Mä nyt ajattelin että tämän voisi tänne laittaa, jos joku vaikka pystyisi sanomaan minulle mistä oikein on kyse. Minä nimittäin en vain pysty käsittämään tätä asiaa...
Minä ja mieheni (ei hän oikeastaan ole vielä mieskään, olemme molemmat nuoria) olemme serustelleet n. 9kk ja tapailleet jo yli vuoden päivät. Koko tänä aikana mieheni ei kuitenkaan ole sanonut minulle lähes lainkaan kohteliaisuuksiksi laskettavia asioita. Olemme jutelleet asiasta ja hän sanoi ettei ole tottunut sanomaan kohteliaisuuksia. Hän kysyi: "Etkö muka tiedä että olet kaunis, vaikken sitä sinulle sanokaan?" Yritin selittää että tulisin hyvälle tuulelle kohteliaisuuksista, hän sanoi minua sen jälkeen kauniiksi, eikä ole sen koomin vastaavaa sanonut. (Kuulostaa ehkä itserakkaalta, ja onkin sitä, mutta minua tosiaan ärsyttää huomattavasti että olen koko pienen ikäni saanut kuulla jos jonkinmoisia kohteliaisuuksia, mutta se henkilö jonka suusta niitä haluaisin kuulla, ei niitä sano)
No, tämän yhdeksän kuukauden aikana hän ei myöskään ole kertaakaan yllättänyt minua millään tavalla, tehnyt suhteen/minun eteen mitään mikä olisi vaatinut suunnittelemista, keksinyt mitään uutta suhteeseemme... Minä olen myöskin se joka tuo kaiken uuden seksielämäämme. Sen lisäksi minä olen käytännössä se, joka tekee kaikki aloitteet seksin suhteen, tapaamisien suhteen, minkä tahansa suhteen...
Jotkut ehkä miettivät että mitä ihmettä minä teen tuollaisen kundin kanssa, ja välillä mietin itsekin että mikä helvetti oikein on vikana. Eilisiltana koko tilanne sitten purkautui minun kannalta raivostuen, hänen kannaltaan ennemminkin ripitykseen alistuen.
Tivasin saada tietää miksi ihmeessä hän ei koskaan tee mitään. Eikä hän muka ole huomannut että minä olen ainoa joka tekee jotain tämän suhteen eteen? Eikö hän muka tajunnut miten paljon olen nähnyt joskus vaivaa erinäisten asioiden (romanttisten illallisten, seksileikkejen tms) eteen? Eikö hänelle koskaan tullut mieleen tehdä jotain vastaavaa, yllättää minut iloisesti...???
Kun olin saanut itkunsekaisen ripitykseni loppuun uskalsin katsoa häneen. Hän näytti kärsivältä. Niin kärsivältä että minun teki pahaa. Hän sanoi, että oli kyllä tajunnut tuon kaiken, sen miten olin nähnyt vaivaa ja sen miten hänen olisi pitänyt vastata vaivannäköön jotenkin. Hän ei vain ollut osannut. Hän väitti tajuavansa sen järjellä, muttei pystynyt jotenkin sisäistämään sitä (???) eikä saanut koskaan tehdyksi mitään. Hän sanoi, kuinka hän inhosi itseään kun näki minun itkevän hänen tyhmyytensä vuoksi...
Minä en aivan tiedä mitä minun pitäisi ajatella. Minä rakastan häntä enemmän kuin olisin koskaan järjellä halunnut antaa itseni häneen rakastua. Hän rakastaa minua ja välittää minusta, sen tiedän, eikä syy hänen käyttäytymiseensä ole siinä. Periaatteessa tuo saamattomuus voisi johtua pelkästä jännityksestä tai jostain vastaavasta mutta.... minä en tiedä mitä ajattelisin.
Muuten meillä menee todella hyvin. Seksi sujuu ja huumori osuu yhteen. Maailmankuva on samankaltainen ja keskusteluja löytyy. Tässä asiassa me vain olemme kaksi auttamattoman erilaista ihmistä.
