Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä vuodesta -98. Asiat ovat menneet vauhdilla eteenpäin ja tällä hetkellä asetelma on seuraava. Lapset 5,5 vuotta ja 11 kuukautta. Olen itse kotona nuoremman kanssa, vanhempi lapsi 3 päivänä viikossa tarhassa, mies töissä.
Kummankin synnytyksen jälkeen olen sairastunut masennukseen, vaikkakin olooni hain toisella kerralla nopeasti lääkkeet ja viikossa pääsin taas tolpilleni. Ongelmana meillä on yhteinen parisuhteemme. Sitä ei ole. Mieheni on täysin uupunut ja on suurimman osan viikoista työmatkoilla. Itseltäni on imetty kaikki liikenevä rakkaus, anteeksianto ja jaksaminen. Olemme aloittaneet parisuhdeterapian, mutta epäilen sen vaikutusta. En jaksaisi enää. Haluan pois tästä kodinkoneen -roolista. Jaksaisin vielä yrittää, jos mieheni antaisi minulle edes himpun verran toivoa paremmasta. Nyt olen enää vihainen tilanteesta ja ennen niin suuri rakkauteni hiipuu vähitellen..
Kiitos kun jaksoit lukea, helpotti kun sain purkaa asian mustana valkoiselle.
Jaksamista kaikille!
Kummankin synnytyksen jälkeen olen sairastunut masennukseen, vaikkakin olooni hain toisella kerralla nopeasti lääkkeet ja viikossa pääsin taas tolpilleni. Ongelmana meillä on yhteinen parisuhteemme. Sitä ei ole. Mieheni on täysin uupunut ja on suurimman osan viikoista työmatkoilla. Itseltäni on imetty kaikki liikenevä rakkaus, anteeksianto ja jaksaminen. Olemme aloittaneet parisuhdeterapian, mutta epäilen sen vaikutusta. En jaksaisi enää. Haluan pois tästä kodinkoneen -roolista. Jaksaisin vielä yrittää, jos mieheni antaisi minulle edes himpun verran toivoa paremmasta. Nyt olen enää vihainen tilanteesta ja ennen niin suuri rakkauteni hiipuu vähitellen..
Kiitos kun jaksoit lukea, helpotti kun sain purkaa asian mustana valkoiselle.
Jaksamista kaikille!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Rakastatko?
Mikset mene töihin?
Mikä miehessä ärsyttää/ihastuttaa?
Huomioiko miehesi sinut,puhuuko tunteistaan?
Seksi?
Yhtisen ajajn järjestäminen?
Ei rakkaus välttämättä lopu,se vaan joskus saattaa olla tauolla,kunnes tulee esiin paljon vahvempana! Luovuttaa ei saa liian helpolla!
Itse olen jaksanut oman työni ja opiskelujeni avulla, sillä olen saanut masennukseni kuriin. Aiemmin meni päiväkausia, että en ollut yhteydessä ulkomaailmaan, kun mieheni oli matkoilla. Kun lähdin töihin, ikäänkuin "vapauduin", Sain tavata aikuisia ihmisiä myös, ja vapaa-aikoina jaksoin olla lapsillenikin hiukan parempi äiti. Masentuneena en sitä ollut, ja siksi pyrin pitämään sen pois. Hankin myös auton itselleni, joten välillä pääsen lasten kanssa ystäviä tapaamaan, enkä ole riippuvainen mieheni aikatauluista niin kuin ennen olin.
Nyt olen taas kotona kokonaan (äitiyslomalla), ja olen suunnitellut palaavani työelämään toukokuussa, jolloin mieheni pitäisi pitää loput vanhempainrahakaudesta. hän ei ole ainakaan vielä innostunut ajatuksesta, mutta olen sitkeästi yrittänyt asiasta puhua. Saisi hänkin kokeilla kotonaolemisen autuutta...
Rakkauden hiipumisesta en osaa sanoa muuta kuin, että välillä meneen paremmin. Kun ei ole arjenpyörittämisestä uupunut, jää energiaa myös miehelle. Kun on väsynyt, tuntuu ainakin minusta tärkeimmältä se, että jaksaa hoitaa lapsensa mahdollisimman hyvin...
Noita vaikeita aikoja sattuu varmasti jokaisen elämässä. Sinä tarvitsisit ihan oikeasti nyt vähän sellaista "omaa elämää".
Lapsesi on kohta vuoden vanha. Mene takaisin töihin (jos sellainen on mahdollista), siellä on kuitenkin erilainen ympäristö ja voit keskittyä itseesi.
