"Heips!
Oli ihan kuin omaa tekstiään olisi lukenut :)
Olen tosin sinua muutaman vuodenvanhempi mutta kuitenkin.
Olin seurustellut nykyisen kihlattuni kanssa reilun vuoden ja muutimme yhteen. Pari ensimmäistä kuukautta meni hyvin mutta sitten tapahtui jokin kummallinen "romahdus". Aloin myös epäillä tunteitani poikaystävääni kohtaan (En esimerkiksi halunnut sanoa/pystynyt sanomaan hänelle "rakastan sinua"), epäilin myöskin että jos olenkin lesbo, pelkäsin sekoamista, kuvittelin sairastuvani skitsofreniaan...
Nyt tuosta kaikesta on kulunut tasan vuosi. Rakastan miestäni erittäin paljon, oloni on varma ja rauhallinen. Meidät vihitään ensi keväänä. Olen tullut siihen lopputulokseen että käsittelin suhteen "vakavoitumisen" noilla tuntemuksilla. Kun asioita alettiin "lyödä lukkoon" tulikin epävarma olo että tässäkö tämä sitten oli, koko elämä tätä samaa ihmistä ja paniikki iski. Tuo prosessi kuitenkin varmensi minulle että olen oikean ihmisen kanssa..tietysti olisi voinut käydä myös päinvastoin.
Suosittelisin sinua puhumaan poikaystävällesi tuntemuksistasi TÄYSIN avoimesti, niin minä tein ja vaikka kertomalla satutinkin poikaystävääni pahasti, oli hänen siten helpompi ymmärtää minua ja päätäni :)
Tässä nyt nopeasti.. toivottavasti olisi edes vähän apua, ainakin sen verran että tiedät muitakin samanlaisia olevan :)Tsemppiä"
Vastasit mun kysymykseen yhes toisessa keskustelussa noin ja mulla ois vielä muutama kysymys sulle..
Kauanko sulla kesti nämä tuntemukset??
Oliko mukana mitään ahdistuneisuutta yms. muuta kun olit poikaystäväsi seurassa..?? Mulla nimittäin on, mutta pahimpia ne on silloin kun oon yksin, silloin musta tuntuu että mä todellakin tuun hulluksi!!:(
Oli ihan kuin omaa tekstiään olisi lukenut :)
Olen tosin sinua muutaman vuodenvanhempi mutta kuitenkin.
Olin seurustellut nykyisen kihlattuni kanssa reilun vuoden ja muutimme yhteen. Pari ensimmäistä kuukautta meni hyvin mutta sitten tapahtui jokin kummallinen "romahdus". Aloin myös epäillä tunteitani poikaystävääni kohtaan (En esimerkiksi halunnut sanoa/pystynyt sanomaan hänelle "rakastan sinua"), epäilin myöskin että jos olenkin lesbo, pelkäsin sekoamista, kuvittelin sairastuvani skitsofreniaan...
Nyt tuosta kaikesta on kulunut tasan vuosi. Rakastan miestäni erittäin paljon, oloni on varma ja rauhallinen. Meidät vihitään ensi keväänä. Olen tullut siihen lopputulokseen että käsittelin suhteen "vakavoitumisen" noilla tuntemuksilla. Kun asioita alettiin "lyödä lukkoon" tulikin epävarma olo että tässäkö tämä sitten oli, koko elämä tätä samaa ihmistä ja paniikki iski. Tuo prosessi kuitenkin varmensi minulle että olen oikean ihmisen kanssa..tietysti olisi voinut käydä myös päinvastoin.
Suosittelisin sinua puhumaan poikaystävällesi tuntemuksistasi TÄYSIN avoimesti, niin minä tein ja vaikka kertomalla satutinkin poikaystävääni pahasti, oli hänen siten helpompi ymmärtää minua ja päätäni :)
Tässä nyt nopeasti.. toivottavasti olisi edes vähän apua, ainakin sen verran että tiedät muitakin samanlaisia olevan :)Tsemppiä"
Vastasit mun kysymykseen yhes toisessa keskustelussa noin ja mulla ois vielä muutama kysymys sulle..
Kauanko sulla kesti nämä tuntemukset??
Oliko mukana mitään ahdistuneisuutta yms. muuta kun olit poikaystäväsi seurassa..?? Mulla nimittäin on, mutta pahimpia ne on silloin kun oon yksin, silloin musta tuntuu että mä todellakin tuun hulluksi!!:(
Vastaukset 2
Vanhimmat
OOtko viälä täällä?? x)
No hei!
Paha olo kesti melko pitkään, n.2-3 kk. Nuo "hulluksitulemispelot" ja muut epäilyt alkoivat hellittää vähitellen. Ei siis tapahtunut mitään *snap* ihmeparannusta.
Ahdistuminen oli todella valtavaa.. siis todella tuntui siltä että pää ja mieli kulkevat ihan eri polkuja kuin omat halut ja tahto. Olo oli siis kuin hullulla (anteeksi sanavalinta). Muistan ahdistuksen olleen pahimmillaan sitä luokkaa että itkeskelin koko päivän ja välillä sain yksikseni jotain ihme huuto-raivostumiskohtauksia..
Muistan kun usein ahdistuin katsoessani poikaystävääni; tuntui etten enää tunne häntä kohtaan yhtään mitään.
Yksin ahdistus siis oli voimakkaampaa. On seikkoja joiden uskon vaikuttaneen omaan ahdistukseeni
-Uusi Koulu
-uusi työ
-Uusi asunto ja paikkakunta
Kaikki nämä asiat olivat minulle positiivisia mutta ne olivat MUUTOKSIA. mieti onko sinulle/teille tapahtunut jokin muutos viime aikoina.
Käteen tästä kaikesta minulle jäi pelkotiloja, ahdistuneisuushäiriö. Olen kuitenkin päässyt niistä itsekseni jo melkein eroon. En siis tullut lopullisesti hulluksi :)Tärkeintä minulle ja meille oli kai se etten luovuttanut missään vaiheessa, koska vain TIESIN että poikaystäväni on minulle se oikea. Mieli vain temppuili. Eli tuossa "tilassa" ei kannata mitään kovin nopeaa päätöstä tehdä, vaan vasta siten kun olet rauhoittunut.
Koitahan jaksaa, tiedän milta tuntuu.
Se oli elämäni paskinta aikaa.
Syyspäivää!
-Miemer-