Tarvitsisin henkistä apua,
Ihastuin korviani myöten, niin myös mieskin. Ollaan deittailtu, on ollut romanttista, hauskaa ja kaikkea ihanaa. MUTTA: Miehellä helvetinmoinen sitoutumiskammo.
Onko kokemuksia/oletko itse ollut sitoutumiskammoinen ja päässyt siitä yli, ja mikä tärkeintä MITEN? (eli, miten minun kannattaisi toimia, etääntyä vai olla aktiivisempi jne.)
Ja en nyt halua sitten mitään sellaista skeidaa, että "jos olisit se oikea, niin ei olisi mitään sitoutumiskammoa".Eikä mitään panojuttuja (kiitos!)Vaan asiallista kommenttia!
Tunteet meillä on molemminpuoliset, ja hän on tehnyt selväksi sen kuinka erityinen olen hänelle. Hän on kuitenkin peloissaan tästä kaikesta (takana ihmissuhdetrauma ja kontrollifriikeyttäkin elämänhallinnan suhteen havaittavissa)
Emme ole mitenkään hirveän tiivisti tekemisissämme, elämäntilanteista johtuen, joten tilaa hänellä kyllä on kanssani. En haluaisi vielä luovuttaa, joten kaikki vinkit/kokemukset ovat lämpimästi tervetulleita. Itse en aiemmissa suhteissani miehiin ole törmännyt moiseen ilmiöön, vaikka tiedän kyllä sen olevan hyvin yleistä.
Ihastuin korviani myöten, niin myös mieskin. Ollaan deittailtu, on ollut romanttista, hauskaa ja kaikkea ihanaa. MUTTA: Miehellä helvetinmoinen sitoutumiskammo.
Onko kokemuksia/oletko itse ollut sitoutumiskammoinen ja päässyt siitä yli, ja mikä tärkeintä MITEN? (eli, miten minun kannattaisi toimia, etääntyä vai olla aktiivisempi jne.)
Ja en nyt halua sitten mitään sellaista skeidaa, että "jos olisit se oikea, niin ei olisi mitään sitoutumiskammoa".Eikä mitään panojuttuja (kiitos!)Vaan asiallista kommenttia!
Tunteet meillä on molemminpuoliset, ja hän on tehnyt selväksi sen kuinka erityinen olen hänelle. Hän on kuitenkin peloissaan tästä kaikesta (takana ihmissuhdetrauma ja kontrollifriikeyttäkin elämänhallinnan suhteen havaittavissa)
Emme ole mitenkään hirveän tiivisti tekemisissämme, elämäntilanteista johtuen, joten tilaa hänellä kyllä on kanssani. En haluaisi vielä luovuttaa, joten kaikki vinkit/kokemukset ovat lämpimästi tervetulleita. Itse en aiemmissa suhteissani miehiin ole törmännyt moiseen ilmiöön, vaikka tiedän kyllä sen olevan hyvin yleistä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
No kuules, älä ahdista miestä nurkkaan, etene hitaasti, älä tyrkytä itseäsi kokoajan, muista myös se ettei aina ole pakko sitoutua. Teillä menee kivasti, nauti siitä. Ei se sitoutumista aina vaadi.
Toimiva parisuhde vaatii aina tietynlaisen tunteen ja päätöksen sitoutumisesta.
Sanallisen(henkisen) tai niinkuin jotkut vielä uskaltavat kirjallisen eli avioliiton).
Se tunne siitä on kuitenkin tärkein.
Se että tuo ihminen on sitoutunut minuun ja
luotan siihen. Minäkin olen häneen.
Olemme ihmisinä vapaita tekemään tämän päätöksen
ja purkamaan sen koska tahansa.
Parisuhteessa voimme sopia juuri omalle suhteelle
sopivat pelisäännöt ja siitä mitä sitoutuminen juuri tässä suhteesa merkitsee kummallekkin.
On hirveä tilanne jos toinen on sitoutunut omalla tavallaan mutta huomaa toisen pitävän "takaovea" auki koko ajan. Jarrut päällä. Katsellaan meiningillä.
