Oletteko te miniät onnistuneet korjaamaan välejänne appivanhempiinne TÄYSIN sukset-ristissä -tilanteessa? Vai voiko liitto onnistua tilanteessa, että välit ovat kertakaikkiaan miniältä ja appivanhemmilta poikki?
Meillä on meneillään tilanne, etten tahdo enää olla appivanhempieni kanssa missään tekemisissä.
Ongelmana on se, että meillä on yksi lapsi. Mieheni mielestä lapsen takia täytyisi olla väleissä ja käydä mummolassa.
Minä taas en ole samaa mieltä: jos he inhoavat minua niin paljon, niin kuinka he voisivat 100%:sesti rakastaa lastammekaan? Ja miksi menisimme paikkaan, jossa tulee aina vain paha mieli ja morkkis moneksi viikoksi, kun siellä käy?
Tähän liittyy piiiitkä stoori, n. 6 vuoden ajalta. En nyt ala kaikkea kirjoittamaan, mutta olen lukenut monilla olevan ehkä samanlaisia (kauhu-)kokemuksia... (=naljailua, piikittelyä, asioihin puuttumista anopin taholta, yms..... epämiellyttävää käytöstä).
Mietin tässä jo avioeroakin, mutta se on kuitenkin vaihtoehdoista viimeisin. Ajattelin lähinnä jotain "keskustelupaikkaa", jonne voisimme koko sakki mennä selvittämään tätä soppaa. Onko kenelläkään kokemusta? Tietenkinhän kaikkien asianosaisten täytyisi olla motivoituneita selvittämään ongelmat: ei kai se muuten voi onnistuakaan.
Minä olen lähettänyt anopilleni monta kirjettä, tekstiviestiä, ja yrittänyt sanoa suoraankin, mutta ei auta. Aina on vika mukamas vain minussa: kuinka en ymmärrä hänen huumoriaan, olen liian ailahtelevainen, tarvitsisin lääkitystä. Viimeisin heitto oli (tosin appiukon sanomana) "hullu ja vainoharhainen". Että tällaista! Yritäpä tässä sitten olla onnellinen ja hymyillä vain kiltisti, kun appivanhemmat jyräävät ja päättävät/yrittävät päättää poikansa perheen elämästä.
Suoraan sanottuna mieheni on vihonviimeinen mammanpoika, mutta tiedän ettei hän siitä mihinkään muutu. Ehkä olisi täytynyt ajatella aiemmin... (=ennen naimisiinmenoa ja lapsentekoa).
Eli oletteko armaat immeiset saaneet välejänne appivanhempiin korjattua ja millä keinoin?
Voin kertoa myöhemmin lisääkin "asiaa valaisevia" yksityiskohtia, jos tästä kehkeytyy kunnon keskustelu!
Meillä on meneillään tilanne, etten tahdo enää olla appivanhempieni kanssa missään tekemisissä.
Ongelmana on se, että meillä on yksi lapsi. Mieheni mielestä lapsen takia täytyisi olla väleissä ja käydä mummolassa.
Minä taas en ole samaa mieltä: jos he inhoavat minua niin paljon, niin kuinka he voisivat 100%:sesti rakastaa lastammekaan? Ja miksi menisimme paikkaan, jossa tulee aina vain paha mieli ja morkkis moneksi viikoksi, kun siellä käy?
Tähän liittyy piiiitkä stoori, n. 6 vuoden ajalta. En nyt ala kaikkea kirjoittamaan, mutta olen lukenut monilla olevan ehkä samanlaisia (kauhu-)kokemuksia... (=naljailua, piikittelyä, asioihin puuttumista anopin taholta, yms..... epämiellyttävää käytöstä).
Mietin tässä jo avioeroakin, mutta se on kuitenkin vaihtoehdoista viimeisin. Ajattelin lähinnä jotain "keskustelupaikkaa", jonne voisimme koko sakki mennä selvittämään tätä soppaa. Onko kenelläkään kokemusta? Tietenkinhän kaikkien asianosaisten täytyisi olla motivoituneita selvittämään ongelmat: ei kai se muuten voi onnistuakaan.
Minä olen lähettänyt anopilleni monta kirjettä, tekstiviestiä, ja yrittänyt sanoa suoraankin, mutta ei auta. Aina on vika mukamas vain minussa: kuinka en ymmärrä hänen huumoriaan, olen liian ailahtelevainen, tarvitsisin lääkitystä. Viimeisin heitto oli (tosin appiukon sanomana) "hullu ja vainoharhainen". Että tällaista! Yritäpä tässä sitten olla onnellinen ja hymyillä vain kiltisti, kun appivanhemmat jyräävät ja päättävät/yrittävät päättää poikansa perheen elämästä.
Suoraan sanottuna mieheni on vihonviimeinen mammanpoika, mutta tiedän ettei hän siitä mihinkään muutu. Ehkä olisi täytynyt ajatella aiemmin... (=ennen naimisiinmenoa ja lapsentekoa).
