En tässä vastusta avioliittoa. Menen varmasti itsekin naimisiin jonain päivänä.
Silti:
Tuntuu kovin hassulta että minun pitäisi LUVATA ihmiselle jota rakastan että en poistu hänen rinnaltaan ennen kuin kuolema meidät erottaa. Tai että ihminen joka minua Rakastaa LUPAISI minulle että rakastaa minua JA VAIN MINUA elämäni loppuun saakka. Jos Rakastan kumppaniani, puolisoani, tiimini jäsentä, kaikkea mitä hän minulle on, MIKSI minun pitäisi lupailla hänelle jotain. Enkö voisi pysyä hänen rinnallaan omasta vapaasta tahdostani?
Huomatkaa: En vastusta edelleenkään avioliittoa. Ymmärrän sen hyvän, erinomaisen, idean. Mietin lähinnä avioliittoa käytännössä.
Miksi ihmiset "kärsivät" puolisonsa rinnalla. Miksi ihmiset eivät tee mitä todella haluaisivat tehdä? Rakastaa. Miksi ihmiset katkeroituvat ja vetäytyvät liitoissa, joiden pitäisi olla rakkauden nimeen solmittu?
Silti:
Tuntuu kovin hassulta että minun pitäisi LUVATA ihmiselle jota rakastan että en poistu hänen rinnaltaan ennen kuin kuolema meidät erottaa. Tai että ihminen joka minua Rakastaa LUPAISI minulle että rakastaa minua JA VAIN MINUA elämäni loppuun saakka. Jos Rakastan kumppaniani, puolisoani, tiimini jäsentä, kaikkea mitä hän minulle on, MIKSI minun pitäisi lupailla hänelle jotain. Enkö voisi pysyä hänen rinnallaan omasta vapaasta tahdostani?
Huomatkaa: En vastusta edelleenkään avioliittoa. Ymmärrän sen hyvän, erinomaisen, idean. Mietin lähinnä avioliittoa käytännössä.
Miksi ihmiset "kärsivät" puolisonsa rinnalla. Miksi ihmiset eivät tee mitä todella haluaisivat tehdä? Rakastaa. Miksi ihmiset katkeroituvat ja vetäytyvät liitoissa, joiden pitäisi olla rakkauden nimeen solmittu?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kai sitä voi pysyä silloinkin toisen rinnalla omasta tahdostaan vaikka on luvannut? Tietysti jos ei enää halua pysyä ja pysyy vain siksi, kun on luvannut...
Rakkaus loppuu jos on loppuakseen. Ei sitä lopeta se, että lupasi tai ei luvannut. Se taas on eri asia pysyykö toisen kanssa vai lähteekö lätkiin. Ja miksi...
Oli sekavaa tääkin!
Onkohan muuten rakkaus täysin itsensä hallittavissa? Sitä kai voi luvata olla toisen kanssa elämänsä loppuun, mutta voiko luvata rakastaa toista niin kauan?
Itse asiassa koko viestisi perustuu harhaluuloon siitä, mitä naimisiin mentäessä luvataan.
Maistraatin sivuilta voi lukea, mitä siviilivihkimisessä kysytään:
"Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä (Miehen Nimi): tahdotteko ottaa tämän (Naisen Nimi) aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?"
Siinä ei kysytä: "Lupaatko rakastaa häntä koko loppuelämäsi". Siinä kysytään: "Tahdotko ottaa...rakastaaksesi". Jos ihminen sillä hetkellä tahtoo, niin sitten tahtoo.
Jopa eräs pappikin korosti minulle tuota tahtoa-sanaa. Ei ihminen lupaa rakastaa loppuikänsä. Hän sanoo tahtovansa rakastaa loppuikänsä. Joskus tahtoa on enemmän kuin kykyä, eli vaikka joku tahtoisikin rakastaa, ei se tarkoita, että hän välttämättä rakastaisi.
"Tai että ihminen joka minua Rakastaa LUPAISI minulle että rakastaa minua JA VAIN MINUA elämäni loppuun saakka."
Tuossa tuo "vain minua" on sinun oma keksintösi. Ei vihkikaavassa sellaista puhuta. Hulluahan se olisi, jos ihminen ei saisi rakastaa kuin omaa puolisoaan.
Usein tärkeää avioliiton pysymisen kannalta onkin tahto. Vaikka menisi huonosti ja vaikka tapahtuisi mitä, niin kauan kun tahtoa riittää, on vielä toivoa. Rakkaus voi vaikka kuolla jostain syystä, mutta jos on tahtoa rakastaa, rakkaus voi palata.
Näinhän se on! Tahtominen on ihan eri asia!
Vaikka jotkut kyllä pitävät sitä silti lupauksena vaikka sitä ei olekaan virallisesti tai epävirallisesti luvattu. Silloin kun mennään kihloihin luvataan jotain eli että mennään naimisiin. Mutta naimisiin mennessä ei luvata. Tarkasti ottaenhan se kai pitäisi mennä niin, että tahdotko ottaa tämän (naisen Nimi) aviovaimoksenne ja lupaatteko... ?
Minusta se on kuitenkin hienoa asia, jos on edes tahtoa! Ja yritystä.