Katkeruus, pahat sanat ja kylmyys ei varmasti paranna parisuhdettanne. Kun miehesi palaa työmatkaltaan, laita hänet nukkumaan, tai ainakin lepäämään pariksi tunniksi, anna hänen vähän palautua, sillä ehdolla että teette sitten jotain yhdessä. Pienet asiat ratkaisevat.
Ottakaa koko perhe mukaan ja lähtekää ulos. Puistoon kävelylle tai vaikka ruokakauppaan. Pääasia että teette homman yhdessä. Yhteinen aika, vaikka olisi ihan vaan jotain normaalia kotihommaa, on todella tärkeää. Hymyile, edes vähän, älä räjäytä pahaaoloasi heti kaikkea miehesi niskaan, vaikka hän olisi sen ansainnut..
Viettäkää viikonloppu ihan vain keskittyen itseenne, jos onnistuu, laittakaa lapset päiväksi jonnekin hoitoon (mummola, naapuri, ystävä) ja tehkää molemmat mitä haluatte, ei välttämättä edes yhdessä. Nappaa paras ystäväsi mukaan ja lähtekää shoppailemaan, uimaan, lenkille, kylpylään, ulos ihan minne vaan. Se piristää takuulla oloasi.
Tee miehesi kanssa sopimus yhdestä päivästä viikossa/kahdessa, kun hän hoitaa lapset kokonaan ja sinä saat "vapaapäivän", jolloin voit tehdä itseksesi mitä mieleen juolahtaa.
Palkatkaa siivousapua (nykyäänhän siihen saa verohelpotustakin). Jos joku tulee vaikka vain kerran kolmessa viikossa telemään vähän suuremman siivon, työtaakkasi laskee varmasti. Käytä MLL:n lastenhoitajaa hyväksi. Palkkaa sellainen pariksi tunniksi (5-7e tunti) aina silloin tällöin ja lähde vaikka kampaajalle, kävelylle jne.
ÄLÄ odota että miehesi muuttaa elämääsi, tee se itse. Kun miehesi huomaa, että jos hän ei halua kuulua hauskanpitoon, osaat tehdä sen itsekin. Kysy häntä aina mukaan mutta älä suutu jos hän ei tule mukaan, omapa on häpeänsä =). Etsi ystäväpiiristäsi joku ystävättäresi mukaan ja ota hänet yhteiseen hauskanpitoon. Ei sen aina tarvitse olla oma mies, jos tekee jotain "perhe"-juttuja =)
ja tuntuu jotenkin samalta.Tosin rakkauteni ei vielä ole hiipunut on ehkä tauolla? Seksiä ei ole.Läheisyyttä on ja aina meitä väsyttää liikaa,jotta seksi onnistuisi.Käymme välillä kävelyllä ja kaupoissa yhdessä.Asioista puhumme vielä....Jotenkin vaan tökkii,ajattelen että vaihtamalla ei parane enkä sellaista nyt jaksaisikaan sana avioero kuulostaa kamalalta ja liian raskaalta koettavaksi.Hyvä isä hän on arjen touhuissa mukana,mutta se kiihko,himo,seksi...Missä ne on? Tuleeko takaisin? Sinulle neuvon,mene töihin,laita hieman itseäsi arkisinkin.
Kyllä ne kiihko ja intohimokin tulevat takaisin, ajallaan, erilaisina, kuin suhteen alussa. Joskus vaan voi joutua vuoden, kaksikin odottamaan. Odottaminen ei kuitenkaan tarkoita kynnysmatoksi suostumista.
Toista ei voi muuttaa, itseään ja omaa käytöstään voi. Onni on lopulta omissa käsissä. Ja mitä pahaa on liitossa, joka välillä on enemmän kahden kaveruksen soluelämää? Ehkä tärkeintä on tunne siitä, että toinenkin haluaa yrittää nähdä vaivaa suhteen eteen. Ei ehkä juuri nyt, mutta piakkoin.
Liian herkästi ei pidä luovuttaa ja vaikeatkin asiat on vain nostettava esiin.
Huomenta!
Täällä on menossa (toivottavasti jo loppusuoralla) kriisi parisuhteessa. Naimisissa ollaan oltu kohta 13 vuotta ja meillä on jo isommat lapset, mutta muutoin kuvio sama.
Minulla on ollut masennusta vaihdellen vuodesta 97. Mies työnarkkari, eli puhelin soi illat ja vkl. Hän on uupunut perheen ja työn asettamiin velvotteisiin ja minä siihen että olen "ukollinen yksinhuoltaja".
