Nyt on voimat, ja kohta halutkin parisuhteen korjaamiseen vähissä. Raskausviikkoja vasta 13 1, mutta jo ajattelen, ja lasken miten pärjään yksin.
Varsinkin tänään, kun meillä oli todella paha riita avomieheni kanssa. Luulin että voimme sopia, ja yrittää puhua asiat selviksi kun hän tulee töistä, mutta kuinkas kävikään: tuli kotiin, kävi suihkussa ja lähti ryyppäämään! Tuntuu tosi pahalta. Näin paljon minä, ja tuleva lapsi hänelle merkataan. No, ymmärrän että viinaan on helppo hukuttaa murheet, mutta olisi voinut ensin ajatella meitä.
Minusta tuntuu ettemme ymmärrä toisiamme. Emmekä pysty puhumaan kuin siitä mitä tänään syödään. Siihenkin usein vastaus on "en mä tie". Raivostuttaa. Alkuun se oli helppoa, mutta nyt ajattelen että pitää suhteessa olla syvempiä keskustelujakin.
Lisäksi meidän ajatusmaailmat taitaa erota todella paljon toisistaan. Mies on suuttunut minulle ihan käsittämättömistä asioista, kuten kritiikistä autoa tai vaatteita kohtaan. Lisäksi hän luulee minun vittuilevan kun toivotan hyvää työpäivää aivan normaalisti! Luulen näiden kyllä johtuvan huonosta itsetunnosta. Mutta pitäähän miehestä miestä löytyä..
Huonosta itsetunnosta kielii sekin, että hän on todella mustasukkainen, aivan turhaan. Hän on kaksi kertaa kännissä laukonut ettei lapsi edes ole hänen. Hän tutkii usein kännykkäni sekä netin sivuhistorian. Aina hän utelee liian tarkkaan, että kuka soitti, tai missä olen ollut. Nykyään mietin miten toimin, ettei hän epäilisi mitään turhia. Esimerkiksi ketään miespuolisia kavereita ei kannata mainita, eikä ainakaan jutella heidän kanssaan mieheni nähden. Alkaa olemaan aika ahdistavaa..
Raskauden takia jätin monta asiaa: tupakoinnin, alkoholin, kuntosalin ja juoksun (pahoinvointi), töistä jouduin jäämään erityisäitiysvapaalle. Lisäksi minun kroppa muuttuu: kiloja tulee, naama kukkii, masentaa, itkettää, kaikki vituttaa.. Ja tähän kaikkeen mies suhtautuu välinpitämättömästi. Ei lainkaan kannustusta tai huomionosoituksia.
Luultavasti näistä johtuen en enää tiedä onko tuo mies minua varten. Lapsen kyllä haluan pitää, toivoisin että se saisi myös onnellisen perheen. Toivon että asiat selviävät.
Kiitos kun jaksoit lukea vuodatukseni. Olisiko kohtalotovereita mietteitä jakamaan?
Varsinkin tänään, kun meillä oli todella paha riita avomieheni kanssa. Luulin että voimme sopia, ja yrittää puhua asiat selviksi kun hän tulee töistä, mutta kuinkas kävikään: tuli kotiin, kävi suihkussa ja lähti ryyppäämään! Tuntuu tosi pahalta. Näin paljon minä, ja tuleva lapsi hänelle merkataan. No, ymmärrän että viinaan on helppo hukuttaa murheet, mutta olisi voinut ensin ajatella meitä.
Minusta tuntuu ettemme ymmärrä toisiamme. Emmekä pysty puhumaan kuin siitä mitä tänään syödään. Siihenkin usein vastaus on "en mä tie". Raivostuttaa. Alkuun se oli helppoa, mutta nyt ajattelen että pitää suhteessa olla syvempiä keskustelujakin.
Lisäksi meidän ajatusmaailmat taitaa erota todella paljon toisistaan. Mies on suuttunut minulle ihan käsittämättömistä asioista, kuten kritiikistä autoa tai vaatteita kohtaan. Lisäksi hän luulee minun vittuilevan kun toivotan hyvää työpäivää aivan normaalisti! Luulen näiden kyllä johtuvan huonosta itsetunnosta. Mutta pitäähän miehestä miestä löytyä..
Huonosta itsetunnosta kielii sekin, että hän on todella mustasukkainen, aivan turhaan. Hän on kaksi kertaa kännissä laukonut ettei lapsi edes ole hänen. Hän tutkii usein kännykkäni sekä netin sivuhistorian. Aina hän utelee liian tarkkaan, että kuka soitti, tai missä olen ollut. Nykyään mietin miten toimin, ettei hän epäilisi mitään turhia. Esimerkiksi ketään miespuolisia kavereita ei kannata mainita, eikä ainakaan jutella heidän kanssaan mieheni nähden. Alkaa olemaan aika ahdistavaa..