Eli oletteko armaat immeiset saaneet välejänne appivanhempiin korjattua ja millä keinoin?
Voin kertoa myöhemmin lisääkin "asiaa valaisevia" yksityiskohtia, jos tästä kehkeytyy kunnon keskustelu!
Vastaukset 21
Vanhimmat
meillä tuon paremmassa jamassa. Halu korjaamiseen olisi minullakin, koska tämä kauna syö minusta mehut, mutta anoppi on miehelleni (ja minulle suoraankin) ilmoittanut, että hänen ei tarvitse selitellä mitään toimiaan ja sanojaan minulle eikä kuunnella minua.
Tilanne on meillä tällä hetkellä se, että mies käy lapsen kanssa kyläilemässä säännöllisesti anoppilassa. Uskon ja tiedän, että lapseni on heille tosi tärkeä siitä huolimatta, että minusta anoppilassa ei pidetä. Onnistun jopa niin pitkälle työntämään oman kaunani, että anoppi saa tarvittaessa (esim. hoitajan lomilla jne.) hoitaa lastamme vähintään yhtä paljon kuin toisenkin puolen isovanhemmat.
Meillä ongelma vaan alkaa kohta taas kärjistyä, koska odotan toista lasta. En aio mennä anoppilaan kuuntelemaan v***uilua, mutta en myöskään voi enkä halua antaa sinne vastasyntynyttä kyläilemäänkään (välimatkaa on sen verran, ettei homma hoidu ihan tunnissa tai kahdessa). Eli pattitilanne.
Mielestäni myös meillä ongelma loppuviimeksi johtuu miehestäni: hänen olisi pitänyt jo aikoja sitten puhaltaa peli poikki ja tehdä kuten raamatussakin sanotaan: Mies erotkoon äidistään ja isästään ja yhtyköön vaimoonsa. Siis kuvainnollisesti. En tarkoita välirikkoa miehen vanhempiin vaan sitä, että jos hän olisi seissyt ajoissa minun rinnallani, niin tilanne ei olisi koskaan päässytkään näin pitkälle.
Tulevaisuus siis pelottaa. Jos jolla kulla on hyviä ehdotuksia tilanteen korjaamiseen (korjaamista ei ole, että ainoastaan minä annan taas periksi kaikessa ja otan vastaan arvostelut, haukut ja leukailut) niin ehdotuksia otetaan mielellään vastaan täälläkin!
Voi meitä!
Sinä sentään pystyt nielemään kaunan tunteita niin paljon, että pystyt suhtautumaan normaalisti miehesi ja lapsenne vierailuihin anoppilassa ilman sinua.
Minä olen niin kiukkuinen ja vihainen heille, että en pysty tavallaan "antamaan periksi". Kunpa pystyisikin suhtautumaan neutraalisti... Nykyään on päällimmäisenä ajatus, että "sitä saa mitä tilaa".
Minäkin olen toivonut monen vuoden ajan, että mieheni avaisi suunsa, mutta ei. Hän todellakin pystyisi viheltämään pelin poikki.
kuinka liian läheiset, toisia kunnioittamattomat välit tulehtuu.. ei silti, voihan ne muutenkin, miniän mielestä anopeilla ei ole "omaa " elämää, tai eivät tarpeeksi ostele lahjoja, anna lastenhoitoapua tms. ja sitten on ne mammanpojat, mikä oikeastaan tarkoittaa vaan sitä, että poika on vähän samaa kuin äitinsä (vanhempansa) eli haluaa heihinkin pitää välinsä, mitä taas mammantyttöjen on vaikea käsittää ennenkuin itse poikalasten äiteinä ovat presiis samassa tilanteessa! mutta, mutta... kyllä myönnän, että anopit jotka noinkin paljon ja vapaasti sanovat mitä "sylki suuhun tuo" miniöilleen, niin ovat samalla tavalla ihan väärin ottaneet asiakseen jonkinmoisen yliemännän roolin. Miksei anopit osaa olla ystävällisiä, ja kauniisti asioita opettavia, jos kerran niin täytyy (ja yleensä ei täydy edes, sillä nuori polvi tekee asiat omalla tavallaan, ainoastaan jos tarvitaan siis...)
KUNNIOITTAMATTOMAT ja LIIAN LÄHEISET suhteet!!
Mielestäni se on anopin hölmöyttä, jos hän kuvittelee olevansa miniän kanssa jotenkin niin läheinen, että saa tulla kysymättä siivoamaan, kylään...jne.
Ja kaikki tuo edellä mainittu toiminta on mielestäni epäkunnioittavaa käytöstä toista aikuista, järkevää ihmistä kohtaan.
Ne mammanpoikien äidit ovat tottuneet hoitamaan kaikki poikansa asiat ja nyt sitten kuvittelevat, että uusi miniäkin on yhtä löperö. Siitä ne törmäykset tulevat.
Itse sanoin joskus anopilleni (puhelimessa, asiallisesti, selvällä suomen kielellä) että hän ei kuulu minun perheeseeni niin läheisesti, että saisi tulla milloin vain ja alkaa tiskata/höösätä tms.. Toivoin myös, että he soittaisivat ennen tuloansa, että tiedämme olla kotona.