Minä ja mieheni (ei hän oikeastaan ole vielä mieskään, olemme molemmat nuoria) olemme serustelleet n. 9kk ja tapailleet jo yli vuoden päivät. Koko tänä aikana mieheni ei kuitenkaan ole sanonut minulle lähes lainkaan kohteliaisuuksiksi laskettavia asioita. Olemme jutelleet asiasta ja hän sanoi ettei ole tottunut sanomaan kohteliaisuuksia. Hän kysyi: "Etkö muka tiedä että olet kaunis, vaikken sitä sinulle sanokaan?" Yritin selittää että tulisin hyvälle tuulelle kohteliaisuuksista, hän sanoi minua sen jälkeen kauniiksi, eikä ole sen koomin vastaavaa sanonut. (Kuulostaa ehkä itserakkaalta, ja onkin sitä, mutta minua tosiaan ärsyttää huomattavasti että olen koko pienen ikäni saanut kuulla jos jonkinmoisia kohteliaisuuksia, mutta se henkilö jonka suusta niitä haluaisin kuulla, ei niitä sano)
No, tämän yhdeksän kuukauden aikana hän ei myöskään ole kertaakaan yllättänyt minua millään tavalla, tehnyt suhteen/minun eteen mitään mikä olisi vaatinut suunnittelemista, keksinyt mitään uutta suhteeseemme... Minä olen myöskin se joka tuo kaiken uuden seksielämäämme. Sen lisäksi minä olen käytännössä se, joka tekee kaikki aloitteet seksin suhteen, tapaamisien suhteen, minkä tahansa suhteen...
Jotkut ehkä miettivät että mitä ihmettä minä teen tuollaisen kundin kanssa, ja välillä mietin itsekin että mikä helvetti oikein on vikana. Eilisiltana koko tilanne sitten purkautui minun kannalta raivostuen, hänen kannaltaan ennemminkin ripitykseen alistuen.
Tivasin saada tietää miksi ihmeessä hän ei koskaan tee mitään. Eikä hän muka ole huomannut että minä olen ainoa joka tekee jotain tämän suhteen eteen? Eikö hän muka tajunnut miten paljon olen nähnyt joskus vaivaa erinäisten asioiden (romanttisten illallisten, seksileikkejen tms) eteen? Eikö hänelle koskaan tullut mieleen tehdä jotain vastaavaa, yllättää minut iloisesti...???
Kun olin saanut itkunsekaisen ripitykseni loppuun uskalsin katsoa häneen. Hän näytti kärsivältä. Niin kärsivältä että minun teki pahaa. Hän sanoi, että oli kyllä tajunnut tuon kaiken, sen miten olin nähnyt vaivaa ja sen miten hänen olisi pitänyt vastata vaivannäköön jotenkin. Hän ei vain ollut osannut. Hän väitti tajuavansa sen järjellä, muttei pystynyt jotenkin sisäistämään sitä (???) eikä saanut koskaan tehdyksi mitään. Hän sanoi, kuinka hän inhosi itseään kun näki minun itkevän hänen tyhmyytensä vuoksi...
Minä en aivan tiedä mitä minun pitäisi ajatella. Minä rakastan häntä enemmän kuin olisin koskaan järjellä halunnut antaa itseni häneen rakastua. Hän rakastaa minua ja välittää minusta, sen tiedän, eikä syy hänen käyttäytymiseensä ole siinä. Periaatteessa tuo saamattomuus voisi johtua pelkästä jännityksestä tai jostain vastaavasta mutta.... minä en tiedä mitä ajattelisin.
Muuten meillä menee todella hyvin. Seksi sujuu ja huumori osuu yhteen. Maailmankuva on samankaltainen ja keskusteluja löytyy. Tässä asiassa me vain olemme kaksi auttamattoman erilaista ihmistä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ymmärrän sinua niin hyvin. Samantyyppisestä asiasta kärsin myös. Olen myös tuonut esiin miten kärsin toisen puhumattomuudesta jne. Mies kärsii taas siitä että minä tuon omat pahanolontunteeni esille asioiden tiimoilta aivan kuten sinä nyt toit.
