Jokainen ihminen joka on tullut isäksi tai äidiksi tietää et se muuttaa elämää. Toiset ottavat muutoksen vastaan ja elävät sen mukaan. Alkavat harjoittelemaan vanhempana oloa. Siinä kasvussa olisi puolisoiden hyvä olla toistensa tukena. Minä otin roolin äitinä. Mies ei halunnut auttaa minua itkevän vauvan kanssa. Hän jäi syrjään.
Lapsen ollessa yli vuoden siirti vastuunottoa siihen et lapsi alkaa puhumaan. Jos vaikeina aikoina puolisolta ei saa tukea, jos puolisot eivät osaa tukeutua toisiinsa ja kuunnella ja pysähtyä, niin en ymmärrä miksi yhdessä ollaan. Eikö ole tarkoitus olla siinä hyvässä ja pahassa. Kyse on omasta lapsesta. Miksi miehelle ei tullut tarvetta lohduttaa itkevää lasta tai väsynyttä ja itkevää vaimoa? Eikö perusjuttu ole se et kun lapsi itkee, niin mietitään et miksi? Sit että mitä? Ei paeta paikalta. Tottahan äiti hoitaa ja vastaa vauvastaan enemmän, jos puoliso käy töissä ja äiti imettää. Ei se mielestäni kuitenkaan ole este myötätunnolle ja ymmärrykselle. Jotain tukea aina voi antaa. Ja yleensä työssä on vapaapäivät. Eikö silloin ole isän aika tarttua ohjaksiin? Edes tunniksi kerrallaan. Harjoitella isänä olemista. Ei ole kyse siitä et olisin ominut lapsen ja vähätellyt miestä et ei kelpaisi hoitamaan. Olin valmis tukemaan ja neuvomaan.
Kuinka monesti ovet paukku ja kirosanoja lenteli, kun lapsi itki. Alle vuoden ikäistä lasta ei olisi tarvinnut lohduttaa hänen mielestään. Sanoi et antaisin itkeä. Kuinka siinä sit luotat puolisoon ja otat hänet lähelle, arvostat ja kunnioitat. En todellakaan halunnut et eroon päädyttäis, siihen suuntaan vain kokoajan ajauduin, kun toinen ei pysähtynyt. Vaikka mitä olen tässä yrittänyt. En enää jaksa. Ei sitä aikaa saa takaisin. Ei sitä tunnetta et toinen auttaa, kun itse olen väsynyt ja eksynyt ja peloissani, sitä en saa takaisin.
Lapsen ollessa yli vuoden siirti vastuunottoa siihen et lapsi alkaa puhumaan. Jos vaikeina aikoina puolisolta ei saa tukea, jos puolisot eivät osaa tukeutua toisiinsa ja kuunnella ja pysähtyä, niin en ymmärrä miksi yhdessä ollaan. Eikö ole tarkoitus olla siinä hyvässä ja pahassa. Kyse on omasta lapsesta. Miksi miehelle ei tullut tarvetta lohduttaa itkevää lasta tai väsynyttä ja itkevää vaimoa? Eikö perusjuttu ole se et kun lapsi itkee, niin mietitään et miksi? Sit että mitä? Ei paeta paikalta. Tottahan äiti hoitaa ja vastaa vauvastaan enemmän, jos puoliso käy töissä ja äiti imettää. Ei se mielestäni kuitenkaan ole este myötätunnolle ja ymmärrykselle. Jotain tukea aina voi antaa. Ja yleensä työssä on vapaapäivät. Eikö silloin ole isän aika tarttua ohjaksiin? Edes tunniksi kerrallaan. Harjoitella isänä olemista. Ei ole kyse siitä et olisin ominut lapsen ja vähätellyt miestä et ei kelpaisi hoitamaan. Olin valmis tukemaan ja neuvomaan.
