tapasin tuossa kivan naisen. oli ihan kivaa. sitten mun duunikuviot iskivät. tämä kaivannee selitystä: tuloni riippuvat projekteista ja näin ollen tulotasoni heittelee huikaisevasta nollaan. samaa tekee myös oma ajankäyttöni.. kahdeksasta tunnista kuuteentoista ja joskus tosin harvemmin ylikin. viikonloput menevät joskus töissä. edellisestä parisuhteesta on lapsi joka on joka toisen viikonlopun luonani, samoin lomat ja eksän omien duunikuvioiden poikkeusaikoina poika on minun luonani.
niin löysin siis naisen silloin kun oli hiljaista duunissa ja sitten työkuvioni iskivät ja aikaa ei hänelle hirveästi ole ollut. sehän näkyi ja ymmärrän sen. vaikeahan sitä on toiseen tutustua jos toista ei hirveästi näy. funtsin asiaa tovin ja kerroin hänelle etten voi luvata mitään enempää tässä elämänvaiheessani, että on reilumpi kertoa tässä vaiheessa. en yllättynyt kun ymmärsi asian hyvin (oletin jo etukäteen, että on pohtinut tilanteen olevan hänelle turhan raskas). oma duunikuvioni on alkanut kyllä käydä itsellenikin liian raskaaksi.
mietin vain omaa logiikkaani. oon varmaan tyhmä tai jotain. nakkasin ihan hyvän naisen elämästäni pois. en kyllä ollut rakastunut ainakaan vielä, eikä kai hänkään..
onko muita kaltaisiani työhulluja.. erityisesti elämänmuutokseen liittyviä selviytymistarinoita olisi kiva kuulla - jos ei muuten, niin kannustukseksi.

Vastaukset 2
Vanhimmat
kokemusta ihan tollaisesta ei ole.. enkä edes seurustellut tämän kyseisen miehen kanssa.
siitä on viis vuotta aikaa ku taas ja jälleen kerran ihastuin siihen yhteen ja samaan ihmiseen. oltiin välillä tiiviimmässä ja välillä vähemmän tiiviimmässä yhteydessä. soiteltiin ja viesteiltiin.
olisin halunnut vaikka mitä, mutta olosuhteiden pakosta mikään ei olisi kuitenkaan onnistunut (nyt vasta ymmärrän sen jotenkin, ehkä..)
mies piti välillä parin kuukauden taukoja, jolloin hänestä ei kuulunut mitään. yritin soitella jne, mutta hän ei vastannut. ja välillä kun vastasi, niin sanoi olevansa töissä ja ei siksi pystynyt puhumaan. kerran kertoi tehneensä kolmen viikon aikana hiukan vajaat kolmisen sataa tuntia töitä!
tätä kesti kolmisen vuotta. kolme vuotta olin välillä taivaissa ja välillä todella maissa tämän miehen takia.
nykyinen poikaystävänikin tekee pitkiä päiviä ja on joka toinen viikko illat poissa kotoa. hänen normaali työpäivänsä on n. 10-tuntinen ja pisimmät (2 kahdessa viikossa) 18-tuntisia!
emme näe ihan hirveästi vaikka yhdessä asutaankin. joskus on ikävä häntä, mutta joskus on kiva olla yksinkin ja rauhassa.
Sulla on tosiaan kiire, kun et noita isoja kirjaimia ehdi laittamaan. Olis vaan mukavampi lukea.
Mutta itse kysymykseesi: elämä on täynnä valintoja. Itse laitan lähes poikkeuksetta ihmissuhteen työn edelle. Mutta en voi moittia sinua, koska en tiedä tarkemmin. Ehkä työssäsi pysyminen vaati tuollaista menettelyä. Työnantajathan laittaisivat työntekijöiden lapsetkin palkatta töihin, jos se olisi mahdollista. Eli niitä ei kannata loputtomiin kumartaa, jos aikoo nauttia elämästä.