Kertokaapa viisaammat, miten pääsee eroon katkeruudesta ex-anoppia kohtaan. Oli maatila, jota miehen kanssa monta vuotta pidettiin ja miehen äiti, joka emännöi paikkaa kuin kotiansa, vaikka asui jo muualla. Mitkään puheet eivät auttaneet. Paikan päällä piti käydä vähintään viidesti viikossa vahtimassa. Nyt kun olen muuttanut muualle, tämä akka käy esimerkiksi laittamassa nelikymppiselle pojalleen uudet verhot ikkunoihin ja vaihtelee taulujen paikat seinillä oman mielensä mukaan. Rakas äitikulta pääsi takaisin emännöimään poikansa kotiin! Miten aikuinen mies voi sietää äidiltään tuollaista käytöstä? Ongelma on se, että miehen kanssa olen hyvissä väleissä, mutta aina kun arvon rouva X tulee puheisiin mukaan, menetän malttini totaalisesti. Inhoan sitä akkaa ja sen puuttumista lastensa elämään, mutten haluaisi haaskata omaa elämääni sen murehtimiseen. Auttakaapa, miten siitä turhasta raivosta pääsee eroon? Tämä akka kun epäili muuton syyksi kaiken huipuksi muka toista miestä ja kehtasi sen vielä sanoa. Meillä oli lapsettomuushoidot jne juuri takana ja tämä ämmä tulee nälvimään, että sulla on sitten varmaan joku toinen. Hyi helvetti, mikä akka. Siihen asti kärsivällisyys riitti ja siihen loppui. Onko parempi, etten enää pidä mieheenkään yhteyttä, kun äiti-kulta käy poikansa luona päivittäin huushollaamassa ja sen tosiasian hyväksyminen ei mahdu päähäni?
miten eroon katkeruudesta
anoppia kohtaan
152487
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Taidat olla niin sanottu katkera juoppo akka josta miehesi pääsi eroon !!!
On se hyvä et miehellä on vielä äiti joka jaksaa auttaa poikaansa eron raskaalla hetkellä !!!
Ikävä tuottaa pettymys, mutta en juo. Korkeakoulututkintokin on ja koulutusta vastaava työ. Että älä valita. t. alkuperäinen
minulla.
Edellinen vastaus mielestäni muuten oli todella epäasiallinen. Vaikuttaa jollain lailla henkisesti sairaalta tuollaisen kirjoittelija, yäk!
Kerronpa omaa tarinaani. Olen jotain täällä palstalla jo kirjoitellutkin, mutta en ihan tarkkaan kaikkea.
Eli minä aikoinani muutin yhteisestä talostamme muualle, kun kävi anopin jatkuva puuttuminen todella rassaamaan. Jo heti muuttoa seuraavana päivänä anoppi oli talossa riehumassa: siivosi, laittoi verhot ikkunoihin, vaihtoi kukkiin mullat jne.... Aivan kuin olisi oikein odottanut lähtöäni, jotta pääsisi poikansa huusholliin häsläämään.
Tästä on jo vuosia, mutta mieheni kanssa olemme edelleenkin naimisissa (kaikkea on tapahtunutkin siinä välissä ja tosi paljon, siitä lisää joskus...). Minä myös mietin miestäni, että kuinka hän sallii äitinsä tulla kotiinsa puuttumaan joka asiaan. Miksei hän laita itse kotiansa kuntoon??
Mutta siinä juuri se pulma onkin, olen sen tässä vuosien kuluessa huomannut: nämä nöhverömiehet antavat kaiken rauhassa tapahtua!! Eivät he kuuntele oman vaimonsa mielipiteitä, tärkeintä on vain se, että oma äiti on tyytyväinen! Ja koska he ovat niin nöhveröitä ja saamattomia, niin heistä on kai mukavaa, kun kaikki tehdään valmiiksi ja heitä autetaan ja paapotaan. Aikuisia miehiä!!
Olen itsekin miettinyt monesti, että kannattaisiko unohtaa koko ukko ja lähteä "muihin maisemiin", mutta tässä sitä vain roikutaan ja odotetaan anopin hengen lähtöä.....
