Tiivistettynä:
Päällisin puolin mies ihan ok nykyään, tekee kotitöitä, hoitaa lapsia yms. Henkinen puoli suhteessa on sitten huonommalla tolalla.
Tätä on hieman vaikea selittää, mutta vuosien varrella olen antanut anteeksi kaikenlaista lähinnä juomiseen liittyvää ja liian usein olen joutunut toteamaan olleeni taas sinisilmäinen hölmö joka uskoo kaikki lupaukset, joten nyt minun on vaikeaa uskoa että mies TOSISSAAN välittää ja rakastaa sekä ARVOSTAA minua, ja juuri nuo asiat olisi mulle tärkeitä.
Olen kertonut miehelle että olisi mukava jos mies halaisi mua kunnolla ja kertoisi tosissaan välittävänsä jne. mutta mies sanoo että hän ei aina muista halia tai hänen on vaikea muka näyttää tunteensa.
Kyllä täällä silloin tällöin halitaan ja pusitaan mutta haluaisin sitä enemmän.
Mulle olisi tärkeää että mies tekisi kaikkensa vakuuttaessaan minulle että arvostaa mua, etten mä taas turhaan uskoisi sen lupauksia ja taas joutuisi pettymään...
Mutta ei se niin tee, ainakaan niin kovasti kuin tahtoisin että voisin taas uskoa ja luottaa.
Inhottavaa olla kun joutuu epäilemään ja olemaan varpaillaan silloin kun emme ole toisten seurassa "onkohan se ollut kunnolla? Mitähän se nyt tekee?"...
Varsinkin kun mies on kavereittensa kanssa niin perhe tuntuu heti unohtuvan, saattaa noin vain lähteä eikä muista ilmoittaa kotiin mitään!
Itsetuntoni on kadonnut lähes kokonaan, pelkään jopa nähdä ihmisiä, etteivät he huomaisi kuinka huono ja arvoton olen!!!
Juomisen mies on lopettanut, kerran kyllä joi selkäni takana enkä vieläkään voi ymmärtää kuinka se saattoi tehdä niin.
Siis päällisin puolin kaikki ok, itse olen sisältä niin rikki että olen varmaan masentunut. Itkettää ja inhottaa tämä tunne jota ei ole, siis tahtoisin tuntea itseni arvostetuksi ja rakastetuksi niin ettei mun tartteis koskaan enää pettyä, tietäisin aina että mieheen voi luottaa ja että mies välittää.
Mä olen anonut anteeksiantoa (silloin kun itse olen tehnyt jotain väärää), vannonut rakkauttani, tehnyt kaikkeni meidän suhteen eteen, laittanut mieheni toiveet itseni edelle jne.
Onko liikaa vaadittu että itse saisin saman kohtelun?
Siksikään en pysty uskomaan täysin mieheni vilpittömään välittämiseen, koska tehtyään jotain väärää hän tuntuu mieluummin lyövän hanskat tiskiin, tyyliin että "olkoon sitten.." kuin "rukoillakseen" anteeksiantoa minulta. Tuntuu että hän saa tehdä lähes mitä vaan eikä silti "vaivaannu" pyytämään minulta kunnolla anteeksi tai kyetäkseen puhumaan/vastaamaan muuten kuin inhottavasti "en tiedä, en muista, mitä väliä sillä on? jne.."
Välillä taas mietin että vaadin liikoja, tämän pitäisi riittää ja kuvittelen turhaan miehestäni pahoja, kunnes sitten saan taas paskaa niskaan.
Päällisin puolin mies ihan ok nykyään, tekee kotitöitä, hoitaa lapsia yms. Henkinen puoli suhteessa on sitten huonommalla tolalla.
Tätä on hieman vaikea selittää, mutta vuosien varrella olen antanut anteeksi kaikenlaista lähinnä juomiseen liittyvää ja liian usein olen joutunut toteamaan olleeni taas sinisilmäinen hölmö joka uskoo kaikki lupaukset, joten nyt minun on vaikeaa uskoa että mies TOSISSAAN välittää ja rakastaa sekä ARVOSTAA minua, ja juuri nuo asiat olisi mulle tärkeitä.
Olen kertonut miehelle että olisi mukava jos mies halaisi mua kunnolla ja kertoisi tosissaan välittävänsä jne. mutta mies sanoo että hän ei aina muista halia tai hänen on vaikea muka näyttää tunteensa.
Kyllä täällä silloin tällöin halitaan ja pusitaan mutta haluaisin sitä enemmän.
Mulle olisi tärkeää että mies tekisi kaikkensa vakuuttaessaan minulle että arvostaa mua, etten mä taas turhaan uskoisi sen lupauksia ja taas joutuisi pettymään...
Mutta ei se niin tee, ainakaan niin kovasti kuin tahtoisin että voisin taas uskoa ja luottaa.
Inhottavaa olla kun joutuu epäilemään ja olemaan varpaillaan silloin kun emme ole toisten seurassa "onkohan se ollut kunnolla? Mitähän se nyt tekee?"...
Varsinkin kun mies on kavereittensa kanssa niin perhe tuntuu heti unohtuvan, saattaa noin vain lähteä eikä muista ilmoittaa kotiin mitään!
Itsetuntoni on kadonnut lähes kokonaan, pelkään jopa nähdä ihmisiä, etteivät he huomaisi kuinka huono ja arvoton olen!!!
Juomisen mies on lopettanut, kerran kyllä joi selkäni takana enkä vieläkään voi ymmärtää kuinka se saattoi tehdä niin.