(Parasta olisi "eron" jälkeen olla tarpeksi pitkään yksin että kammot jää kokonaan taakse)
Ei siinä toinen voi heittäytyä suhteeseen avoimin mielin rakastaen ja luottaen??
Parisuhde merkitsee aina riskin ottamista siitä
että toisen voi menettää milloin tahansa.
Se riski on vaan otettava jos haluaa rakastaa
ja tulla rakastetuksi.
Eiköhän se mies ole tuohon akkaan "sitoutunut" omalla tavallaan. Ei se parisuhdetta vaadi.
Ilmassa tutun kuulosia kysymyksiä!!
Vuoden leikittiin kissaa ja hiirtä. Mies ei halunnut sitoutua, olihan se helpompaa olla ettei ollut kenellekkään tilitysvelvollinen tms. Annoin todellakin vaihtoehdon, että joko "ollaan tai "ei olla (sen vuoden kikkailun jälkeen)), että mulle ei ainakaan mitään välimuotoja seurustelulle ole. Ja nyt sitä ollaan toista vuotta yhteisiä polkuja tallottu.
Sitoutumiskammoinen hänestä tuli, kun siipeensä sai. Viisi vuotta ennen minua sinkkuna katuja asteli ja pelaili pelejään"" Ihan alkujaan sanoi, että älä rakastu muhun hän ei osaa välittää kenestäkään! Mutta kaiken sen alkujaan niin itsekkään ja kovankuoren alta on löytynyt herttainen ja rakastava mies.
Mitään neuvoja ei ole, jokainen on niin omaa sorttia, mutta sen voin sanoa, että toista kertaa en rakastu tämmöseen ihmiseen. Oli se alku niin raastavaa :-(
Juu, sellaista säätämistä se on hänelläkin. Vaikka meillä on kuinka mukavaa yhdessä, niin jotenkin hänen täytyy koko ajan sitä "omaa reviiriään" pitää tiukasti hallinnassa.
Välillä olen aivan varma, ettei hänellä olekaan tunteita tai, että ehkä hän haluaa pitää minut vain kaverina jne (on välillä jotenkin niin jäässä), mutta sitten taas seuraavan kerran, kun tavataan onkin taas selvästi ihastuneen oloinen (liekö jotain tunteiden sekavuutta, ahdistusta - en tiedä?).
Itse en pysty tunteilleni mitään. Mutta raskastahan tällainen tempoilu on, kun ei ole mitään varmuutta (ja eihän sitä 100 % varmuutta ole tavallaan missään suhteessa, mutta olisi helpompaa työstää tätä kaikkea, jos tämä olisi jotenkin tasavertaisempi tilanne molemmin puolin)
Nyt elättelen toiveita, olen vain hänen ja yritän olla mahdollisimman hyvä hänelle (en liian takertuva, painostava tai hätäilevä). Olemme joskus asiasta puhuneet, mutta en oikein enää ole edes uskaltanut käydä sitä: "Mitä me nyt oikein toisillemme olemme" -keskustelua läpi, kun pelottaa, että sitten vasta hän ahdistuukin. Vaikeaa, vaikeaa...
Olen vain niin onnellinen kaikista niistä pienistä hetkistä, kun hän viettää aikaansa minun kanssani.Se on ehkä tyhmää, mutta en osaa poiskaan lähteä, vaikka annankin tähän "suhteeseen" enemmän kuin hän.Surkeaa.
Naisissahan ei koskaan ole vikaa. Kun mies ei halua sitoutua, naiset selittelevät itselleen, että se on vaan sitoutumiskammoinen, vaikka todellisuudessa mies haluaa vaan painaa muijaa, ku kerran säännöllisesti siltä saa! :)
Tapailin vuoden verran miestä,joka toitotti jatkuvasti,että sitten kun ollaan tapailtu pari vuotta, niin sit voi jo puhua seurustelusta ja lapsia kanssa haluaa vasta viiden vuoden kuluttua (mies kolmikymppinen).Elämässään joutunut kuulemma pettymään naisten suhteen niin monasti,että siksi haluaa edetä hitaasti.Ja katin kontit.Selvisi,että mies tapailee muitakin samanaikaisesti,tässä tyypissä myöskin "kontrollifriikkiyttä" minkä ajattelen johtuvan nimenomaan siitä,että aikasmoista kontrolliahan se vaatinee, kun pitää pitää yllä suhteita moniin muijiin.En olis ikinä tyypistä voinut uskoa sellaista,sattuu nimittäin oleen juuri sellainen "joka anopin märkä uni" -tyylinen.Kaikin puolin ulospäin kiltti,mukava,tavallinen ja ahkera..Liian täydellisen ja puhtoisen kulissin takaa paljastui kuitenkin aika narsisti,"leikkii" ihmisillä julmasti.