Inhottavinta on juuri tuo turha raivo, mistä en ole itsekään päässyt eroon! Täytyisi vain pistää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta itse en osaa sitä taitoa, ainakaan ihan täydellisesti vielä. Voisi myös koittaa keksiä joitain omia "konsteja" sen raivon purkamiseen (esim. piilossa nurkan takana salaa mieheltä ja anopilta kiroilee ja iskee kuviteltua anoppia kuonoon, tms... :-) ) Minä olen anoppiini tosi raivona ja kerran hän esim. tunki taas pyytämättä jotain jonninjoutavaa krääsää. Hymyillen otin tavarat vastaan ja kotonani sitten (juu ihan totta!) viskasin ne roskiin. Ai että tuntui hyvälle! Näin anopilla oli hyvä mieli, kun sai antaa. Minä purin inhoni näin ja anoppi ei tiennyt siitä mitään.
Helposti sitten kyllä käy niin, että tuota inhoa anoppia kohtaan alkaa siirtämään siihen omaan mieheensäkin, vaikka tavallaan se ei ole hänen syynsä. Ja se miehen nöhveryyskin alkaa jossain vaiheessa suututtaa, kun hän ei saa äitiään kuriin. Hankala juttu!
Mietin joskus, että minkäluonteinen nainen voisikaan ikinä tulla toimeen tällaisessa ympäristössä: kaikkeen puuttuva ihminen anoppina ja mammanpoika miehenä. Ehkä naisenkin todella täytyy olla jotenkin päästään vinksallaan, että ryhtyisi loppuikänsä tuollaista katselemaan.
Teinkin siksi itse sen ratkaisun, että muutin lapsen kanssa mieheni luota pois. Tiedänpä ainakin, että minun asuntooni anoppi ei tule verhoja laittelemaan! Nyt kyllä olen huomannut senkin, etteivät appivanhempani käy oikeastaan koskaan mieheni luona. Mikä hemmetti siinä silloin minun siellä asuessani oli niin kiinnostavaa, että piti olla jatkuvasti häiriköimässä ja puuttumassa? Ihan kuin tarkoituksella oli pakko käydä siellä tarkastelemassa, että onko siivottu, leivottu ja laitettu ruokaa!! Aivan sairasta!
Jos sinä TODELLA rakastat miestäsi, niin tietenkin pidät häneen yhteyttä. Osaisitkohan alkaa ajatella niin, että koska et asu enää siellä, niin höösätköön anoppi rauhassa? Minä olen pakottanut itseni ajattelemaan niin. Koti on nyt miehen ja jos hänelle käy kaikki mitä äitinsä sinne tunkee, niin tunkekoon.
Mutta tosissaan jos alkaa tuntua, että "nuppi leviää", niin parempi antaa miehen sekä anopin olla naimisissa keskenänsä. Miksi pilata tämä yksi elämä tuollaisen takia? Jostakin varmasti löytyy itsenäinen ja aikuismainen mies, joka osaa itse hoitaa omat asiansa, kotinsa ja muut.
Mietin itse tässä samankaltaisessa tilanteessa, että aikani tätä katselen ja yritän laittaa asioita kuntoon. Tärkeintä olisi saada se nöhverömies huomaamaan, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Mutta paras apu tilanteessa olisi varmaan se, että kaikesta huolimatta miehelläsi ja sinulla menisi hyvin. Paras tuki näissä tilanteissa on se RAKKAUS. Monesti olen aivan sökönä raivosta anoppiani kohtaan, mutta sitten tuleekin hyvä mieli, kun huomaa, kuinka mukavaa meillä mieheni ja lapseni kanssa kolmestaan on. Kun olemme yhdessä mieheni kanssa, yritän siirtää koko anopin jonnekin kauas kauas pois, mielestä pois... Sanoin miehelleni, etten halua sanallakaan kuulla mitään hänen äidistään tai isästään, antaa heidän olla omissa oloissaan ja käykööt mieheni siellä niin paljon kuin haluaa. Joskus kyllä minusta tuntuu, ettei miehenikään ole kotiinsa kovin innolla menossa..mistäköhän lie johtuu?
Tämä minun kirjoitukseni on nyt vähän sekava juttu, olen töissä parhaillaan ja ajatus katkeaa välillä...
Oletko muuten keskustellut miehesi kanssa asiasta? Mitä mieltä hän on? Eikö häntä todellakaan häiritse äitinsä höösääminen? Onko miehesi ns. mammanpoika? Ei tarvitse vastata, mietin vain...