Raskauden takia jätin monta asiaa: tupakoinnin, alkoholin, kuntosalin ja juoksun (pahoinvointi), töistä jouduin jäämään erityisäitiysvapaalle. Lisäksi minun kroppa muuttuu: kiloja tulee, naama kukkii, masentaa, itkettää, kaikki vituttaa.. Ja tähän kaikkeen mies suhtautuu välinpitämättömästi. Ei lainkaan kannustusta tai huomionosoituksia.
Luultavasti näistä johtuen en enää tiedä onko tuo mies minua varten. Lapsen kyllä haluan pitää, toivoisin että se saisi myös onnellisen perheen. Toivon että asiat selviävät.
Kiitos kun jaksoit lukea vuodatukseni. Olisiko kohtalotovereita mietteitä jakamaan?
Vastaukset 12
Vanhimmat
poista sivuhistoria tiedot. Jos et osaa niin näin, mene työkalut siel ylhäällä ja sit internet asetukset ja sitten poista evästeet ja sit poista tiedostot ja sit sivuhistoria tyhjennä. So simppel, voit ainakin hengailla netissä mielin määrin, ettei pääse urkkimaan.
Muuten sanon sulle vaan, ettei käy kateeksi tommosen paskan kans oleminen. Yksin saat tenavasi hoitaa.
kuulostaa hyvinkin tutulta... välillä kaikki tosin ihan ok ja sit taas pamahtaa kaikki naamalle. mulla rv 10 6 ja toivon kans et jossain vaiheessa ois jotain parempaa tulossa, mutta en tiedä. kaikki on muuttunu..
Kannattaa lopettaa suhde jos se tuntuu noi pahalta ja kaikki vituttaa. Paremmin pärjäät lapses kaa kahestaan. Koko raskausaika menee stressatessa miehen temppuja ja oikkuiluja. Mut eipähän siu tarttee sit valvoo öitä, ootella ja miettii mis se ukko römyää kun pistäs sen pihalle!
Mie päädyin siihen et lopetin suhteen ja se oli paras ratkaisu! Vaik välil oli yksinäistä, oli se silti helpompaa! Tytön kannoin ja synnytin yksin. Nyt 5kk ikänen ja oon niin hemmetin tyytyväinen että ollaan pärjätty niin hyvin. :)
Ei se elämä mee aina nii ku on suunnitellu, eikä se oo nii ruususta. Virheet opettaa ja ohjaa oikeeseen suuntaa. Niihä se on et kaikist paras oppi tulee kantapään kautta, heh..
Olen samaa mieltä muiden kanssa, että mieti tarkkaan, kannattaako suhdetta jatkaa. Miksi ihmeessä vielä roikut miehessä?
Mutta yhteen pikku juttuun haluan puuttua. Sanoit raskauden takia luopuneesi tupakasta ja alkoholista. Minulle jäi sellainen olo, että pidät niistä luopumista suurena uhrauksena. Toivon, että ymmärrät, että on itsestään selvää luopua noista raskauden ajaksi, eikä kenellekään ole haittaa, vaikka niistä luopuisi loppuelämäkseen. Tupakka ja alkoholi raskaus- ja imetysaikana tuottavat paljon vaurioita vauvalle, joten jokainen vastuuntuntoinen äiti ymmärtää pysyä niistä erossa.
Olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että tupakasta ja alkoholista luopumisen ei pitäisi olla mitään suuria uhrauksia. Ja se että odottava äiti luopuu niistä, ei tarkoita automaattisesti sitä, että myös tuleva isä haluaisi niistä luopua! (Valitettavasti...)
Itse odotan toista lastani, mutta parisuhteemme on kunnossa. Silti mieheni on vaikea ajatella vatsassani kasvavaa lasta, vaikka tämän kovasti haluaakin. Hän sanoo seksiä ajatellen, että on mukavampaa ajatella vain minua sillä kohtaa, koska ei ole kiva ajatella lapsen olevan mukana hommissa. Kuullostaa nyt vähän hullulta, kun kirjoitan se tähän, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ja toiseksi, hänelle isänä vauva mahassa ei ole vielä "todellinen". Hän sanoo, että vasta synnytyksen jälkeen hän ottaa vauvan kunnolla vastaan ja sittenkin enemmän, kun lapsi osaa jo kommunikoida ja hänen kanssaan voi tehdä jo jotain. Ennen sitä lapsi on enemmän tai vähemmän "äidin vauva", jota vain äiti voi imettää ja hoitaa kunnolla. Mutta - kaikki miehet eivät ole tällaisia, olen tyytyväinen omaan mieheeni ja hyväksyn hänen näkökantansa, vaikka varmasti moni odottava äiti saattaisi olla hyvinkin pahoillaan. Hän on erittäin hyvä mies ja mahtava isä, eli meillä ei ole ongelmia. Halusin vain valottaa, että miehelläsi saattaa olla ongelmia hyväksyä lapsi tai ymmärtää olotilaasi, koska hän on tilanteessa hyvin ulkopuolinen.
