Pikkuveljeni kuoli 5 vuotta sitten. Hänet murhattiin raa'asti - niin että poliisit löysivät verijäljet katosta saakka. Hän oli minulle läheisin ihminen maailmassa siihen saakka. Miten säälittävää sekin on, 34-vuotiaalla naisella?
Isäni kuoli puoli vuotta sitten. Hän oli suurin vaikuttajani elämässä, ajatuksellisesti. Hänen maailmankatsomuksensa on herättänyt oman ajatteluni, ei niin, että hän olisi aivopessyt minunkin maailmani, vaan sillä hyvällä tavalla; herättäen huomaamaan, että vaihtoehtojakin löytyy sille valtavirran tavalle niellä asioita ysin uutisista. Mediakriittisyyttä, ennen kuin tuota sanaa oli edes keksitty.
En ymmärrä ollenkaan, kuinka olen kohdellut kahta elämäni tärkeintä ihmistä kuin itsestäänselvyttä kaikki nuo vuodet kun he olivat elossa.
En ymmärrä ollenkaan, miksi olen niin vihainen ja täynnä kiukkua kaikille elossa oleville läheisilleni. Olen kohta karkoittanut kaikki jäljellä olevat ihmiset luotani. Olen täynnä katkeruutta ja vihaa, en osaa muuta kuin kertoa loukkaavia sanoja. Koska tämä loppuu?
Kuinka te muut olette selvinneet? Kuinka noustaan takaisin elämään? Mitä voisin tehdä? Arvostan kokemuksianne ja neuvojanne,
kra
Isäni kuoli puoli vuotta sitten. Hän oli suurin vaikuttajani elämässä, ajatuksellisesti. Hänen maailmankatsomuksensa on herättänyt oman ajatteluni, ei niin, että hän olisi aivopessyt minunkin maailmani, vaan sillä hyvällä tavalla; herättäen huomaamaan, että vaihtoehtojakin löytyy sille valtavirran tavalle niellä asioita ysin uutisista. Mediakriittisyyttä, ennen kuin tuota sanaa oli edes keksitty.
En ymmärrä ollenkaan, kuinka olen kohdellut kahta elämäni tärkeintä ihmistä kuin itsestäänselvyttä kaikki nuo vuodet kun he olivat elossa.
En ymmärrä ollenkaan, miksi olen niin vihainen ja täynnä kiukkua kaikille elossa oleville läheisilleni. Olen kohta karkoittanut kaikki jäljellä olevat ihmiset luotani. Olen täynnä katkeruutta ja vihaa, en osaa muuta kuin kertoa loukkaavia sanoja. Koska tämä loppuu?
Kuinka te muut olette selvinneet? Kuinka noustaan takaisin elämään? Mitä voisin tehdä? Arvostan kokemuksianne ja neuvojanne,
kra
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuoleman jälkeen ollaan aluksi vihaisia ja katkeroituneita, että miten minulta voi kuolla tärkeät ihmiset ja nyt olen yksin. Jokaisella kestää oman aikansa viha ja katkeruus.
Täällä keskustelu voi olla hyvä vaihtoehto, koska terveyskeskuksen lääkäriltä et välttämättä saa mitään apua ja itse ainakin karsastan uskonnollisia kirkon surupiirejä yms. Tietenkin voi mennä yksityiselle terapiaan, jos on rahaa. En tiedä, pääseekö kunnallisella puolella mihinkään terapiaan, vaikka kärsisi kuinka. Varmaan ainut joka auttaa on keskustelu toisten kanssa.
Olen koko pienen elämäni kiittänyt Jumalaa siitä miten hyvä ja onnellinen elämäni on ollut. Kiitin päivistä jotka ovat olleet täynnä iloa ja niin vähän surua. Jossain kolmenkympin kohdalla tulikin tunne, että "mikään ei tunnu miltään".
Muistan sanoneeni tuon lauseen jossain vaiheessa ääneen ja pian sen jälkeen sain kokea, että Jumala kuuli minua ja antaakin minun vaihteeksi kärsiä. Nyt tunnen - suunnatonta voimattomuutta, katkeruutta kiitetyistä päivistä. Eivät ne lapsuus ja nuoruusaikani vuodet olleetkaan niin hyviä, äitini sairastui skitsofreniaan minun ollessani 4-vuotias ja isäni on sairastanut sydäntään siitä lähtien kun täytin 13 vuotta. Nuorena olin paljon mummoni ja isosiskoni hoivissa vanhempieni sairasteluiden vuoksi.
Mummo oli minulle toinen äiti ja siskoni se vahva tuki. Pienen pieni perhepiirini on minulle hyvin rakas, mutta toisaalta en ole edes kaivannut siihen ulkopuolisia kavereita.
Siskoni sai ensimmäisen lapsensa kun itse oli 15-vuotias. Asuin silloin puolet kotona ja toisen puolen siskoni luona ja hoisin pientä tyttövauvaa. Tuosta tytöstä tuli minulle erityisen rakas ja olimme aina läheisiä.
Mummo kuoli syöpään 8 vuotta sitten. Hän eli pitkän elämän ja hyväksyimme hänen poismenonsa. Reilut kaksi vuotta sitten sain tiedon, jota en hyväksy edelleenkään, enkä varmasti tule koskaan hyväksymään. Siskoni ja hänen vanhin tyttärensä kuolivat auto-onnettomuudessa kuorma-autoilijan ajovirheestä.
Tuon päivän jälkeen en ole kiittänyt eletyistä päivistäni. Odotan milloin kaadetaan lisää p***aa niskaan, sillä kaikki täältä jossain vaiheessa lähtevät. Pahinta ei ole se että minä kuolen, pahinta on se että jäisin viimeiseksi.
Tietenkin saatat tuntea vihaa tuttaviasi kohtaan. Kaikki mitä he tekevät tai sanovat tuntuvat väärältä ja muistuttaa läheisestä. Muista että he haluavat sinulle vain hyvää ja välittävät sinusta niin paljon ja ottavat osaa suruusi kuuntelemalla vihaasi.
Kaikella on kuitenkin rajansa, se että äksyilet läheisillesi saattaa saada heidät tuntemaan siltä että syytät heitä tapahtuneesta.
Jokaisella on oma tapa surra. Itselläsi se ehkä purkautuu vihana. Muistele miten olitte läheisiä veljesi kanssa ja mitä kaikkea te teitte yhdessä. Itke. Jos itku ei tule, lyö vaikka tyynyä täysillä yöllä pimeässä. Se saa ainakin minut itkemään ensin hysteerisesti ja sitten tuntuu ettei jaksa mitään. Aamulla on parempi olo, ja illan asiat tuntuvat hieman keveämmiltä. Menetin itse ystäväni vasta muutama vuosi sitten, ja kaipaan häntä todella.
Minua inhottaa se, ettei jotkut jaksaisi kuunnella koska "se tapahtui niin kauan sitten". Jotkut taas ei halua kantaa niin painavaa taakkaa. Ymmärrän heitä. Ystäväni kuoltua aloin nukkua taas unilelun kanssa. Tuntui että pääsen takaisin lapsuuteen milloin kaikki oli hyvin.
Yritä jaksaa. Yritä osoittaa surusi muulla tavalla kuin vihalla.
Lämmin osanottoni myös suruusi.
Muista että itkeminen auttaa.