Tiedän, että Sinulla varmasti on pää sekaisin, kun ei tiedä ottaako vai jättääkö, mutta kyllä ne asiat järjestyvät tavalla tai toisella!! :-)
Yksi syy siihen miksi meissä miehissä on(ainakin maatalon pojat?) mammanpoikia, puhun nyt kyllä itsestäni. Itse sisarussarjan ainoana poikana (mulla
4 siskoa) minusta kasvatettiin isäntää, se osa lankes kuin Manulle illallinen.Jo pienesta klopista
asti jouduin tekemään töitä ja kyllä niitä teetettiinkin.Mun lapsuus ja nuoruus on osaksi jäänyt kokematta sen takia,faija osas ratsastaa aina
niillä vaivoillaan ja meikäläisestä tuli hänen oikea käsi.Nyt kun olen läpikäynyt omaa elämää koen sen vääräksi kohteluksi että olen tullut ns.HENKISESTI HYVÄKSIKÄYTETYKSI,mutta en ole osannut tätä kyseenalaistaa ennenkuin nyt(onneksi edes nyt).Meitä on paljon (ainakin maatalon poikia) joiden yli kävellään kaiken aikaa
,ei tarvitse kuin seurata tätä nykyistä maatalouspolitiikkaa niin me tyydytään kaikkiin leikkauksiin (politiikasta ei enempää).Ja se ylikäveleminen on alkanut jo lapsuuden kodissa, vaikka siellä maatalossa.Aika paljon on niitäkin
jotka ei ole suostunut komentoon ja älynneet välittää itsestään ja häipyneet ja ovat hyvinkin
omanarvon tuntevia(tasapainoisempia???).Kun itse
olen tämän hoksannut,niin arvaatkaa olisinko suojellut omaa parisuhdetta omien vanhempien ylihoivaamiselta ja asettunut vaimoni puolelle.Totuus on se,että tämä vanhempieni kiinnostus tätä farmia ja sen asioita kohtaan ei ole vieläkään ohitse,nykyisin yritän viestittää että asiat ei kuulu heille.No asiat on kehittyneet
niinpitkälle että vaimoni ei siedä minua eikä ymmärrä ja anna anteeksi tyhmyyttäni. Tämäkin asia
,palatakseen raiteille,vaatisi häneltä kasvamista että hän ensiksi ymmärtäisi tilanteen ja antaisi
oman tukensa minun omaan kasvamiseen.Elikkä olenkin ajatellut tämän koko paskan jättämistä ja
avioeronkin ottamista, saisimpahan uuden alun ja
aivan jossain muualla.Meillä on 4 poikaa ja olen
sanonut heille:lukekaa niinpaljon kuin nuppi kestää,kyllä näitä hommia saa senkin jälkeen tehdä
jos halua löytyy.3 vanhinta opiskelee eli on pois
kotoa ja nuorin on lukiossa, eli en ole kenestäkään heistä kasvattamassa isäntää,valitkoon
itse mitä haluavat tehdä. ELIKKÄS,jos rakastatte sitä puolisoanne, niin tässä on 1 tapaus opiksi teille, että se mammanpoika ei välttämättä hoksaa
vieläkään olevansa ns. hyväksikäytetty (lapsihan
on aina lojaali vanhemmilleen vaikka kuolemaansa
asti jos ei osaa kyseenalaistaa asioita) ja suostuu vieläkin vanhempiensa tanssitettavaksi.
Siis todella tervetullut kommentti valottamaan asiaa miehen näkökulmasta. Itse viestin sisällöstä en nyt ehdi enempää. Sanonpahan vaan, että maatalossa ollaan ja mammanpoika on miehenä. Vaikeat ajat on eletty appiväen kanssa samassa pihapiirissä. Nyt pari vuotta menty hyvään suuntaan, kun tunnistin ja tunnustin tilanteen, että näin ei voida jatkaa. Sain ukkoni ymmärtämään ja uskomaan asian- siitä hänelle kiitokset.
Asumiset on nyt järjestetty toisella lailla ja ollaan todella tarkkana missä raja menee. Tänne ei tulla vanhasta tottumuksesta ja hyvää tarkoittaen tekemään yhtikäs mitään. Eri juttu on jos apua pyydetään.(ei olla pyydetty, mutta eihän sitä tiedä mitä on edessä - vaikka sairautta, jolloin apu voi olla todella tarpeellista).
Summa summaarum asiat voi muuttua parempaan suuntaan, mutta tuskin itsekseen. Ongelmat täytyy tiedostaa ja niihin täytyy puuttua jämäkästi ja määrätietoisesti. Jos sen pystyy tekemään rakentavasti eikä repien, niin lopputulos voi olla hyvä.