Kuinka monesti ovet paukku ja kirosanoja lenteli, kun lapsi itki. Alle vuoden ikäistä lasta ei olisi tarvinnut lohduttaa hänen mielestään. Sanoi et antaisin itkeä. Kuinka siinä sit luotat puolisoon ja otat hänet lähelle, arvostat ja kunnioitat. En todellakaan halunnut et eroon päädyttäis, siihen suuntaan vain kokoajan ajauduin, kun toinen ei pysähtynyt. Vaikka mitä olen tässä yrittänyt. En enää jaksa. Ei sitä aikaa saa takaisin. Ei sitä tunnetta et toinen auttaa, kun itse olen väsynyt ja eksynyt ja peloissani, sitä en saa takaisin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tunteekohan mies itsensä jotenkin ulkopuoliseksi tai mustasukkaiseksi? Oletko yrittänyt huomioida myös häntä? Olen tuossa lapsen huutamisessa samaa mieltä ettei sitä heti tarvitse lapsen luo rientää jos toinen huutaa. Ei lapsi siitä rikki mene jos antaa jonkin aikaa huutaa. Monestihan lapsi lakkaa huutamasta omia aikojaan ja se keino yleensäkin vähentää huutamista. Tietysti naapurit saattavat tästä kärsiä.
lasten huutaa niin lopettavat sitten itsekseen. ??? Oletko ihan tosissasi? Meillä on aina reagoitu nopeasti lasten tarpeisiin, johtuuko sitten siitä, että lapsemme ovatkin erittäin rauhallisia eivätkä mitään turhanhuutajia ja -kiukkujia lainkaan? Kun tietävät, että tarpeen vaatiessa vanhemmat on heti paikalla, niin ei tarvi turhan huudolla yrittää saada huomiota.
AP: olisin voinut veikata, että osasyy on isän ulkopuoliseksi jäåämisen tunne. Toisaalta, jos olet yrittänyt antaa hänelle vastuuta, eikä se ole kalvannut... Meilläkin mies vaihtoi ekalle lapselle ekan kerran vaipan vasta kun lapsi oli yli 4kk! Eikä muutenkaan kauheesti ekaa hoitanut, vaikka kehotin, pyysin, raivosin ja huusin... Vasta kun lapsi alkoi reagoida enemmän isään, syntyi heille vahva suhde, ja toista isä onkin sitten enemmän hoitanut. Mutta koko ajan oli kyllä henkisesti mun tukena. Ihan normaalilta miehesi käytös ei tunnu, mikähän solmu hänelle on sisälle syntynyt...
vähän samanlainen tarina sulla minttujee,ku mul oli kans lasten isän kans.
En saanu tukea ja arvostusta silloin ku olisin sitä tarvinnu..mies ei kestäny myöskään lasten itkuja vaan raivostui niistä.En saanu lohdutusta ku oli paha olla ja minä olin ainoastaan lasteni lohduttaja ku heillä itketti. N.kaks vuotta odotin muutosta tilanteeseen mut sitä ei tullu niin päätin ottaa eron.Ex-ukollani oli myös alkoholin kans ongelmia.
Nyt onneks elämä on ihanaa....
Meillä oli sama juttu kun tenavat oli pieniä...mies ei kertakaikkiaan jaksanut kuunnella sitä "ainaista itkua"... vastuu lastenhoidosta oli silloin ja on edelleen minulla, lapsemme ovat nyt 6 ja 4-vuotiaat.
Mikä siinä noilla miehillä mättää, jos lapsi itkee niin pitää hermostua?? niinkuin se asiaan jotakin auttaisi.
Itse en vain ole ottanut eroa, vaikka monasti on ollut mielessä...kai olen alistunut rooliini, ja lapseni ovat kyllä niin ihania että en voi valittaakaan.
Mutta ymmärrän kyllä miltä tuo tuntuu, usko pois...neuvoa en osaa, muutakuin että tee niinkuin sydän sanoo!!!!!
Moi vaan. Surullinen tarina. Heräsi mieleen omat muistot ainokaiseni vauva-ajasta. Hoidin vauvaa 24/7, miehen tehdessä todella pitkiä päiviä. Pitkien työpäivien tekeminen oli tutkijamiehen valinta, ei työpaikan vaatimus. Mies tuli kotiin, kun vauva oli jo yöunilla. Lisäksi vauva sairasteli paljon, ja minulla oli välillä kova huoli vauvan terveydestä ja kasvusta. Olin todella yksinäinen ja pettynyt. Tukea sain omilta vanhemmiltani.
