Olen eronnut avopuolisostani heinäkuun alussa. Oltiin yhdessä 8 vuotta. Tämä oli toinen liittoni. Ensimmäisessä olin 16 ja siitä on 2 aikuista lasta. Nyt asun ihan ensimmäistä kertaa elämässäni yksin ja tuntuu tosi oudolta, vaikka joitakin tuttaviakin on, mutta kukaan ei koskaan jouda käymään. Tosin minäkin olen ruvennut käymään erilaisissa harrastuksissa, että en täällä käy kuin yöt viettämässä viikolla, mutta viikonloppuisin on vähän outo olo. Hellittääköhn tuo koskaan. Syksy rupeaa painamaan päälle. En oikein tiedä, että minne menisin missä viikonloppuisin. Löytyyköhän sitä vielä tämän ikäiselle seuraa mistään?
kohta 50 v
avoero
61297
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kyllä varmaan sinullekin löytyy kumppania, jos vaan maltat etsiä!!! Itsekin pian eroamassa sadistisesta miehestä, joka vaan koko ajan haukkuu vaimoaan, vaikka oltu pian 30v yhdessä!!!
mietin, että miten totuit ensimmäisen eron jälkeen? Minkälaiset mietteet oli ekan eron jälkeen? Huomasit varmaan silloin että kyl se elämä jatkuu ja löysithän silloinkin uuden.
vaihtoehto kotona yksin kyyköttämiselle. Lavatanssit on toinen ja kolmas varmaan tämä netti! :)
Lavatansseihin ja seuramatkoille ei tee taatusti mieli. Eron jälkeen aloin tehdä lisätyötä eikä vapaa-ajan ongelmia ole ollut.
Netissä aika kuluu myös hyvin.
Kyllä yksinoloon tottuu nopeasti. Ei yksinolon poistamiseksi kannata seurustella.
Totuin avioliitossani jatkuvaan yksinoloon lasten kanssa. On ihanaa, kun lapset ovat jo isoja eikä tarvitse juosta hädissään joka paikkaan.
Minua hirvittää nuo kierrätykseen joutuvat miehet. Joku nainen potkaisee ukon pellolle ja sitten nuo reppanat ovat raapimassa jonkun uuden naisen ovea.
mieltä että pitääkin olla yksin alussa ja vasta sitten kun sen osaa,osaa olla muiden kanssa.Vaikeaahan se on alussa ja just viikonloput silloin tuntee itsensä todella hyljätyksi.Tässä ei auta sukulaiset koska sitä miestä tai naista kaipaa.Mutta aika ,jälleen kerran tuo lopuksi helpotuksen ja osaakin elää yksin.
Minullekin oli melkoinen prosessi tottua elämään yksin.Joitakin vuosia siihen kului,ennenkuin alkoi todella nauttia ja iloita "vapaudestaan".
-Avioeron jälkeen en heti joutunut asumaan yksin,vaan kaksi nuorinta lastani olivat vielä kotona.Se helpotti eron kipukriisiä,joka oli todella syvä,sillä taakse oli jäänyt 34 vuoden avioliitto.Kolmen erovuoden jälkeen menetimme pitkäaikaisen asuntomme lasten kanssa.-Saimme uudet asunnot;minä muutin erilleen lapsista.Se oli vaikeaa.En ollut milloinkaan elämässäni asunut yksin.Lapsuuskodista olin siirtynyt suoraan avioliittoon 16-vuotiaana.(Kihloissa vuosi,17-vuotiaana avioon).-Oli hyvin outoa asua yksin- suurperheen äitinä.Onneksi oli mahdollisuus pitää lapsiin yhteyttä.Ensimmäiset lapsenlapset toivat myös sisältöä elämään.-Mutta muistan tuon kivuliaan prosessin "yksinäisyydestä".SE oli ehkä enemmän sisäinen tunne ja olotila kuin konkreettinen.Oli outoa tulla illalla tyhjään kotiin...onneksi oli radio,jota kuuntelin paljon ja puhelin,jossa usein vilkkui valo merkiksi siitä,että joku oli jättänyt viestin.Televisiota ei ollut eikä kännykkää.-Osallistuin ahkerasti erilaisiin ryhmiin ja tilaisuuksiin hengellisissä kuvioissa ja se oli hyvin virkistävää koko sielulleni.Sitten aloin viikottain kutsua ystäviä kotiini kahville ja rukoilemaan.Kaikki tuo auttoi merkittävästi vaikeimpina aikoina.-Täytyy kuitenkin todeta,että kävin "pohjalla" yksinäisyyden kokemuksessani.-Ensimmäinen syksy uudessa asunnossa masensi totaalisesti.Surin menetyksiäni,entistä rakasta kotiani,mennyttä omaisuuttani,avioliittoani,nuoruuttani,terveyttäni...Se oli eräs sateinen syksyilta,kun tuska puristi läpi rinnan niin rajusti,että huusin ja itkin kivusta.Ajatuksissa takoi vain:..luovutan...en jaksa enää...luovutan elämästä...-Ahdistus oli niin valtava,etten uskaltanut jäädä sisälle,vaan lähdin ulos kävelemään pimeään ja sateeseen.Kävelin ja itkin...kävelin...kävelin...varmasti yli 10 kilometriä...itkin,itkin,itkin...Lopulta en uskaltanut mennä yksin asunnolleni,vaan suunnistin tyttäreni luo.Seisoin märkänä,itkuisena eteisessä ja sanoin,etten jaksa enää elää....Hän ymmärsi täysin heti tilanteen.Riisui märät vaatteeni,halasi minua ja sanoi:"Äiti,Sinä olet elämän myrskyissä aina rohkaissut meitä,että on olemassa Jeesus ja taivaan koti,jossa kyyneleemme kuivataan pois lopullisesti ja me emme ikinä luovu siitä toivosta,jonka olet meille antanut...Sinäkö NYT luovuttaisit?"-Oli koskettavaa kuulla nuo sanat hädän hetkellä oman lapsen suusta,tyttären,joka ei juuri liikoja tuntojaan availlut.Hän oli todellinen kriisiajan LOTTA!- Seuraavat vuodet toivat paljon muutoksia elämääni.Uuden ilon,toivon ja rakastavan,huolehtivan aviopuolison.Kaikki tapahtui silloin,kun en enää kärsinyt yksinäisyydestäni ja elämä alkoi jälleen tuntua siltä,että se oli elämää isolla E:llä!