Intohimoisten, tunnepitoisten, tempperamenttisten ihmisten on vaikea sietää toisen passiivisuutta ja pidättyvyyttä. Se on välillä sietämätöntä. Koska myös olen rakastunut tällaiseen mieheen koen välistä ääretöntä tuskaa noiden asioiden vuoksi ja epävarmuutta. Mutta en ole keksinyt muuta keinoa kun purkaa tuntoni rakkaalleni (mistä hän ei tietty pidä mutta mikä minun on tehtävä) ja yrittää itse kehittää sietokykyä ja itseluottamusta. ei helppoa.
Nämä puhumattomat hiljaiset kaverit kuitenkin voivat (toivon niin) rakastaa yhtä paljon he eivät vain osaa pukea sitä sanoihin ja tekoihin.
Joskus haavelien siitä että miesystäväni kaappaisi minut syleilyynsä ja sanoisi että rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja että olen hänelle maailman kallisarvoisin olento... Romanttista haihatusta aikuiselta?? Tai jos kysyn häneltä onko hän tyytyväinen seksiimme/suhteeseemme/minuun vastaisi viiveettä jotain ihanaa,siten että minulle tulisi onnellinen ja ihana olo, eikä vain lattealla kommentilla pitkän viiveen jälkeen...
Mutta kun on jo rakastunut on vain pystyttävä muuttamaan itseään, ja hyväksyttävä toinen sellaisena kuin hän on, yritettävä saada se varmuus jostain muusta kuin toisen sanoista.
Usko pois, kyllä ne rakastavat nekin miehet, jotka eivät sitä aina sano. Kerran kysyin, miksi sitä ei voi sanoa aina kun tuntuu (minä teen niin) ja hän vain sanoi että onhan hän sen jo muutaman kerran sanonutkin, ja kyllähän minä sen tiedän, ja että sitä on niin vaikea saada sanottua...
"Joskus haavelien siitä että miesystäväni kaappaisi minut syleilyynsä ja sanoisi että rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja että olen hänelle maailman kallisarvoisin olento... Romanttista haihatusta aikuiselta??"
Tuo kuulosti niin uskomattoman tutulta, että purskahdin nauramaan. Ehkäpä se on vain romanttista haihattelua (olen varmaankin lukenut liikaa romaaneja, joissa noin käy) mutta kyllä sitä silti toivoo, että oma kulta osoittaisi tunteensa yllättäen, intohimoisesti jne...
Olen iloinen, ettei mieheni minulle siitä suutu, vaikka välillä purankin asiat karvaiden kyynelien kanssa hänelle, se on kuitenkin tärkeää, että toinen tietää miltä minusta tuntuu. Ja sen jälkeen kun näin hänen ilmeensä itkiessäni tajusin kyllä, että ei hän sitä missään nimessä tahallaan tee. On vain vaikea tajuta miksi joku ei pysty sanomaan sitä suoraan...
Toisaalta siihen alkaa tottua, ettei niin vain käy. Niitä hymyjä ja kosketuksia alkaa arvostamaan enemmän ja kaikkia pieniäkin ihania sanoja ja hetkiä vaalimaan kuin aarteita. Ja sitten kun iskee epätoivon kuilu ja tuntuu siltä ettei toinen välitä lainkaan ja rakasta, voi ajatella niitä asioita mitä hän on joskus vaivoin saanut sanottua ja pitää mielessään, että kaikille se ei ole niin helppoa puhua.
Heh kuulostat todella itseni kaltaiselta. Minäkin olen säilyttänyt parit ihanat tekstiviestit mitä olen rakkaaltani saanut koska juuri sellaisia haluaisin kuulla usein...
Kyllä me totutaan näiden vähempi puhuvienkin rakkauteen. Puhutaan me heidänkin edestä ;)
Ei minun miesystäväni myöskään suutu kun puran tuntojani mutta näen miten hän kärsii siitä. Se tuntuu kamalalta mutta minun on pakko purkaa aivan kuten sinunkin.
Toisaalta jos mies olisi aivan itseni kaltainen olisi suhde ehkä liian raskas kun kaksi suihkukonetta lentelisi kilpaa...
Rakastetaan me meidän hiljaisia köriläitämme vaan omalla intohimoisella tavallamme.