Jos olet päättämässä suhdetta, niin mieti kuitenkin ensin, mitä hyviä puolia suhteessanne ja miehessä on, sekä listaa myös huonot puolet. Kaikkia huonoja puolia ei tietenkään voi hyväksyä, mutta ihmistä ei oikeastaan voi muuttaa, ellei tämä itse halua muuttua. Yritä ennenkaikkea keskustella miehesi kanssa järkevästi. Anna hänelle aikaa ja yritä olla lempeä, vaikka se vaikeaa olisikin. Onko sinulla muuten niin paljon menetettävää, jos olet jo kypsä suhteeseen? Yritä sentään vielä viimeisen kerran!
Tsemppiä ja onnellista odotusta!
Tottahan toki mistä tahansa omasta tavasta luopuminen on "luopumista", myös tupakoinnista. Itse rakastan tupakkaa, sitä ihanaa tunnetta joka, parhaimmillaan hermojen ollessa riekaleina, päästää paineen ulos korvista. En koe mitenkään kivaksi jutuksi etten saa polttaa vauvaa odotellessa. Ei saa ymmärtää väärin, olen polttanut n. 17 vuotta vaihtelevasti 2-5 kpl päivässä, enkä välillä lainkaan. Silloin vain, kun se on todella maistunut, ah. Kukaan, joka ei ole polttanut, ei voi tietää miltä tupakka oikealla hetkellä tuntuu. En joka tapauksessa ole raskaana polttanut ja se on joskus kiukkupuuskan tullen harmittanut. Tekee mieli sanoa, että polttihan oma äitinikin pari askia päivässä, ja ihan terve kolmekymppinen olen, syntymäpainoni oli 4 kg enkä allergioita ym. saanut ensimmäistäkään. No, enpähän nyt polta. Toisaalta, ei polta miehenikään, hän lopetti raskauden ajaksi kanssani. Tekipähän mieleni sanoa.
Meillä oli aluksi myös vaikeaa, eroa ajteltiin useasti vaikka parisuhde on hyvällä pohjalla ja muutenkin asiat ok, mutta miehen stressi ja äidin hormoniheittelyt yhdessä, niin mitä voimme odottaa...
Kun plussasin, niin isäkin oli onnellinen. Kuitenkaan asiasta ei "saanut puhua", isä vain kielsi kokoajan hössöttämästä. Tuli mukaan kuitenkin neuvolaan ja toiseenkin, koska siellä kuunneltiin sydänäänet ym... Ja kun hän kuuli ne elämää täynnä olevat jyskytykset, hän jotenkin muuttui. Koska asia tuli paljon todemmaksi, hän alkoi pikkuhiljaa uskoa ja ymmärtää, että kyllä siellä mahassa vauva on!
Nyt odotellaan rakenneultraa (olen siis viikolla 17), ja sinnekkin isä haluaa mukaan.
Isä ei kuitenkaan vielä "hössötä" sillai kuin minä, eli mieti mitä pitää ostaa yms.. Hän on sanonut, että ei hän ymmärrä tuollaisista asioista mitään, joten käski minun hoitaa kyseiset asiat. Että hän osallistuu sitten kun vauva on syntynyt.
Tällä halusin vain kertoa, että vaikka aluksi on vaikeaa, niin älkää antako ihan heti periksi! Tottakai sitten on jo pakkokin jos suhde on ihan helvettiä, mutta muuten kannattaa vielä yrittää. Koska miehen on vain vaikeampaa käsittää sitä, että teitä onkin pian kolme, ja vaikka mies olisi minkä ikäinen tahansa, niin aina se vastuu hirvittää! Mies miettii kuinka rahat riittää, pärjätäänkö ym stressaavat asiat, kun taas äiti odottelee ihan onnessaan uutta tulokasta ja hössöttää naisten tavalla (ostelemalla vauvanvaatteita ja puhumalla asiasta).
Mutta toivon vaan kaikkea hyvää teille kaikille ja voimia odotukseen ja parisuhteeseen! Sitä tarvitaan! :)
Avovaimoni on raskaana ja laskettu aika tammikuussa. Varsinkin raskauden alkupuolella sain usein kuulla, että hän on niin yksin raskauden kanssa ja mä en välitä mistään mitään. Ja se loputon huomion tarve tuntui tosiaankin välillä kohtuuttomalta.
