Uskottava se on, että ikää on "jo" 28 mutta toistaiseksi ainut seurustelusuhde ei kestänyt, kuin muutaman kuukauden.
Siinä on aina se ikävä totuus että pakko se toiselle ennemmin- tai myöhemmin on kertoa että sairastan epilepsiaa...ja sitten sitä aina (jo etukäteen) miettii/pelkää hänen reaktiotaan=(
Ei tunnu kovin järkevältä ensimmäseksi ensitreffeillä sanoa " hei olen (nimi) ja sairastan epilepsiaa- kiinnostaisiko sinu alkaa seurustelemaan kanssani"
Tätä varmmempaa tapaa jäädä kumppanitta tuskin on?
Toiset taas väittävät (kuitenkin) että tuollainen asia pitäisi kertoa aikaisessa vaiheessa..
Tässä(kin) vaan on ne "kuuluisat kaksi puolta".
Joko toinen pettyy minuun jos salaan asian hänen mielestään liian kauan ja (tottakai) säikähtää jos ei tiedä asiasta ja saan kohtauksen ja jättää minut siksi, tai sitten käy niin että ehdimme rakastua toisiimme niin ettei hän ota sitä "liian isona asiana"
Tää on niin toisen luonteesta ja empatia-kyvyistä (tai niiden vähäisyydestä) kiinni oleva juttu.
Mutta EN kyllä jaksa tosiaan uskoa, että on kovin hyvä ajatus asiasta kertoa ensitapaamisella ennestään melko tuntemattomalle ihmiselle, vai miten on?
Ja ainainen ongelma on myös jos toinen ei hyväksy toisen elämäntapoja (itse en missään tapauksessa voisi seurustella tupakoitsijan tai kohtuuttomasti-,/usein alkoholia käyttävän kanssa)
Eipä tässä muuta...mukavaa jatkoa kaikille=)
Siinä on aina se ikävä totuus että pakko se toiselle ennemmin- tai myöhemmin on kertoa että sairastan epilepsiaa...ja sitten sitä aina (jo etukäteen) miettii/pelkää hänen reaktiotaan=(
Ei tunnu kovin järkevältä ensimmäseksi ensitreffeillä sanoa " hei olen (nimi) ja sairastan epilepsiaa- kiinnostaisiko sinu alkaa seurustelemaan kanssani"
Tätä varmmempaa tapaa jäädä kumppanitta tuskin on?
Toiset taas väittävät (kuitenkin) että tuollainen asia pitäisi kertoa aikaisessa vaiheessa..
Tässä(kin) vaan on ne "kuuluisat kaksi puolta".
Joko toinen pettyy minuun jos salaan asian hänen mielestään liian kauan ja (tottakai) säikähtää jos ei tiedä asiasta ja saan kohtauksen ja jättää minut siksi, tai sitten käy niin että ehdimme rakastua toisiimme niin ettei hän ota sitä "liian isona asiana"
Tää on niin toisen luonteesta ja empatia-kyvyistä (tai niiden vähäisyydestä) kiinni oleva juttu.
Mutta EN kyllä jaksa tosiaan uskoa, että on kovin hyvä ajatus asiasta kertoa ensitapaamisella ennestään melko tuntemattomalle ihmiselle, vai miten on?
Ja ainainen ongelma on myös jos toinen ei hyväksy toisen elämäntapoja (itse en missään tapauksessa voisi seurustella tupakoitsijan tai kohtuuttomasti-,/usein alkoholia käyttävän kanssa)
Eipä tässä muuta...mukavaa jatkoa kaikille=)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Yhdellä hyvällä miespuolisella ystävälläni on epilepsia eikä se todellakaan vähennä suosiota naisten silmissä. Vaikka se on seurustellut useamman vuoden niin ravintolassa kävisi aina flaksi. Mitä hiton väliä epilepsialla on? Hyvähän se on vain muiden tietää, jos iso tai pieni kohtaus tulee että osaa reagoida oikein ja hälyyttää apua tarvittaessa.
Hmm.. No jopas on sinulla ollut kovia kokemuksia. Mikä sitten siinä epilepsiassa niin ihmisiä pelottanee, että sen takia pitää seurustelu katkaista, itse en ihan ymmärrä. Tosin täytyy myöntää, etten kyllä epileptikoihin ole vielä oikeassa elämässä tutustunutkaan, joten ei sitä nyt osaa kuvitella millaisia ne kohtaukset sitten voisivat olla..
Tosin erästä toista sairauskohtausta saava tyttö oli aikoinaan samalla luokalla ja kyllä siihen totuttiin, ei se sitten alkuarastelujen jälkeen mitenkään vaikuttanut meidän poikienkaan keskuudessa, eli voisiko se e:n pelko olla sitten vain jotain tuntemattoman pelkoa ja jos sen sitten kertoo liian suoraan selittelemättä, niin toinen voi säikähtää liikaa..