Täytyy kyllä ottaa selville, onko hänellä jotain muuta meneillään sivussani (jos sitä nyt kysymällä voi koskaan selville saada).
Hän on ollut niin rehellisen oloinen ja olemme liikkuneet yhdessä julkisesti, että vaikea uskoa, mutta kirjoituksesi jäi mietityttämään TODELLA.
Kammottava tapaus tuo kuvailemasi mies.Toivottavasti elämääsi on tullut myös niitä ihania miehiä :)
Hän joko paranee itse (tunteet pelissä) tai sitten pysyy kannassaan.
Itse olin vastaavassa tilanteessa jokin aika sitten, ja kuvittelin, että aika tekee tehtävänsa.
Kävi kuitenkin niin, että mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammaksi tilanne kävi itselleni. Ahdistuin ja mietin, olin stressaantunut ja pahoilla mielin yötä päivää. Tapailimme harvakseltaan, enkä halunnut hoitaa asiaa puhelimitse. Kun sitten tapasimme, niin oli aivan ihanaa, enkä halunnut pilata tunnelmaa..
Olin siis koukussa.
Lopulta, kun tilanne kävi riittävän ahdistavaksi, rohkaisin mieleni ja sain vastauksen. Häntä ei pariutuminen todellakaan kiinnostanut. Hän oli ennemmin valmis luopumaan minusta.
Vähän aikaa tunsin suurta tuskaa, mutta koska olin työstänyt asiaa jo mielessäni (tiesinhän) se meni varsin nopeasti ohi. Tajusin, ettei tunteita voi pakottaa. Jos toiseen on voimakkaita tunteita, niin hänet haluaa pitää elämässään. Jos ei, niin on aika lähteä. Ei kannata jäädä ehdointahdoin itseään rikkomaan.
Myöhemmin selvisi, että, niinkuin aika monella sitoutumiskammoisella, hänelläkin oli "muita viritelmiä". Niillähän varmistaa juuri sen, mitä eniten pelkää, että jätetään ja jää yksin suremaan. Eipä tarvinnut, oli jo varanainen tilalla.
Huomaan, koska tänne kirjoittelet, että olet jo käymistilassa. Mieti ensiksi omaa hyvinvointiasia ja tasapainoasi. Tilanne tuskin helpottaa jos jatkat tuohon tyyliin. Päinvastoin.
Mies tunnistaa varmasti todelliset tunteesi, ja tuskin pystyt peittämään alistumistasi vietäväksi. Hän tulee varmasti tahtomattaan lupaamaan (tai antaa ymmärtää) enemmän kuin mihin pystyy. Älä takerru niihin. Vain teoilla on merkitystä.
Kiitos kovasti viestistäsi.
Olen nyt pari päivää asiaa pohtinut ja todennut, että seuraavan kerran kun tapaamme, on aika nostaa kissa pöydälle. Tilanne on aivan liikaa (kun on itsellä tunteet pelissä), vaikka kuinka yritänkin tämän ottaa "kevyenä treffailuna". Pakko tehdä tilanteelle stoppi, vaikka kuinka haluankin uskoa hänen muuttuvan. Pitää päästää irti ennen kuin sattuu todella kipeää. Olen kuitenkin hänelle niin monta mahdollisuutta antanut.Surullinen tilanne kaikin puolin, mutta nämä kommenttinne antavat pontta tehdä se ratkaiseva siirto eli: joko ollaan tai ei olla!