Itselleni taisi käydä niin, etten edes ymmärtänyt raskautta alkuaikoina, hyvä jos vieläkään. Ajattelen vain, että mitäs ihmeellistä siinä on jos toinen on raskaana. Niinhän ihmiset on luotu. Vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtämään avovaimoani paremmin ja yritän edes hiukan enemmän huomioida häntä. Se vaan on niin vaikea päästä raskaana olevan naisen pään sisään, kun on kaikkea hormonihässäkkää yms:sta.
No, mut pointtini on se, että raskaus muuttaa elämää/parisuhdetta ja vielä enemmän elämä/parisuhde muuttuu kun lapsi syntyy.
Uusi arki vaati todellakin sopeutuvaisuutta, molemminpuolista ymmärrystä ja joustavuutta. Jotkut niihin eivät vain yksinkertaisesti ole valmiita sopeutumaan. Sen vuoksi huomattava määrä eroista tapahtuu, kun lapsi ei ole edes vuotta täyttänyt. Se on sääli, mutta niin rankkoja ne elämämuutokset voivat olla. Ei sitä oikein pysty edes käsittämään, ennen kuin tilanne on ajankohtainen.
Mut kuitenkin. Ei teidän peli vielä ole menetetty. Tilanne voi olla väliaikainen, mut ei sitä vuositolkulla tarvitse jäädä kattomaan, jos toinen ei osaa muuttua. Tietenkin vilkaisu omaan peiliinkin saa joskus kummia aikaan.
mun perisuhteeni kariutui heti raskauden alussa kun kuulin miehelläni olevan toinen nainen(elimme kaukosuhteessa)! olemme kuitenkin pysyneet hyvissä väleissä ja voisin sanoa,että viikottain hän kyselee meidän kuulumisia!
viimeksi tulevan isukin näin kun olin 16 vkolla ja nyt olis tarkotus kahveella käydä ja kuulumisia vaihdella eli viikkoja on nyt 26 :)
voipi hän järkyttyä kun raahaudun paikalle mahani kanssa ja kerron meitin kuulumiset!
olen sitä mieltä,että jokainen parisuhde on yrittämisen arvoinen!itse päädyin eroon,koska enemmän satutti jatkaminen..
tahdon myös sanoa,että ei se yksinolokaan helppoa ole.yksin saa kokea potkut,liikkeet,pelot,synnytyksen..jne..mutta voin sanoa,että stressi on ollut vähäisempää yksinollessa!
toivotan tsemppiä ja mieti tarkkaan päätöstäsi,aina kannattaa yrittää jos mahdollista!!
kumpa tietäisin mitä itsekkin tehdä.mun poikaystävä ei ole koskaan kotona.aluksi kyllä lopetti työt ajoissa mut eipä enää.sanoo vaan et tällästä on yksityisyrittäjän elämä.mutta pia mun tarvii olla kotona kun lapsi tulee.mietin vaan mahdanko tarvita häntä enää siinä vaiheessa.mutta kun kaverit pyytää ryyppäämään niin kyllä mennään ja voidaan olla kax päivää pois ja mä pyydän et vaan joskus lopettas työs ajois niin ei.tai jos sattuu tulee aikasempaa niin huokailee vaan sohval.sanoo rakastavas mua mutta eipä siltä tunnu.kumpa vaan vauva ei siitä häiriintyisi et oon ollu masentunu melkein koko raskausajan.viikkoja mulla on 32 ja aina joudun olemaan yksin.huomiota saan silloin jos siihen liittyy seksi.yksin saan olla selkä ja kylkikipujeni kanssa.ja sit viel synnytyspelko.siihen hän totes et se jännittää myös häntä,miten paska lentää ja suolet roikkuu pöydäl.lohduttavaa.taitaa olla helpompi yksin mut sekin pelottaa.mun pitäs huolehtii kämppä,ruoka ja hänen koiransa ja kaikki muukin ja hänelle riittää se et nukumme yöt yhdessä ja varmaan tunti illassa katotaan telkkaria yhdessä.siinä meidän yhteinen aika.että erittäin ihanaa.kyllästyttää itseä tää jatkuva itkeskely ja masentuneisuus.
Tulee vaan mieleen, että miten kauan olitte olleet yhdessä, tunsitko miehesi hyvin ennenkuin aloitte suunnittelemaan vauvaa ja puhuitteko asiasta paljon?vai oliko se vahinko?
joo tosiaan lähes neljä vuotta siihen meni ennenkuin pystyin heivaamaan ukon pellolle... Olisi vaan pitänyt tehdä se ajoissa, nyt kun joudutaan tappelemaan elatuksista, tapaamisista ja omaisuudesta! onneksi minulla on kuitenkin ihana 3-vuotias terve tytär josta olen enemmän kuin kiitollinen! Harmittaa vaan niin mitä kaikkea olen antanut itseni ja tyttäreni kestää! mutta eihän näistä tiedä etukäteen!