Ymmärsin pian, että toista lasta ei saman miehen kanssa kannata tehdä. Lisäksi kokemani pettymys ja hylätyksi tuleminen aiheuttivat sen, että erkanimme toisistamme pikku hiljaa täysin. Läheisyys ja yhdessä tekeminen loppuivat. Oli vain minä ja lapsi. Mies kävi lopulta kotona vain syömässä ja vaihtamassa puhtaita vaatteita. Emme pystyneet selvittämään asiaa, yritin puhua, tuloksetta. Lopulta mieskin totesi, ettei perhe-elämä ole häntä varten. Hän löysi toisen naisen ja tässä vaiheessa erosimme. En kokenut menettäväni itse mitään, sillä hän ei ollut minulle enää mitään silloin. Hän oli vain mies, joka oli jättänyt minut yksin.
Minulle olisi riittänyt, että hän olisi joskus edes tullut aikaisemmin kotiin. Että olisimme viettäneet joskus aikaa yhdessä perheenä. Että joskus viikonloppuna hän olisikin käynyt lapsen kanssa ulkona, ja minä olisin voinut olla vaikka puoli tuntia itsekseni.
Eron jälkeen lapsi on tavannut isäänsä säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Isä on opetellut olemaan lapsen kanssa. Hän on mielestäni ottanut ihan hyvin vastuuta, on aina ajallaan, ja tuntuu keksivän lapsen kanssa mukavaa yhteistä tekemistä joka viikonloppu. Hänellä on lapsen kanssa yhteinen "harrastus", käyvät säännöllisesti retkeilemässä luonnossa. Tullessaan isin luota lapsi on normaalisti virkeä ja hyväntuulinen.
Olen tulkinnut tämän niin, että ko. mies kasvoi viikonloppuvanhemmaksi pakon edessä. Mitään ylimääräisiä tapaamisia hän ei halua järjestää, eikä ikinä esim. kysele lapsen kuulumisia. Loma-aikoina hän on ottanut lapsen luokseen max viikoksi per kesä. Näin on nyt kulunut jo yli viisi vuotta.
Minun ja lapsen välinen suhde on tiivis. Tietysti, koska olemme jo seitsemän vuotta olleet käytännössä kaksistaan. Minusta on tullut jonkun verran ylihuolehtiva, ja välillä minun on ollut vaikea kestää sitä, että olen ainoa aikuinen talossa. Esim. uhmakautena olisin halunnut jakaa vastuuta. Muutenkin on ollut vaikea repeytyä kaikkeen: olla lapsen turva, huolehtia perusasiat, ruoka, vaatteet ym., järjestää yhteisen tekemisen hetkiä (ulkoilut, pelit, leikit, matkat), olla "kurinpitäjä", hellyyden antaja... Ai niin, ja käydä samalla töissä ja vastata kaikista talousasioista. Omat sisäiset vaatimukseni eivät myöskään ole ihan pienet. Haluan olla hyvä äiti. Olosuhteiden pakosta olen joutunut ottamaan myös isän ja sisarusten roolit. Olen venynyt kaikkeen, liikaakin. Yritän parhaillaan työstää ajatusta siitä, että voisin vähän hellittää lapsen suhteen.
En tiedä, olisinko hankkinut lasta tämän miehen kanssa, jos olisin etukäteen tiennyt, minkälaiseksi vanhemmaksi hän kasvaa. Toisaalta, en voi mitenkään katua rakkaan lapseni syntymää ja olemassaoloa. Yhteiselämä lapsen isän kanssa ei olisi ikinä voinut enää jatkua, en olisi ikinä päässyt sen hylätyksi tulemisen tunteen yli. En olisi voinut unohtaa, miten yksin hän minut jätti lapsen kanssa. Hänen toinen naisensa vain nopeutti tilanteen etenemistä. Ero olisi tullut joka tapauksessa muutekin hyvin pian.
Ei tästä vuodatuksesta varmasti ollut mitään apua. Toivoisin kovasti, että kaikki miehet pystyisivät ja uskaltaisivat auttaa vaimojaan vauvan hoidossa. Vauvan ja lapsen hoitaminen voi tuntua äidistä kovin vaativalta. Miten se äitikin saisi tästä puhuttua miehelleen?