Puhelimessa oli hetken hiljaista ja sitten vastaus: "minun mielestäni näin läheiset perhekäynnit voi hoitaa ilman soitteluitakin!" Että näin. Yritetty on. Eipä silti, nykyään sitten soittavatkin (=appiukko soittaa, anoppi ei ilmeisesti katkeruudeltaan pysty soittamaan).
en ole niin "fiksu" kuin annoin ehkä ensimmäisessä viestissäni ymmärtää. Eli siis kyllä, anoppi näkee lapsenlastaan tosi paljon, paljon enemmän kuin monet hyvissä väleissä olevat (viikoittain).
Mutta se kauna: tunnen sitä joka kerran, kun lapseni lähtee anoppilaan, tunnen sitä kun he sieltä palaavat... Sanallakaan en sitä lapselle näytä, mutta ehkä ikävä kyllä joskus oppii äitinsä tuntemaan niin hyvin, että vaistoaa... Ajattelen joka kerta, että miten tyhmä olen, kun annan anopille juuri sitä mitä hän haluaa: poikansa ja lapsenlapsensa jakamattoman huomion ilman ilkeää miniää paikalla. Ei tarvitse anopin minun naamaani katsella, on varmasti riemuissaan. Tunnen kaunaa öisin, kun herään miettimään tulevaisuutta ja ihmettelen, mitä sitten kun uusi vauva syntyy. Ja puran sen kaunan mieheeni, kun liian hyvin kasvatettuna en sitä anoppiin saa purettua...
Että en minä niin objektiivinen osaa olla kuin haluaisin. Ja pelkään, että tämä sisälläni oleva kauna vielä aiheuttaa meille joskus avioeron. Tosin anoppipa siitä vasta olisikin riemuissaan: lapsenlapsi "hänellä" vähintään joka toinen viikonloppu! =)
Ylpeyttä ja peräänantamattomuutta sitä minullakin oli, kun anopin kanssa kättä väännettiin aikoinaan. Hän oli totaalisen röyhkeä, toisten elämään puuttuja ja arvostelija, kierokin. Minä sain yksin kantaa katkeruutta sisälläni, mieheni oli täysi mammanpoika. Äitiä piti aina ymmärtää.
Kun anoppi sitten vihdoin otti ja kuoli ja sain etäisyyttä koettuihin asioihin, niin ymmärsin, että olin ollut ihan liikaa kiinni anopin sanomisissa ja tekemisissä.
Olisi jo silloin aikoinaan pitänyt vetää kylmä linja ja elää omaa elämää välittämättä tippaakaan mitä se hullu milloinkin sanoi tai teki.
Kaikkea ei voi saada ja ikävien ihmisten kanssa on turha olla tekemisissä.
Pitäkää vaan helvetin kylmät välit anoppiinne. Älkääkä niille miehillenne puhuko mitään siitä anopista, hyvää taikka pahaa, ne kertoo sen sille kuitenkin.
Kyllä minä vieläkin joudun hammasta puremaan, kun mies ylistää äitiään sukulaisilleen. Tekisi mieli alkaa kirkumaan, että olikos se hyvä äiti sellainen, joka miniäänsä muille yleiskoneeksi haukkui, huorittelikin, jne.??!
En kuitenkaan sanaakaan sano, enkä tunteita näytä.
Ainoat negatiiviset tunteet näytän sillä, että haudalle en suostu menemään en edes kusase siihen suuntaan.
että on turha yrittää ylläpitää suhteita sellaisiin ihmisiin, joista ei ole kuin haittaa..
Ja sitten taas on todella hankalaa vain olla välittämättä jostain, joka tunkee joka paikkaan ja kaikkialle... yritetäänpä taas
niin etten mennyt anoppilaan. Mies kävi kerran viikossa ja itse patistin menemään. Ei olisi tullut mieleenkään yrittää mennä mieheni ja hänen vanhempiensa väliin. Appiukko oli toista sorttia.Ei meidän perheemme kärsineet mitään traumoja siitä etten mennyt appivanhempieni luokse. siinä suhteessa oli surku, kun lapseni tulivat vanhemmiksi eivät menneet hekään. Pojille jäi sen puolen mummo ja pappa vieraiksi ja ehkä niin oli tarkoitettu. Kuitenkin oma äitini oli niin loistava mummi pojilleni, etten minä meinannut kelvata edes puhaltamaan pipiä pois vaan se oli mummin tehtävä.
Jättäkää välien parannukset omaan arvoonsa. Ei se siitä miksikään muutu. Oma anoppini sanoi aina (kuulin muilta)että kun pojat tulevat isommiksi tulevat mummoa katsomaan, eivät menneet. Nuoret miehet vierasta ihmistä.
Kun kauna on päässyt kyllin pitkälle ei loppua tule ennenkuin toinen kuolee. Anoppini arkun äärellä seistessäni tunsin kaunan ja vihan häviävän ja olo oli todella helpottunut.