Mutta missä vaiheessa siitä sitten kertoisi.. En minäkään nyt ekana lähtisi kertomaan, mutta olisihan se itsensäkin kannalta toisaalta "kivuttomin" tapa selvittää mahdollisimman pian onko toisella jotain epileptikon kanssa seurustelua vastaan, niin ei tule sitten niin isoa pettymystä kun on toiseen ehtinyt jo kiintyä.
Itse olen tykännyt siitä, että on ihan "etänä" vaikka sähköpostilla alkuun selvittänyt vaikuttaako toinen sellaiselta, johon haluaisi tutustua. Ja mun mielestäni varmaankin paras vaihe olisi kuulla tuon tapaisista jutuista siinä vaiheessa, kun alkaisi näyttää että täähän on semmoinen tyyppi johon voisi tutustua..
Mutta onnea vaan, ehkä se vielä joskus tärppää, tosin ei tässä nyt itsekään niin varmasti pysty vannomaan, kun ikää on minullakin "jo" 26 ja ei sitä "sopivaa" ole vielä harvoista seurustelukokemuksista löytynyt.. Tosin hieman ujona ihmisenä kun ei sitä aloitettakaan uskalla tehdä, niin kaipa siinä osaltaan saa itseään syyttää... :/
Minua ei haittais vaik kertoisit ekalla treffeillä.Oishan se hyvä kertoa niin osais pyytää sit oikean laista apua paikalla.Itse en kans tykkää sellasista naisista jotka käy joka pe ilta kuppilassa.itselle olen tehnyt lupauksen sit kun se oikea löytyy niin teen tupakki lakon.
Itsetunto täytyy laittaa etunenään. Olkoon sitten mikämoisia sairauksia. Riippuu tietty tilanteesta missä on tavattu. Voiko sitä toiselle töräyttä...vaikka rokkikemuissa, että on ko. sairaus. Itse olen sitä mieltä, että väliäkö hällä tai hällä väliä jos kemiat zynkkaan niin antaa mennä.
Älä kerro ekoilla treffeillä mutta kerro tokilla treffeillä.
Jos heti ensimmäiseksi sanot, että "hei olen se ja se ja minulla on epilepsia", tulee sellainen vaikutelma että elämäsi on yhtä epilepsiaa. Kyseessä on kuitenkin sellainen sairaus, että tokilla treffeillä jo kertoisin ja se karsisi vääränluontoiset ihmiset pois ennen pahempia sydänsärkyjä. Tämä varmaan riippuu, miten usein saat epilepsiakohtauksia? Jos niitä tulee harvoin, asia ei ole niin tärkeä elämässäsi ja päinvastoin.
missä vaiheessa minun kannattaisi paljastaa mahd kumppaniehdokkaalle olevani tupakoitsija, mikäli tuo ei vielä ole sitä huomannut?
Epilepsian vertaaminen tupakointiin ei ole ihan relevanttia.
Epilepsia kuuluu sarjaan "välttämätön paha", jonka kanssa pitää oppia elämään. Sen sijaan tupakointi (= pahalle haiseminen) on täysin vapaaehtoista.
En tupakoi, joten myös kumppani saa luvan olla savuton. Riittää kun suvussa on muutama Ketjupolttaja-Korsteeni. Lisää ei tarvita...
Itsellä on kans todettu synnynnäinen sairaus, joka on hallinnassa, mutta saattaa aikaamyöden edetä silleen, että joudun leikkaukseen. Se vamma ei näy ulospäin, paitsi jos pitää vaatteet riisua, se näkyy useampana leikkausarpena vatsallani. Vaikka yksikään mies ei henkilökohtaisesti ole näyttänyt inhoreaktiota noita arpia kohtaan, väkisinkin tulee mieleen aina se ajatus, että mitähän tuokin ajattelee, kun näkisi ne arvet. Niitä on meinaan useampia. Ja varsinkin kun joudun syömään jatkuvasti lääkkeitä, jolla pitää sairaus kontrollissa. Eipä siitä mihinkään pääse, terve olen, ja vietän lähestulkoon samanlaista elämää, kuin kuka tahansa ikäiseni lapseton sinkku. Itseasiassa, taidan olla jopa fyysisesti paremmassakin kunnossa, kuin monet ikäiseni. Mutta sairaus on aina sairaus, ja kyllä se tiettyjä pelkoja ihmisissä luo. Varsinkin, kun tulee puhe perheen perustamisesta. Mulla kun on erittäin suuri riski saada vammainen lapsi.