Meillä tilanne oli niin rassaava, että tunsin voimieni olevan aika lopussa. Edessä olisi ollut romahtaminen tai jokin muu katastrofi. Jos ukkoni ei olisi ymmärtänyt, että muutos on välttämätön, niin vääjämättä meille olisi tullut ero. Olisin "pelastanut" itseni, neljä lastani ja hevoseni kuviosta, joka oli mahdoton ja raastava. Voimani menivät appeloiden kanssa luovimiseen ja sopeutumiseen (ynnä riitelyyn), kun niitä olisi tarvittu aivan muuhun.
Kirjoituksesi oli täyttä asiaa, kiitos paljon vastauksestasi! Miehen kanssa kaksin on ihana olla, joten täytyisi vain opetella painamaan ajatus anopista jonnekin mielen pohjille tai mieluiten pois mielestä.
Puhuin asiasta miehelleni monta vuotta ja hän yrittikin välillä keskustella vanhempiensa kanssa, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi tiukkaan sävyyn. Hänet on kasvatettu alistumaan vanhempiensa tahtoon ja parasta tässä on se, että nyt hän on sen itsekin huomannut. Monesti on omiin korviini oikein tarttunut, kun miehen äiti ja sisko kahvipöydässäkin tyrmäävät mieheni kommentit tyyliin: "Ethän sinä nyt tästä mitään tiedä, anna nyt kun ME kerrotaan..."
Hiljaa hyvä tulee, ehkä hän vielä itsenäistyy. Kun vain osaisi ajatella, ettei se minulle enää kuulu, vaikka äiti sisustaisi koko talon uudestaan. Ja kyllä, miestänikin äidin käytös häiritsee. Sitä en vain ymmärrä, että miksi hän ei sitten sano heille, että älkää tulko joka päivä käymään. No, ei pitäisi olla enää minun päänsärkyni, mutta... Kai se tästä, kun aikaa hiukan kuluu.
Kiitos myös tästä näkökulmasta. Tilanne meillä kovin samankaltainen, tosin lapseton. Miehen äiti vain hokee velvollisuutta maatilan pitoon, mutta kissan viikset, se on aina oma valinta, kun toisinkin voi valita. Kirjoituksesi sai minut ajattelemaan asiaa enemmän myös mieheni kannalta.
nimimerkki "niimpä niin" taitaa tuollaisen ilkeilynsä perusteella olla jonkun ressukan peräkamaripojan äitimuori, joka ei halua päästää itsensä ja kultipojunsa(joka hyvässä lykyssä käy jo viittäkymppiä)väliin ketään naista, koska sittenhän äitimuori ei olisi enää ykkönen pojan elämässä!Että niimpä niin...
Se millaiset välit ex-miehelläsi ja ex-anopillasi on, ei kuulu sinulle. Se on heidän oma asiansa.
Sinä olet itse omat valintasi tehnyt ja niiden kanssa sinun pitää elää.
Voisitko ajatella, että et menisi sinne miehen asuntoon edes käväisemään, niin ei tarvitsisi omin silmin nähdä anopin kätten jälkiä?
Ja sitten sovit, ettei ex-miehesi mainitse koskaan sanallakaan äitiään tai tämän tekemisiään, ja se on ystävyytenne ehto.
Kyllä se siitä ajan kanssa helpottaa kun mikään ei ole sitä katkeruutta ja vihaa ruokkimassa.
Ja sitten se tärkein. Et voi ajatuksillasi vahingoittaa anoppiasi vaan vain itseäsi. Pyri vihasta tietoisesti eroon ja hyväksy se tosiasia, että se akka oli tietyn ajan tietynlainen osa elämääsi ja nyt on aika katsoa siltä osin eteenpäin, ei taaksepäin.
Pitkäaikainen huono ihmissuhde jättää jälkensä, joten ei ole ihme, että vielä mietit asiaa. Anoppisi ei varmaan ole sinulle niin tärkeä ihminen, että sinun kannattaisi uhrata hänelle enää enempää aikaa kuin mitä hän on sinulta jo vienyt.
Jos asia alkaa vaivata sinua liikaa, niin ota selville miksi. Esimerkiksi psykoterapiasta voi olla (ei välttämättä) apua ja se on sinänsä ihan mielenkiintoista. Itse kävin todellakin anopin vuoksi aikoinaan pitkän terapiajakson, sillä mieheltä ei anopin tehtailemaan perhehelvettiin apua tullut.