[quote title="04.10.2005 klo 06:11 ike kirjoitti"]
Suosittelen 24mm dynypatruunaa,pitkä laukaisulanka.Sen jälkeen kauppaan ostamaan ase!
[/quote]
näin se homma etenee
on jokseenkin sama tausta sillä erotuksella etten ole anopin kanssa itse puhunut ja "ulostanut" kaunojani hänelle, kuten hän on kaikki ajatuksensa minulle "hyvällä tahdolla" ilmaissut. Tämän takia olen varmaan välttynyt noilta yllämainituilta hulluksi leimaamiselta ym. ÄItini on ehdottomasti sitä mieltä että anopin kanssa puhuminen ei asiaa paranna, ymmärrän yskää jonkin verran.. Jos ei anoppi sen vähää osaa omaa äyttäytymistään ja sanomistaan tarkkailla tai kontrolloida, että ymmärtäisi sen loukkaavaksi, ei varmaan ymmärrä vaikka selittää... miehellä meni puoli vuotta ennen kuin tajusi, että tilanteessa on itään ihmeellistö
se vähä mitä olen anopin kanssa tekemisissä (kun hän käy meillä 1-2 krt/kk) en puhu juuri mitään, ainakaan henk koht tai perheeseen liittyviä asioita. Aikaisemmin käyttäydyin todella tylysti, olin kun en huomaisi häntä, annoin lapsen muiden syliin, mutten hänen, menin yläkertaan "lukemaan" kun tulivat kylään jne. Tämä käyttäytyminen herätti anopin ja nykyään hän ihan yrittää sen ajan mitä yhdessä olemme, myös suhtautuminen vanhempiini on muuttunut appivanhempien puolelta positiivisemmaksi ja ystävällisemmäksi & kiinnostuneemmaksi.
En tunne pahaa oloa siitä, että lapsi käy anopilla. Itse en ole kummastakaan mummostani erityisemmin pitänyt, isän äiti oli samantyyppinen kuin anoppi. En ole näistä suhteista myöskään kärsinyt tai pahoja tapoja oppinut, joten en usko että lapsenikaan oppii. Toisaalta isompana lapseni varmaan välttelee anoppia jos tämä käyttäytyy yhtä yliholhoavasti lasta kohtaan kuin muita, jolloin lapsi ei omasta tahdostaan halua nähdä anoppia. Lapsella on kuitenkin oikeus isovanhempiin ja toivon, että niistä tulee hyvät
Kaunasta en kyllä pääse eroon, on minua niin rumasti kohdeltu ja niin avuttomana ja tyhmänä pidetty. Toisaalta miestäkin on viety (anoppi) kuin tiskirättiä ja ei sekään ole miehen olotilaa parantanut. Parisuhteemme on ehkä vahvistnut ja rajat tarkentuneet.
Olen itse myös miettinyt paljon voiko olla parisuhdetta jos suhteet isovanhempiin ei ole kunnossa, usein olen ajatellut, että ei. Vielä kun mies on äidissään kiinni, etenkin jos äiti puskee päälle kovaa on mies ihan vietävissä, ehkä kuitenkin ensi kerralla toimimme yhdessä.
yritä olla vahva (hankalaa), älä tapaa appivanhempia mutta yritä antaa lapsellesi ja miehelle siihen mahdollisuus. Oletko keskustellut tarpeeksi miehesi kanssa, kai hän on sinun puolellasi? Onko mies tehnyt selväksi, ettei teidän perheen asioihin puututa... esim. meidän perheen asioista ei juuri anoppilassa keskustella.. mielestäni voisi keskustella, mutta niiden keskustelut ovat aika mustavalkoisia ja tyhjentäviä ja hyvin voimakkaita kannoiltaan... ei paljon jää aina vaihtoehtoja.. Jos tästä puuttumisesta on epäselvää miehenkin kanssa niin sitten ei mene hyvin
keskity nyt vain mieheesi ja teidän parisuhteeseen, unohda appivanhemmat. sitten kun tiedät että miehesi on sinun kanssa yhtä, voit joskus hyväksyä appivanhempia edes vähän.. Ehkä miehesi kuitenkin voisi muuttua?? Edes niin, että kantaa vastuun teidän perheestä ja hyvinvoinnista.. menkää yhdessä pariterapiaan...
En minäkään osaa antaa anteeksi kaikkea mitä anoppi on häsännyt... ehkä joskus
Eikös se ole niin että kunnioitus pitäisi olla molemminpuolista. Eikä vain niin että nuorempi kunnioittaa vanhempaa automaattisesti. Jos anoppi puhuu rumasti, haukkuu yms. Olen sitä mieltä että sitä saa mitä tilaa...
