Ollaan molemmat päälle kolmekymppisiä ja yhteistä historiaa takana jo toistakymmentä vuotta. Nyt ollaan taas näin syksyn kynnyksellä pienen kriisinpoikasen kourissa ja erokeskustelut käynnissä. Avioliitossa elellään ja olemme lapsettomia, kylläkin ihan omasta halustamme.
Olemme molemmat toistemme ensimmäiset vakavat suhteet eli kokemusta kummallakaan ei tosiaan löydy sinkkuiluista ja erilaisista seurustelukumppaneista pahemmin. Olemme eronneet pari kertaa aikaisemmin muutamaksi kk:ksi kerrallaan ja palanneet takaisin yhteen. Nyt viimeisen parin vuoden aikana vähän väliä erokeskustelut ovat olleet pinnassa pienenkin kriisin jälkeen. Ja nyt taas viedään yhtä kierrosta uuvutustaistelua...
Suhteemme ongelmia ovat olleet läheisyyden puute, seksielämää ei ole lainkaan, puhumattomuus tunteista ja ongelmista, arkielämän sietämättömyys jne. Jostain kumman syystä kuitenkin vaan sitten vaan roikumme toisisamme emmekä kuitenkaan uskalla parantaa asioita torjunnan/hylkäämisen pelossa?! Jäljelle jää pelkkä yhteisasuminen laskujen maksamisineen. Puoliso ei tunne mitään yhteistä kanssani, ei puhu kuitenkaan asioista vasta kun "uhkaillaan" erolla. Vaikka sitä en minäkään oikeasti haluaisi vaan nostaa asiat esille.
Onko siellä pitempää parisuhdetta eläneitä kohtalotovereita? Miten käytännössä voi aloittaa mukamas puhtaalta pöydältä ja onnistuneesti parantaa suhdetta jatkuvien erojen tai ainakin eropuheiden jälkeen? Tuntuu, että uskallusta laittaa itsensä likoon tunteista huolimatta ei enää löydy tältä parilta. Kurjaa, jos ero on ainoa vaihtoehto jos kumpikaan ei enää uskalla tehdä elettekään toisen suuntaan pettymysten pelossa. Mutta nehän kuuluvat elämään, vai mitä? Odotukset taitavat olla liian suuret, pelkään...
Tunteista viis, järki menee jatkuvaan analysointiin! Tuntuu, ettei se rakkaus tosiaan aina riitä =(
Olemme molemmat toistemme ensimmäiset vakavat suhteet eli kokemusta kummallakaan ei tosiaan löydy sinkkuiluista ja erilaisista seurustelukumppaneista pahemmin. Olemme eronneet pari kertaa aikaisemmin muutamaksi kk:ksi kerrallaan ja palanneet takaisin yhteen. Nyt viimeisen parin vuoden aikana vähän väliä erokeskustelut ovat olleet pinnassa pienenkin kriisin jälkeen. Ja nyt taas viedään yhtä kierrosta uuvutustaistelua...
Suhteemme ongelmia ovat olleet läheisyyden puute, seksielämää ei ole lainkaan, puhumattomuus tunteista ja ongelmista, arkielämän sietämättömyys jne. Jostain kumman syystä kuitenkin vaan sitten vaan roikumme toisisamme emmekä kuitenkaan uskalla parantaa asioita torjunnan/hylkäämisen pelossa?! Jäljelle jää pelkkä yhteisasuminen laskujen maksamisineen. Puoliso ei tunne mitään yhteistä kanssani, ei puhu kuitenkaan asioista vasta kun "uhkaillaan" erolla. Vaikka sitä en minäkään oikeasti haluaisi vaan nostaa asiat esille.
Onko siellä pitempää parisuhdetta eläneitä kohtalotovereita? Miten käytännössä voi aloittaa mukamas puhtaalta pöydältä ja onnistuneesti parantaa suhdetta jatkuvien erojen tai ainakin eropuheiden jälkeen? Tuntuu, että uskallusta laittaa itsensä likoon tunteista huolimatta ei enää löydy tältä parilta. Kurjaa, jos ero on ainoa vaihtoehto jos kumpikaan ei enää uskalla tehdä elettekään toisen suuntaan pettymysten pelossa. Mutta nehän kuuluvat elämään, vai mitä? Odotukset taitavat olla liian suuret, pelkään...