Mieheni on ollut tämän viikon miettimässä asioita poissa kotoa. Olemme purkaneet tilannetta sähköpostein. Tärkeimmiksi asioiksi ilmenivät miehen oman ajan puute sekä väsymys ja minulla juuri tuo "kodinkonesyndrooma".
Laitoin paperille asioita, joita meidän kannattaisi omassa arjessamme muuttaa, jotta se helpottuisi. Myös parisuhteelle päätettiin järjestää aikaa. Parisuhdeterapiaan menemme myös.
Kirjoita sinä miehellesi kirje (ellet ole sitä tehnyt jo) ja kerro aivan rehellisesti samoja asioita kuin tässä. Meillä huomattiin, että kirjoittamalla asioita uskalsi sanoa rehellisemmin kuin puhumalla nenäkkäin. Kerro miehellesi, että toivoisit hänen valavan sinuun uskoa, että suhteenne kannattaa pelastaa!!! Helpompi on pelastaa parisuhde, jos molemmat satsaavat siihen tosissaan!
Minä uskon ja toivon, että se entinen ilo ja kiintymys palaa suhteeseemme. Sitä samaa toivon lämpimästi myös teille!!!
"On tärkeää, että matkalla on päämäärä.
Mutta tärkeää on lopulta matka,
ei päämäärä"
-Ursula K. Le Guin-
Olipas se kaunis vastaus kirjoitukseeni, kiitos. Jos jokin mieltä lämmittää, niin vastaus joka on ajatuksella kirjoitettu, ja jossa ei tuomita, haukuta tai arvostella.
Ehdotus laittaa asiat paperille on loistava, sen aion tehdä. Tulee samalla itselleenkin selvitettyä asioita.
Tällä hetkellä olen hieman pois tolaltani, koska kysyessäni mieheltäni, rakastaako hän minua edes jollain tasolla, kaiken tämän **skan alla, hän vastasi; en mä tiedä. Mielestäni kaiken muun saa parisuhteessa kyseenalaistaa, muttei sitä, että rakastaako vielä. Edellisellä kerralla kysyessäni sain saman vastauksen (oli joskus toukokuussa) ja annoin ajan kulua. Ja vieläkin vastaus on sama. Ja minä vielä riudun rakkaudestani häneen..
vaatii TAHTOA. Ensimmäinen askel on otettu, kun sitä on.
Me olemme olleet yhdessä vuodesta '98 ja meilläkin on kaksi lasta, joista vanhempi neljä vee. Välillä on väsyttänyt ja käsitelty traumoja...
Meidän apuna ovat olleet
* Jumala, esirukoukset
* avioliittokurssit (4)
* rehellisyys & anteeksianto
* yhteiset unelmat ...
* sääntö: ei riidellä illalla yheksän jälkeen!
Luimme kirjan "Rakkauden kieli", joka auttoi ymmärtään, että ihmisillä on erilaisia rakkauden kieliä, esim. sanat, palvelukset, yhdessä tekeminen... Eli jos itse pidän siitä, että toinen usein sanoo "rakastan sinua", toiselle voikin olla tärkeää vaikkapa voileivän tekeminen. Rakkauspankki täyttyy helpommin, jos tietää puolison rakkauden kielen. Ei pidä päästää tilejä miinukselle.
Puolison voi joskus yllättää positiivisesti :)
Tässä oli jotain pähkinänkuoressa, meitä auttaneet.
olipa kiva lukea ja huomata etten olekaan yksin. Oloni on juuri samanlainen kuin teillä muillakin kirjoittajilla. Mies on viikot töissä ja meillä kotona 4 lasta. Eivät tosin enää pieniä vaan 1-4 luokkalaisia, mutta kaksi heistä menetti äitinsä keväällä. Tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Omaa aikaa en saa mistään, koska työpäivän jälkeen menee tunti työmatkaan, sitten ruuan laitto, lasten harrastuksiin kuskaaminen, iltatoimet ja nukkumaan jotta jaksaa taas aamulla herätä klo 5. Miestä ei näy kuin viikonloppuisin pe klo 22 jälkeen ja su/ma se viimeistään lähtee taas.
Yritä siinä sitten pärjätä niinkuin parhaaksi näet. Viikonloput menee siinä kun mies viettää aikaa lastensa kanssa, jotta he näkevät edes ainoan vanhempansa joskus. Lisäksi hän hoitaa kaikki asiat mitkä jäävät töiden takia viikolla hoitamatta. Käytännössä talon kunnossapito ja huolto ovat minun vastuulla, samoin talvella lumenluonti.