Itse olen kärsinyt jo 8-vuotta anopin ilkeistä sanomisista, vuosi sitten tuli minulla mitta täyteen kun kun anoppi kävi haukkumaan lapsiani. Sen jälkeen ei ole mummo nähnyt lapsenlapsiaan... Ehkä teen mielestänne väärin mutta jos ei ole halukkuutta keskustella asioita läpi, niin ei voi olettaa että asiat palautuvat hyväksi ikinä. Olen sikäli onnekas että mieheni on täysin minun puolellani tässä asiassa. Jossain se raja on vedettävä.
Olen itse myös miettinyt että pitäisikö kokoontua porukalla ja puhua asiat läpi. Mutta kuten jo sanoin ei anoppi ole kertaakaan pahotellut sanojaan tai sanonut että haluaa jutella asiat läpi. Miksi siis minun pitäisi ottaa yhteyttä????
Jo edesmennyt anoppini oli hieno luonne ja kohteli todella arvostuksella minua miniäänsä.
Nyt opettelen anopin roolia neljän miniän ja yhden vävypojan kanssa.
En mene kutsumatta kylään (ja saan kuulla, kuinka paljon apua olisi tarvittu itkuisen vauvan kanssa)
En puutu kasvatukseen, enkä mihinkään muuhunkaan.
Silti toivoisin, että miniäni kertoisivat mitä mummulta odottavat ja toivovat.
Selvät sävelet ovat aina helpotus.
Rakastan lapsiani, joten tottakai lasteni rakkaat ovat minulle tärkeitä, muutoinhan vain karkoittaisin omat lapseni pois.
Usein mietin, että onkohan liian monta kertaa kysymys vain väärinkäsityksistä johtuvasta provokäyttäytymisestä?
...kaikista kertomuksistanne!
Monenlaisia tilanteita ja ratkaisuja tuntuu meillä kaikilla näissä anoppi-miniä-ongelmissa olevan.
Ikävää, että asiat menevät siihen pisteeseen, että meidän täytyy tänne alkaa kirjoittelemaan ja pahaa oloa purkamaan. Mutta onhan tästä apuakin: tämähän on vähän niinkuin sellainen "vertaistukiryhmä"! :-)
Juu, joku kirjoitti, että toivottavasti mieheni on puolellani. Ei ole. Hänellä on niin lapsellinen ja ruusuinen kuva omasta äidistään, ettei hän voi ikipäivänä myöntää äidissään olevan yhtään mitään vikaa.
Itse olen analysoinut heiden perheensä touhuja niin, että kaikki perheen miehet ovat täysin tossukoita ja tämän hermoheikkoisen hösselönaisen tossun alla. Muissa yhteyksissä, vapaa-ajalla, olen huomannut anoppini olevan ylpeä, koppava ja kuitenkin ujo, arka ja todella epävarma itsestään. Onkohan hänellä joku itsetunto-ongelma? Kotonansa hän on kuin mikäkin jumala ja ihmisten ilmoilla hiljainen hiirulainen.
Aivan kuin anoppini olisi joskus kateellinen ja katkera minulle kaikesta. Esimerkiksi opiskelin työni ohella, mikä oli tosi rankkaa. Kannustavien puheiden sijaan hän tokaisi kerran vain, että "lopeta se, eihän tuosta mitään tule". (Hänellä itsellään ei ole minkäänlaista koulutusta, kun on ollut vain lasten kanssa kotona).
Mutta se siitä. Kaikkein eniten maailmassa toivoisin juuri sitä, että mieheni seisoisi rinnallani. Joskus tilitän hänelle, kuinka taas v***ttaa, kun äitinsä sanoi törkeästi ja vihjaili jne... Mieheni ei sano mitään, mutta ilme kertoo kaiken. Kerran kuuntelin hänen isänsä haukkuja ja mieheni vain hihitteli vieressä (aivan oikein, hymyili tyytyväisen näköisenä!). Tuntuipa aika pahalle. Välillä mietin, välittääkö mieheni minusta pätkääkään. Miksei hän puolusta minua ja perhettään samalla tavalla kuin vanhempiaan?? Mietin usein, olenko naimisissa täydellisen nösvelön kanssa????!!!! Vai onko mieheni vain niin kiltti, ettei tahdo sekaantua ja sanoa juuta eikä jaata mihinkään suuntaan.
Keskustelu mieheni kanssa näistä ongelmista ei onnistu. Hän on niin äidin poika, että puhuu vain sitä, mitä äitinsä on hänelle sanonut. Kamalaa kuulla täsmälleen samat lauseet sekä äidin että pojan suusta. Tiedän jo tarkkaan, mitkä ovat mieheni omia ajatuksia ja mitkä hänen vanhempiensa.
Tottahan se lienee, ettei välien selvitys "kaikki kortit pöytään-tyylillä" ehkä loppujen lopuksi auta. Kerran kokeilin sitä ja sain vain haukut naamalleni. Itse appivanhemmat valehtelivat ja vähättelivät kaikkea, mitä ovat tehneet ja sanoneet ja vierittivät kaiken syyn niskoilleni. No, ehkä siitä oli se hyöty, ettei heitä ole enää näkynyt eikä kuulunut. Turha pyydelläkkään sinne - en todellakaan aio mennä. Anteeksipyyntöä noin ylpeiltä ja tyhmiltä ihmisiltä on ilmeisen turha odottaakaan.