Tahtominen ja tunteet ovat kaksi eri asiaa. Rakastuneena on helppo rakastaa, kun tunteet ovat täysillä mukana. Mutta arjen tultua suhteeseen suuret tunteet eivät riitä. Jotkut kertovat täällä että erottiin kun rakkaus loppui... Ei se rakkaus loppunut, vaan rakastumisen tunne.
Arjen tultua tarvitaan tahtoa olla yhdessä, vaikka toinen ei tuntuisikaan niin ihmeelliseltä. Tulee myös pettymyksiä (tuo ei ollutkaan sellainen kuin kuvittelin...). Pitää tehdä kompromissejä (ethän sinä itsekään oikeasti niin ihmeellinen ole). Kyseessä on aivan normaali ilmiö, tuttu kaikille pitkässä parisuhteessa eläneille.
Naimisissa olo tarkoittaa nimenomaan julkisesti tehtyä sopimusta siitä, että tahdon olla yhdessä tuon toisen kanssa (vaikka minusta ei aina tunnukaan siltä että rakastaisin toista). Minusta oikea rakkaus on valmis tekemään tällaisen sitoumuksen. Se on hyvä instituutio, jo lastenkin kannalta. Avoliittoon ei liity mitään sopimusta (tahtomista), vaan siinä mennään arkisesti päivästä toiseen ilman sen kummempia sopimisia.
Jostain kumman syystä muualla maailmassa (Pohjoismaita lukuunottamatta) on itsestään selvää, että jos lapsia hankitaan (eli halutaan perustaa perhe), mennään avioliittoon. Naisia jotka suostuvat elämään avoliitossa, pidetään jotenkin halpoina.
Täällä annetaan ymmärtää, että avoliittoon muka liittyisi enemmän tunnetta (sekoitetaan rakkauteen) kuin avioliittoon. En usko että avoliitossa asujat ovat avioliitossa eläviä onnellisempia, pikemminkin päinvastoin.
Itse olen elänyt avoliitossa reilun vuoden ja sen jälkeen avioliitossa kymmenen vuotta. Kokemusta on siis molemmista. Ei avioliitto ole rakkautta kuihduttanut. Tahtominen vaatii monesti todella paljon joustavuutta itseltä ja toiselta. Avioliitto on ainakin minulle ollut melkoinen elämänkoulu. Ja lapsien syntymä on tuonut siihen uutta syvempää sisältöä.
Avioliittoon voidaan mennä myös järkisyistä.
Vain yksi esimerkki, sinä otat lainan ja sillä ostetaan miehen nimissä oleva auto, miehen kuollessa sinulla on laina ja miehen perillisillä (vanhemmat) on auto. Jokaisesta tällaisesta jutusta pitää kirjoittaa paperi. Itse menimme maistraatissa naimisiin, kun lapsi ilmoitti tulostaan. Et koskaan saa myöskään leskeneläkettä, jos vaikka sattuisi hirvikolari.
Avioituminen voi olla myös järkevää maallista puuhaa.
Miehen perillinen on avovaimo. Jos hän on tehnyt testamentin (ja ei ole lapsia). Avopuolisoa verotetaan tietysti kyllä enemmän.
Et ole ollut oikeasti rakastunut kun kyselet. Kyllä sitä ihminen on valmis lupaamaan vaikka mitä rakastuneena.
Eri asia on rakkauden kestävyys, joku viisas täällä kirjoittikin tahdosta. Myöhemmin kun tunnet toisen läpikotaisin, avioliitossa täytyykin tahtoa rakastaa ja olla pitkämielinen, niin se voi kestää lopun elämän kuten kauniisti on ajateltu.
taloudellista turvaa. Tämän sain itse katkerasti kokea, kun erosimme avoliitosta. En ollut tarpeeksi kaukonäköinen liittome aikana ja toisaalta olin liian hyväuskoinen. Kun erottiin, kaikki omaisuus jäi miehelle velkoja lukuunottamatta. Velat olivat nimittäin yhteiset, omaisuus miehen nimissä. Onneksi sentään pääsin lopulta veloista, mutta mitään en saanut siitä mitä olin yhteiseen pesään sijoittanut. Tyhmyydestä tosiaan sakotetaan!
Itse olen avoliitossa ja meillä on kyllä itsestään selvyys laittaa kaikki arvokkaampi omaisuus (ei siis mitään sohvia yms.) mitä yhdessä hankitaan ja maksetaan molempien nimiin. Itseasiassa pankissakin taidettiin pitää itsestäänselvyytenä, että asunto menee molempien nimille kun lainakin on molempien nimillä (ei kyselty edes kumman nimiin laitetaan).
Myös sitä pitää ajatella, että mitä jos toinen kuolee. Ja omaisuus on vain toisen nimillä. Niin ne avopuolison sukulaiset perii kaiken vaikka olet niistä puolet maksanut!
Jotkut myös erheellisesti luulee, että avopuoliso perii vaikkei ole testamenttia. Tietävät vain sen, että pitää maksaa enemmän veroa. Omakin avopuolisoni luuli niin...
Tietysti on sitten se, että voi joutua muuttamaan yhteisestä asunnosta jos toinen menehtyy ja ei olla naimisissa.