Tunteista viis, järki menee jatkuvaan analysointiin! Tuntuu, ettei se rakkaus tosiaan aina riitä =(
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samanlainen pari täälläkin, oltu yhdessä jo 18vee, ei muksuja, ei exiä, mutta me ei olla koskaan turvauduttu erolla uhkailuun vaikka vaikeitakin aikoja on joskus ollut.
Me ollaan ihastuttu vieraisiin, mutta aina pysytty tässä suhteessa, jonka olemme yhdessä rakentaneet. Ne ihastumiset eivät ole kyenneet sokaisemaan meitä siltä mitä meillä JO on. Ja kun sen näkee, tajuaa ettei tarvitse kokonaan uutta puolisoa, vaan löytää taas itsestään ja toisesta jotakin uutta.
Ihminenhän muuttuu koko ajan. Ei me olla samoja kuin tutustuessamme. Siksi tämä onkin niin mielenkiintoista, koska toisesta voi löytää aina jotakin ennen näkemätöntä ja kokematonta, jos vaan haluaa.
Moni ei halua ja sekin on valinta.
Miksi valita vastaan eikä puolesta? Miksi pitää yllä negatiivista kierrettä reagoimalla ja käyttäytymällä itsekin aina samalla tavalla eteen tulevissa uusissakin tilanteissa?
Miksi odottaa, että muutos tapahtuu aina kumppanissa?
Moni tuntemani "vanha pari" on ajanut itsensä siihen naurettavimpaan nurkkaan, jossa kumpikin tahoillaan venaa, että toinen tekis aloitteen. En perkele tee mitään kun et säkään.
Patti tilanne, josta ei pääse ulos koskaan ja johon ajautumista mun mielestä tulee välttää kuin ruttoa oli kyseessä mikä suhde hyvänsä.
Jotta jotakin muutosta alkaa tapahtua on jomman kumman muutettava omaa käytöstään, vastauksiaan, reagoimistaan, niitä tapoja joilla on jo totuttu kommunikoimaan keskenään. Mutta jollei kumpikaan ole valmis haastamaan EDES itseään uuteen "roolileikkiin", niin eihän mikään muutu.
Mitä jos tänään en ottaisikaan itseäni ja parisuhteeni historiaa niin helvetin vakavasti, vaan yrittäisin löytää itsestäni esim. huumorintajun ja lähestyisin sen kautta nyreää rakasta kumppaniani? Ja mitä jos en analysoisi heti sitäkin ideaa lyttyyn, ainakaan ennen kuin olen kokeillut taktiikkaa useammankin kerran!
Tai mitä jos tänään vaan menisin, olisin vähän hullu ja vaikkapa halaisin kumppaniani, tuosta noin vaan ja täysin aiheetta, enkä loukkaantuisi vaikka hän sen "yllätyksen" hätäpäissään torjuisikin. Mitä jos hymyilisin vaan hänen reaktiolleen ja yllättäisin hänet silläkin tavalla kaksi kertaa peräkkäin?
Mitä siinä muka häviää, että ottaa haasteen vastaan ja panee itsensä likoon? Että valitsee yrittää sinnikkäästi rikkoa vanhat tavat ja tottumukset, vaikka sitten "hulluttelemalla"? Ties vaikka siten saisi uuden elekielen hännänpäästä kiinni ja kaikki muuttuisi - se "vanha minä" ennen kaikkea.
Ja eikö siinä muka ole porkkanaa kerrakseen!?!
Kun minä muutun, muuttuu pakosti kumppanikin siinä vierellä kun vanhat kaavat ei enää pure.
Sitä se tsemppaaminen mun mielestä on. Se on mahdollisuuksien jatkuvaa suomista ja käyttämistä, niin itsensä kuin toisenkin suhteen, ja sitä taitoa tarvitaan aina parisuhteessa - jopa ihan uudessakin.
Tekstisi olisi voinut täysin olla minun kirjoittamani! Omaa suhdetta takana kahdeksan vuotta, ensimmäinen rakkaus. Nyt ero mielessä ihan samoista syistä kuin sulla. Mies ei puhu, ei sitten osaa millään. Ajattelematon kuin mikä. Tuntuu että eletään kummatkin vain omaa elämää sattumalta saman katon alla ja silloin tällöin ne elämät kohtaa ihan väkisinkin. Arki on kodinhoitoa ja laskujen maksua ilman mitään todellista kontaktia toiseen. Onneksi ei ole lapsia kärsimässä tästä tilanteesta. Neuvoton olen, koska kuitenkin välitän edelleen.