Häpeilen itseäni, mutta salaa odotan sitä päivää, kun appivanhemmistani aika jättää. Ehkä meidän perheelle sitten koittaa onnelliset ajat, kun pääsemme (pääsen!) tuollaisista "päsmäreistä"! eroon.
Toivottavasti jaksan odottaa niin kauan (no, tosiasiahan on se, ettemme tiedä päiviemme määrää ja kuka täältä 1. lähtee, mutta...) ja katsella nösvelömiestäni sinne saakka...
Lainailen hiukan vielä sanojasi ja kerron omia kokemuksiani.
""Juu, joku kirjoitti, että toivottavasti mieheni on puolellani. Ei ole. Hänellä on niin lapsellinen ja ruusuinen kuva omasta äidistään, ettei hän voi ikipäivänä myöntää äidissään olevan yhtään mitään vikaa.""
Sama juttu. Miksiköhän yleensä tyttöjen (?) on helpompi myöntää, että omat äidit ja isät ovat vain ihmisiä virheineen ja huonoine puolineen? Minä tunnen vanhempani ja heidän heikkouksensa, toinen äkkipikainen ja ajattelematon puheissaan, toinen mykkäkoulun ja loukkaantumisen mestari. rakastan heitä virheistään huolimatta, sitä en tarkoita, vaan sitä, että tiedän heidän tapansa reagoida asioihin yms.
Kälyilläni on selkeä mielikuva äidistään eli anopistani. Varsinkin toinen heistä on äidilleen usein huomauttanutkin esim. minun kohtelustani. Mutta mieheni! Mies se vain näkee virheettömän aina hyvää tarkoittavan pullantuoksuisen mummelin, vaikka äitinsä sanoisi minulle mitä. Jokaisen pahan sanan mies saa käännettyä, että "ehkä äiti kuitenkin tarkoitti, että..." Siis esim. kun anoppi sanoi minulle, että hänen mielestään minun ei pitäisi käydä heillä, koska heillä on lapseni kanssa aina niiiiiiiiiin paljon hauskempaa kun minä en ole mukana. Niin mieheni käänsi asian niin, että ei anoppi tarkoittanut MITÄÄN pahaa, tarkoitti vaan ilmaista miten kivaa hänellä aina on lapsenlapsensa kanssa... Jaa, no ehkä sitten olisi voinut sanoa niin, eikä sanoa, ettei minun hänen mielestään pitäisi heillä käydä? täm,ä vain yhtenä lievänä esimerkkinä.
""Keskustelu mieheni kanssa näistä ongelmista ei onnistu. Hän on niin äidin poika, että puhuu vain sitä, mitä äitinsä on hänelle sanonut. Kamalaa kuulla täsmälleen samat lauseet sekä äidin että pojan suusta. Tiedän jo tarkkaan, mitkä ovat mieheni omia ajatuksia ja mitkä hänen vanhempiensa.""
Tämäkin myös meillä totta. Paitsi että meillä mies toistelee isänsä sanoja kuin papukaija. Olen tosi usein kysynytkin jostain asiasta keskusteltuamme, että "jaa, tota mieltäkö appi nyt on?" ... Kun iso mies (siis 35-vuotias!) ei osaa ottaa mihinkään asiaan kantaa eikä esim. hankkia mitään sohvapöytää isompaa kysymättä ensin mitä mieltä isi on! Että pistää joskus vihaksi!
Kyllähän miehessäni on hyviä puolia, tästä valituksesta voi saada väärän kuvan... En kai muuten tässä enää olisi enkä tähän edes olisi ajautunut. Tämä yksi huono puoli vaan alkaa ottaa niin ison osan elämästämme, että en enää tiedä miten kauan jaksan ja viitsin tuulimyllyä vastaan taistella...
...kirjoitukseni ja veit sanat suustani!
"Kyllähän miehessäni on hyviä puolia, tästä valituksesta voi saada väärän kuvan... En kai muuten tässä enää olisi enkä tähän edes olisi ajautunut. Tämä yksi huono puoli vaan alkaa ottaa niin ison osan elämästämme, että en enää tiedä miten kauan jaksan ja viitsin tuulimyllyä vastaan taistella..." (Lainaus tekstistäsi)
Tämä kohta olisi voinut olla itseni kirjoittama. Monet ihmiset ovat minua neuvoneet ottamaan jalat alleni, mutta kuten kirjoitit, näissä mammanpojissa on kuitenkin monia hyviä puolia: uskollisuus, hyväluonteisuus ja lempeys.
Niin, vai ovatko liiallinen lempeys ja kiltteys juuri ongelman ydin?? :-(
Ja tytöt todellakin ovat erilaisia suhteessaan omiin vanhempiinsa. Yleensä naiset sanovat omille vanhemmilleen aika avoimesti, jos joku mättää. (On toki poikkeuksiakin!)