Toivottavasti sinua lohduttaa edes vähän tieto siitä, että kyllä se aika parantaa nämäkin haavat. Kokemuksesta tiedän, että sellainenkin viha, minkä yli ei olisi koskaan luullut pääsevänsä, hälvenee aikanaan.
Nyt siis pää pystyyn ja katse eteenpäin!!
Eikähän tämäkin oo meille kaikille eräänlaista terapiaa kun kertoolemma kokemuksista.Näin 51:nä miehenä ja jotain itsekin kokeneena ja oivaltaneena
huomaan etten oo aiva hakoteillä,enää. Yksi sellainen asia joka on vienyt itseni vaikeiden asioiden yli,on se tosiasia että jokaisessa asiassa ja epäkohdassa tässä elämässä on aina, AINA se toinenkin puoli ja useasti montakin puolta.Eli ei niin huonoa ettei jotain hyvää ja
kaikki se mikä ei tapa niin se vahvistaa. Ja joskus
siitä huonosta asiasta pitää hakemalla hakea se positiivisempi puoli joka auttaa asiassa niskanpäälle.Oon päättänyt että katkeraksi en halua(siitähän voi saada syövän),en perkeles,maailma on muutenkin niitä pullollaan.
Olen kokenut samankaltaista. Anopillani oli kaksi poikaa , joista mieheni oli hänen lempilapsensa ja meillä oli kyllä lapsia, mutta anoppi halusi omia nekin ja järjestää meille avioeroa tavalla jos toisella, kuvitellen siirtyvänsä minun paikalleni.
Vihani määrää on vaikea kuvailla.
Nyt anoppi makaa mullan alla ja napanuora irtosi vasta kuoltuaan , katkeruuteni helpottaa , mutta lasten lapsuutta en saa takaisin, olisi voinut olla niin erilaista .
Ajattelen vain , että yritän antaa hänelle anteeksi, hän ei tiennyt mitä teki ja omassa päässään yritti tehdä parhaansa- en usko tätä itsekään , eli jää luurangoksi kaappiini.
Opetus itselleni on , että en riistä lapsiltani heidän omaa elämäänsä , pidän pitkän välimatkan ja hyväksyn puolisot ja pyrin näkemään omien lasteni virheet myös .
Mieheni on nyt ymmärtänyt asian , vasta nyt.
ihan hirveän mustasukkaisia! vaik toi anoppi nyt hieman ylitti rajojaan, niin teillä on taas sairaalloinen mustasukkaisuus! ettehän te poikien äitiä voi maton alle lakaista elämästä!
Minä vain olen sellainen luonne, että odotan, että minua pidetään täysipäisenä ihmisenä kaikkialla ja aina, koska sitä olen. Olen myös lähtökohtaisesti kunnioittanut appivanhempiani, antanut heidän olla sellaisia persoonia kuin ovat. Kovin läheisiin väleihin en ole halunnut.. En yleensäkään ole läheisissä väleissä kovin monen ihmisen kanssa..
En minä osaa antaa anteeksi sitä, että minun rajat ylitetään TÄYSIN. Että minulla on elämä mahtavalla alulla, kaikki mahdollisuudet auki ja sitten anoppi roikkuu lapsessaan kiinni ja estää hyvän parisuhteen kehittymisen tai tekee siitä todella huonon.
Hyvin pitkälle elämässäni pystyin olemaan sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä joilla on hyvä normaali itsetunto, jotka sietävät ja hyväksyvät erilaisuutta, mutta onneksi tapasin anopin... on tullut kaikki asiat enemmän ja vähemmän suoraan ulos
Pidä pääsi vain jos kerran rakastat siippaasi ja hän sinua.Ei kenenkään kynnysmatoksi tarvitse ruveta, meillä jokaisella on ihmisarvo ja sitä tulee kunnioittaa.Muistan joskus kun räjähdin omalle isälle,hän meni keittiön kaapeille ja tutki joskus
kirjepostia.Sanoin, että vaikka tämä talo on joskus ollut hänen se ei enää oikeuta häntä aukomaan kaapin
ovia uteliaisuudessaan,minä oon isäntä talossa ja vaimoni on keittiön valtias.Se tehosi,kaapin ovet on pysynyt kiinni ja posti tsekkaamata.Mutta oon kyllä huomannut että monessa muussa asiassa pitää olla tarkkana ja muistuttaa että nyt tehdään niinkuin isäntä haluaa
eikä niinkuin renki haluaas,se joskus tympii kun se muisti on lyhyt ja lipsuu.