitenkin on ja eläisin paljon mieluummin yksinkin kuin entiseni kanssa, niin solmuun asiat vain menivät. Helpotuin, kun ero vahvistettiin, vaikkemme asuneetkaan enää yhdessä hieman yli vuoteen.
Ja ps. kerroin äidilleni, joka ONNITTELI! :) Joku kirjoitti hieman katkerana kokemuksistaan ja neuvoi elämään yhdessä kiiruhtamatta avioon. En ole menossa avioon vielä pitkään aikaan, kihloissa olo saa riittää :) Meillä on aikaa, YHDESSÄ!