Miksi ihmeessä naiset (=nämä hirviöanopit) kasvattavat poikansa (varsinkin 1.) jumaloimaan itseään? Roikutaan toisissa kiinni koko ikä eikä napanuoraa katkaista koskaan. Ja vielä tuntuu olevan enemmän niinpäin, että äiti roikkuu pojassaan kynsin hampain. Onko tämä 1. poikalapsi joku oman miehen korvike vai mitä ihmettä? Jään miettimään....
Ihmellelen sinua hunajameloni, oletko liian pehmo. Ei sinun tarvitse olla missään tekemisissä appivanhempien kanssa. Minun siskoni on ollut kaksikymmentä vuotta miehensä kanssa ja hän tapaa appivanhemia noin yhden kerran kahdessa vuodessa ja se riittää hänelle. Hänen miehensä käy yksin lasten kanssa mummolassa ja kaikki ovat tyytyväisiä. Ei ne anopit sinne kaipaa minijöitä. Myös naapurini rouva ei käy koskaan anoppilassa hän sanoi minulle, että ei hän viitsi lähteä pahottamaan mieltä.
Annan sinulle sellaisen neuvon että anna anopin ja apen elää elämäänsä ja älä tuki sinne jos et ole tervetullut, ilmeisesti et ole, koska on noin vaikeaa. Älä missään nimessä eroa, se on sun viiminen teko. Rakasta miestäsi ja eläkää omaa elämää.
...että olen ollut liian pehmo. Olen katsellut appivanhempieni puuttumista joka asiaan aivan liian pitkään!
Pehmo olen ollut siinäkin suhteessa, että mieheni mieliksi olen aina anoppilaan lähtenyt. Jotenkin olen yrittänyt siis pitää edes jonkinlaisia välejä pystyssä. Joskus sanon miehelleni, että mene yksiksesi kotonasi käymään, mutta hän ei tahdo lähteä. Sitten tuleekin jo ongelmia, kun minua syytetään siitä, etten laske miestäni käymään.
Oma linjani on se, etten enää aio mennä anoppilaan kuuna päivänä. Vaikeuksia tuottaakin se, että mieheni toivoo, että voisimme kaikki kolme perheenä siellä vierailla. Ristiriitaista!! Ja vaikeinta on juuri lapsemme kannalta. Ei tiedä, kuinka suhtautua tilanteeseen, että mieheni ja lapseni kävisivät siellä kahdestaan. Voi voi.
Omaa elämäämme elelisin mielelläni aivan rauhassa, mutta kun on nuo häiriötekijät (=appivanhemmat) siellä taustalla sähläämässä.
Kiitos neuvoistasi!!
Itsellä ei ole kokemusta mutta eräs ystäväpariskunta ratkaisi asian niin, että kun lapset viedään mummulaan niin miniä ei tule sinne vaan isä vie lapset.
Ehkä ei ollut hyvä neuvo ja toivottavasti keksitte muuta, mutta näinkin voi tehdä...
Aviomieheni ei näe vanhemmissaan mitään vikaa, heidän avunpyyntönsä ja soittonsa ovat aina muka aiheesta. En tule koskaan luottamaan heihin, ja en koskaan unohda, miten anoppi on minua ja miestäni, omaa poikaansa kohdellut. Viha on liian lievä ilmaisu kuvaamaan tätä tunnetta appivanhempiani kohtaan. En tule koskaan korjaamaan suhdettani appivanhempiin. En vain sanoa sitä heille, hymyilen ja kuuntelen myötätuntoisena, aivan kuin he olisivat ainoat, jotka käyvät töissä ja joilla on liikaa työtä.
Appi ei liikuta evästäkään, ellei ole aivan pakko. Kun työt painavat päälle, vain soitto pojalle ja johan alkaa rullata. Parhainta eräänä päivänä oli, kun mieheni taas ehdotti, että kävisimme hänen vanhempiensa yrityksessä piipahtamassa. Minä tiedän aina, että nämä poikivat aina työkeikkoja meille, heiltä taakkaa pois, meille tilalle. Kuten silloinkin. Appi oli lähtenyt hakemaan erästä tarvikekka kaupungilta, mutta ei ollut vienyt muutamaa pakettia muassaan, vaikka autolla oli liikkeellä. No, me tulimme sisään, niin jo alkaa anoppi voihkimaan, että voi, voi, kun olisi noita töitä. Minä kysymään, että onko mies viemässä, ei, kun hän meni ostamaan jotain tiettyä juttua. ai jaa, laatikot odottavat lattialla valmiiksi pakattuna, varmaan toista päivää, mutta anoppi ei ollut saanut miehestään sen vertaa irti, että olisi saanut tämän viemään ne samalla. Ei, mutta onneksi miniä ja oma poika tulivat hyvissä ajoin paikalle. Ain löytyy töitä tekevälle, ja syitä sitä välttelevälle. Minulla, miehelläni ja muilla perheen sisaruksilla on kokopäiväinen työ, appivanhemmilla vain tämä yksi työ, jota he eivät pysty organisoimaan kunnolla. Omalla työpaikalla minun on tehtävä omat työni, en voi delegoida niitä muille, näin on laita varmaan useammalla. Yrittäjillä on aina syynsä riistää muita.
anoppi vielä sanoi kerran minulle, että etkö tiedä, että naiset määräävät suhteessa. Heikko esitys naiselta, joka ei saa miestään edes parturiin tai hammaslääkäriin.
