Otin ja ihastuin silmittömästi sokkotreffiini. Niin, olen siis naimisissa. Meillä ei seksihalut kohtaa alkuunkaan ja tämä ajoi alun alkaen hakemaan muuta seuraa. Pidimme treffeillämme monenlaista hauskaa koko illan ja meillä synkkasi täydellisesti. Tunsin että tämä nainen oli todellinen sielunkumppanini. Vietimme yön yhdessä keskustellen ja maaten vierekkäin. Mitään seksiä ei tapahtunut. En pystynyt henkisesti. Huomasin että tosipaikan tullen olenkin uskollista tyyppiä, sillä rakastan vaimoani kaikesta huolimatta. Silti tiedän että olen hänen luottamuksensa jo pettänyt, vaikka itse pitäisin rajana seksiä. Olisin siis ehkä aivan yhtä hyvin voinut harrastaa seksiäkin, sillä tapahtuneestakaan ei hyvää seuraisi jos se tulisi vaimoni tietoon. Silti olin niin pirun nössö, että en pystynyt pettämään häntä omien kriteerieni mukaan, vaikka tiedostinkin sen että petän jo koko ajan hänen kriteeriensä mukaan. Sekavaa... Noh, en enää henkisesti kyennyt (olisin kyllä halunnut) tapaamaan tätä unelmieni naista, vaikka hän on vieläkin ajatuksissani silloin tällöin. Koen syyllisyyttä tapahtuneesta enkä usko asian koskaan unohtuvan. Tavallaan harmittaa, kun en ollutkaan miesten mies, tunteeton pettäjä, joka olisi kaatanut saaliinsa ja nauttinut siitä joka tavalla eikä olisi potenut syyllisyyttä. Nyt minulla on kuitenkin samat tunnontuskat kuin jos jotain olisi todella tapahtunut. Ehkä ne johtuvat siitä että olisin periaatteessa halunnut enemmän tapahtuvan? Olenko kuitenkin naisen silmissä "parempi", kun olinkin tavallaan uskollinen? Ainakin opin jotain itsestäni, entinen naistennaurattaja onkin yhden-naisen-mies. Miehinen itsetuntoni ei vain oikein halua tuota sulattaa, vaikka tiedänkin että se on "hyvä" asia. Nyt saa haukkua... ;)
Olen täydellinen pelle!?
mies35v
71321
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tällä palstalla tehdään aina jako pettämiseen ja uskollisuuteen. Ihmisten sukupuolisessa käyttäytymisessä voi olla myös välimuotoja: aina ei tarvitse olla joko tai. On olemassa sopimatonta ja ei-niin-fiksua käyttäytymistä, joka ei kuitenkaan ole pettämistä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Jos minun mieheni kävisi sokkotreffeillä, se ei olisi mielestäni sopivaa. Jos kuitenkin hän selviäisi illasta yhtä kuivin jaloin kuin sinä, voisin jopa luonnehtia häntä korkeamoraaliseksi. (Enkä varmaan alkaisi kirjoittamaan eropapereita, vaikka mieheni olisi hairahtanutkin tilapäisesti.)Sinä halusit ja himoitsit: pystyit kuitenkin kieltäytymään. Onnittele itseäsi! Ihastumisia tulee ja menee, ja maailmassa voi löytää joskus sielunkumppanin avioliiton ulkopuolelta. Tunteissa ei ole mitään väärää, mutta niiden perusteella eteneminen (treffit, tapaaminen, ihastuminen) on arveluttavaa.
Itselläni on täysin samanlainen kokemus kuin sinulla. Ihastuin suunnattomasti viehättävään mieheen, ja olemme molemmat naimisissa tahoillamme. Halusin järkyttävästi ja tulen haluamaan vielä pitkään; en kuitenkaan uskaltanut.
Klisheisesti: opi kerrasta, nauti ihanista muistoista äläkä pahoita vaimosi mieltä kertomalla. Sinä voitit itsesi, ja se on hyvä se.
Muista hauskoja hetkiä ja tärkeinpänä että sulla oli hauskaa.Sillä se Hoito löytää sun tilalle heti uuden.
ei ole mitään väärää, mutta niiden perusteella eteneminen (treffit, tapaaminen, ihastuminen) on arveluttavaa."
Olisipa tuokin noin yksinkertaista. Usein vain käy silleen, että tavataan ensin- ehkä jopa pakosti joka päivä - ihastutaan, rakastutaankin. Mielestäni tuossa tilanteessa pitääkin edetä, ainakin johonkin asti. Muuten elämästä tulee sietämätöntä sinnittelyä.
Minä jos joku sen tiedän. Elämä ei todellakaan ole mustavalkoista. Mutta tiedän myös sen, että mitä aikaisemmin pelin viheltää poikki, sen helpommalla pääset.
"Tämä on niitä lauluja
joita lauletaan kun järki
jättää pään.
Silloin kun koetaan tunteita
jotka vuoria pystyy siirtämään.
Tämä on niitä lauluja
joita ulvotaan öisin kuutamoon.
Laulan sen sulle sängyn laidalla.
Laulan sen sillä sinuun
rakastunut oon."
(Huoneessa/Anssi Kela)
Tuntuu, että hetken tuntemisen perusteella ihmiset kertovat löytäneensä sielunkumppanin, jopa yhden baari-illan tuntemisen kokemuksella kuvitellaan, että "sen täytyy olla mun sielunkumppani" ja oma puoliso ei tunnu enää yhtään miltään.
Monet rakastuu siihen ihastumisen ja hullaantumisen tunteeseen ja saavat pönkitystä itsetunnolleen näistä salasuhteista. Mutta arki koittaa aina jokaiselle parille ja sielunkumppaneistakin löytyy ne omat vikansa ja heikkoutensa, joita tuskin kukaan alussa esittelee tämän uuden ihastuksen edessä, kun haluaa vaan esittää täydellistä ja niin paljon parempaa kuin sielunkumppanin oma puoliso.
Siis ikivanaha tottuushan on että kukkaan meistä ei oo täyellinen, kylhän työ sen tiiätte, mutta aattelin vaan virkistää muistia, jos joku on unohtanut..
Tällä palstalla paras tarina taisi olla se, kun joku oli löytänyt sielunkumppaninsa häistä. Oli kännissä jutellut jonkun ihmisen kanssa, ja sen jälkeen tuo ihminen oli sielunkumppani. HAH, sanon minä. Oikea sielunkumppanuus on ihan jotain muuta. Ei se oli päivän tuttavuus. Se on sitä, että vielä vuosienkin päästä oma puoliso edelleen tuntuu sielunkumppanilta, keskellä arkea ja huutavia kakaroita.
Ei sielunkumppanuus ole sitä, että toisen kanssa on kiva viettää yö.