Missä välissä saan sitä omaa aikaa?
Mitä luulet, voisiko niitä jotenkin vähentää? Tai voisivatko he kulkea yksin tai olisiko kimppakyytejä? Minun mielestäni vanhemman tehtävä ei ole olla taksikuskina illasta toiseen. Lapsi pärjää vähemmilläkin harrastuksilla.
nuoremmat tytöt käyvät kerran viikossa jumpassa, kerran 4h kerhossa. Vanhempi käy 2x lentopalloharkoissa, pojalla vpk ja partio. Kaikki lahjakkaasti eri päivinä ja eri aikaan. Matkaa tulee 4 km suuntaansa, näin syksyllä vielä menee pyörälläkin mutta talvella pimeällä on aika hankalaa. (Ei katuvaloja). Naapurien lapset harrastavat eri asioita, joten kyytikään ei oikein onnistu.
En ihmettele laisinkaan, että mielessäsi on moinen ajatus. Vaikka meillä on n. 1,5 v lapsi, mies vuorotyössä, ja itse olen kotona, ei aikaa ole parisuhteelle. Todella rasittavaa, kun ei voi tehdä käytännössä mitään yhdessä joka toisena viikkona(iltavuoro), aamupäivästä ruuanlaittoa ja kotitöitä, lapsen kanssa olemista, ja illalla hyvää yötä. Aamuvuoroviikot ovat parempia, kun iltapäivästä jää aikaa yhdessäoloon... milloin vaan jaksamme ja saamme olla yhdessä..
Juuri tämän yhteisen ajan puutteen vuoksi ja yleisen tilanteeseen kypsymisen (masennus?) vuoksi ajauduin n. puolivuotta sitten pettämään miestäni.. Se on viimeinen asia, mktä kannattaa tehdä. Vaikka luuleekin, ettei nykytilanne parane,ja on sama mitä tekee... Ei se niin vaan ole... Olemme yhdessä vieläkin(toivottavasti loppuelämämme), mutta tapahtuma vaikuttaa lähes joka päivä elämäämme. Toivon että pääsemme tästä tilanteesta pois ja eteenpäin, rakastamme toisiamme. Mutta mistä ihmeestä saame kahdenkeskistä aikaa?
Kauniita syyspäiviä toivotellen, Eräs myös hieman väsynyt
Samalta tuntui joskus, kun lapset pienempiä ja oli liikaa "projekteja" yhdellä aikaa...rakentamista, pienet lapset, miehen ylityöt, harrastukset. Kuvittelin, ettei entiset tunteet (rakkaus) voi enää palata, niin kyllästynyt ja väsynyt olin tilanteeseen eikä puoliso kiinnostanut enää. Ihmeesti asiat muuttuivat kuitenkin ajan kanssa, kun elämä "helpottui"...lapset kasvoivat, rakentamiset ohi ja olemme todella keskittyneet suhteemme hoitamiseen jättämällä kaikki "turhat" menot pois ja viettämällä mahd. paljon aikaa perheen kesken. Väsymys on kyllä erittäin suuri peikko parisuhteelle. Nyt elämme taas erittäin onnellista aikaa...en olisi voinut kuvitella silloin, että näin hyvin menee vielä ja näin voimakkaasti rakastamme. Ei siis kannata luovuttaa!!! Usko tulevaan ja tehkää töitä suhteenne eteen.
Kyllä nykyajan naiset ovat aika mamiksia! Jos om ukko ei heti duunista tultua jaksa viihdyttää hoitovapaalla olevaa emäntäänsä, tyydyttää sitä seksuaalisesti, niin akka hakee lohtua vieraasta sylistä! Ja valittaa sitten, että lapsi ja parisuhde masentaa! Mihin on kadonnut ämän päivän naisista sellainen asia kuin ITSEKUNNIOITUS??? Jääkö se oman tärkeyden jalkoihin? Kyllä meikäläisen muksutkin aikanaan valvotti ja itseä msennutti, mutta siitä selvittiin puhumalla...ei tullut mieleenkään painua jonkun toisen sänkyyn...samanlainen uros sieltä olis löytynyt: hetken lohtua hakeva ja kelle tahansa kelpaava...On hienoa kun voi tänä päivänä katsoa sinne peliin ja huomata, että siletä katsoo se sama akka, joka kerran sanoi "tahdon" voi sanoa sen vieläkin. Miksi hankkia lapsia, jos pelkää niiden kautta menettävänsä jotakin parisuhteesta...ei se suhde silloin ole sen arvoista...Mietipä sitä!