Jaksamatta sen enempää selvitellä omaa tilannettani, toistan vain viisauden sanoja, jotka itse sain itkiessäni samaa asiaa:
Anopilla ei ole oikeuksia (kun ei ole velvollisuuksiakaan) teidän lapsianne nähden. Sinulla täytyy olla oikeus asua jossain johon ei tule vieraita joita et halua. Toivottavasti se on yhteinen kotinne (eli toivottavasti miehesi tukee sinua). - ymmärsin tosin, että näin ei teillä valitettavasti ole - Kiristämisyrityksiin (mm. että lapset tarvitsevat mummoa) voi vastata, että mummot ovat lapsille hyvä juttu, mikäli mummot eivät verota äidin voimavaroja, eikä äiti näin ollen jaksa olla lapsilleen läsnä. Pahimmassa tapauksessa kannattaa muistaa: mummoilla ei ole oikeuksia, ei velvollisuuksia, ei edes tapaamisoikeutta.
Se, miten tämä käytännössä menisi perille, ja vieläpä ilman miehen tukea, on vielä ratkaisematta..
...viisaista neuvoistasi! Ja ikävää, että kärsit laillani. Todella sympatiani on kaikkien kaltaisiimme tilanteisiin joutuneiden puolella.
Puran tähän nyt eilisen kokemukseni:
Mieheni soitti ja kertoi äitinsä soittaneen ja pyytäneen meitä kylään. (Olen aiemmin tehnyt miehelleni selväksi, ettemme aio lapseni kanssa sinne enää lähteä. Olen myös pyytänyt, että sano äidillesi, että soittaa minulle, jos on asiaa.) Sanoin, että emme lähde sinne. Alkoi saarna siitä, kuinka olen itsekäs ja lapsi tarvitsee mummoa jne... (=mieheni toistaa minulle aina äitinsä sanomat jutut). Hermostumme molemmat ja iskemme luurit kiinni. Harmittaa, kun mieheni toteuttaa aina vain äitinsä tahtoa ja on aivan vietävissä. Joka ikinen kerta, kun hänen äitinsä ottaa yhteyttä meillä on riitaa. Inhottaa, että mieheni joutuu tähän välikäteen eli äitinsä asioiden välittäjäksi. Oikeasti en enää kauaa jaksa pitää välejä kunnossa hänenkään.
Illemmalla soitan anopille ja kysyn häneltä, että miksi hän luulisi meidän tulevan sinne? Viimeeksi kun kävimme siellä tuli vain riitaa ja appiukko sanoi ettei tänne tarvitse tulla. Nyt puhelimessa anoppi teilasi nämä kaikki jutut ja alkoi vain syyllistämään ja inttämään ja valehtelemaan. Aivan sairasta! Lisäksi juuri tuo mainitsemasi syyllistäminen: lapsi tarvitsee muitakin ihmisiä kuin äidin, se on lapsen mielenterveydelle hyväksi ja blaa blaa....
Eniten meidän lapsella on aina isiä ikävä. Hän on hoidossa, missä hänellä on ikäistään seuraa, järkevät hoitotädit, iltaisin meillä käy ystäviä lapsineen, käymme muskarissa ja itsekin vierailemme ystävien luona. Mihin ihmeeseen tarvitsemme luonnevikaista mummoa, joka mm. pussailee lasta suulle ja mollii lapsen äitiä? Emme mielestäni yhtään mihinkään. Hän itse ilmeisesti kuvittelee olevansa ainut ihminen maan päällä ja tarvitsee itse tätä lapsenlasta jotain puutettaan tyydyttämään. Ja vaikka välit kaikilla olisi aivan kunnossakin, niin ei mielestäni mummolassa rampata joka päivä. No, tämä on minun mielipiteeni. Jotkut varmaan käyvät mummolassa tosi usein.
Ja syyllistämisen taidon ja marttyyriksi heittäytymisen anoppini hallitsee täydellisesti. Ja se menee appiukkoon ja mieheeni aivan täydestä.
Ohoh, tulipa pitkä teksti.
Mutta todella, TODELLA olen miettinyt tätä kaikkea ja vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Ei viitsisi koko elämäänsä tuhlata tällaiseen. Oikeasti tuntuu, ettei mieheni välitä minusta pätkääkään, koska ei ikinä tue minua missään asiassa. En tarkoita että hänen täytyisi asettua mitenkään perhettään vastaan, mutta ymmärtäisi edes minua pikkuisen.
Kuten sanottu aiemminkin, asiat aina ratkeavat tavalla tai toisella, jäämme odottelemaan...