Siis päällisin puolin kaikki ok, itse olen sisältä niin rikki että olen varmaan masentunut. Itkettää ja inhottaa tämä tunne jota ei ole, siis tahtoisin tuntea itseni arvostetuksi ja rakastetuksi niin ettei mun tartteis koskaan enää pettyä, tietäisin aina että mieheen voi luottaa ja että mies välittää.
Mä olen anonut anteeksiantoa (silloin kun itse olen tehnyt jotain väärää), vannonut rakkauttani, tehnyt kaikkeni meidän suhteen eteen, laittanut mieheni toiveet itseni edelle jne.
Onko liikaa vaadittu että itse saisin saman kohtelun?
Siksikään en pysty uskomaan täysin mieheni vilpittömään välittämiseen, koska tehtyään jotain väärää hän tuntuu mieluummin lyövän hanskat tiskiin, tyyliin että "olkoon sitten.." kuin "rukoillakseen" anteeksiantoa minulta. Tuntuu että hän saa tehdä lähes mitä vaan eikä silti "vaivaannu" pyytämään minulta kunnolla anteeksi tai kyetäkseen puhumaan/vastaamaan muuten kuin inhottavasti "en tiedä, en muista, mitä väliä sillä on? jne.."
Välillä taas mietin että vaadin liikoja, tämän pitäisi riittää ja kuvittelen turhaan miehestäni pahoja, kunnes sitten saan taas paskaa niskaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllähän se mies susta omalla tavallaan välittää, vaikka ei nyt jatkuvasti olekaan halaamassa ja sanomassa "tykkään, tykkään, rakastan, rakastan". Muista että joka suhteeseen tulee se arki joskus.
Etsin juuri palstaa mille kirjoittaa samankaltaisesta asiasta, ja sitten törmäsin kirjoitukseesi.
Me: lapseton pari, suunnittelemme rakentamista, molemmat ansiotyössä, naimisiin 3 vuotta sitten pitkän seurustelun jälkeen.
Aloimme teini-ikäisinä seurustelemaan, ja siinä ajassa mieheni kohelsi pistäen humalanpiikkiin ja kaikki koheltaminen liittyi yleensä vieraisiin naisiin. Pahin oli 2kk suhde toisen naisen kanssa, joka paljastui minulle. Silti... annoin anteeksi, sillä rakastan/rakastin miestäni. Ajattelin silloin ettei toista voi omistaa, mutta nykyään tuo ja kaikki muut tempaukset ovat alkaneet vaivata. Ymmärrettävistä syistä en luota mieheeni 100%.
Nykyään liikumme kaksin baareissa, mutta mieluiten vietämme tuttavien/ystävien kanssa illanistujaisia kotona johon alkoholikin kuuluu asiaan. Yleensä on mennyt ihan hyvin mitä nyt yksissä häissä mieheni käsi melkein seikkaili yhden naisen hameen alle, silmieni alla. Sitähän minä en tiedä mitä tapahtuu, kun en ole katsomassa. Välillä päästän mieheni menoihinsa, mutta välillä niinkuin esimerkiksi pikkujouluihin hän lähtee huutomyrksyn saattelemana.
Olen täysin pattitilanteessa, mutta en tunne silti itseäni arvottomaksi tai itsetunnottomaksi. Mielestäni miehelläni ei ole itsetuntoa, sillä hänellä oli/on pakonomainen tarve "hurmata" muita naisia.
Toisaalta olen myös aika neuvoton, mutta melkoinen taistelija.. rakastan miestäni ja haluan tehdä töitä suhteen eteen. Vaikkakin ennen tänne palstalle hakeutumistani kävin lukemassa miten saada avioero :( Ehkä se on minun hätähuutoni miehelleni.. mieheni ei myöskään osaa näyttää tunteita siinä missä minä osaan itkeä, nauraa, räyhätä ja sovitella. Se on monesti raastavaa ja varsinkin silloin, kun sitä rakkautta eniten kaipaa/tarvitsee.
Uskon ja tiedän mieheni rakastavan minua vaikka hän ei sitä osaa aina ilmaistakaan, mutta hän osaa tarvittaessa anteeksipyytämisen taidon. Jotain sekin :) Tosin sitäkin edeltää minun mykkäkoulu. En yksinkertaisesti saa sanotuksi joskus, jos hän minua loukkaa. Pidän sisälläni tunteet, ja kärsin. Välillä olen ihan raunio..
Tämä kirjoitus voisi jatkua loputtomiin, ja tässä ei ole logiikan häivääkään. Vaan tarviiko olla.. joskus on hyvä kirjoittaa vaikka tajunnanvirtaa ja onhan tämä halvempi keino "purkaa sisintään" kuin että menisi ammattiauttajalle. Monet samantyyliset kokemukset ja niiden jakaminen jo auttavat sinänsä.
Voimia sinulle!
Määrätynlailla tunnistan itseni tosta kertomastasi. Itse en kyllä ole lyönyt hanskoja tiskiin mutta en kyllä ole aina osoittanut kuinka paljon välitän ja rakastan häntä..oon enemmän haukkunut esim.liikakiloista vaikka niitä ei oikeastaan ole ja hän on mielestäni kaunis..mutta kun vaan ei osaa sanoa niitä kehuja ja olla aina huomaavainen kunnes siinä vaiheessa kun vaimo ilmottaa että nyt on mitta täynnä niin kukapa siinä muakaan enää uskoo..koita ottaa selvää rakastaako hän sua ja ole sisukas, kyllä mäkin joskus mörötin mutta kyllä mä siitä aloin puhumaan kun vaimo otti kädestä kiinni ja sanoi että hänkin rakastaa mua..me miehet olemme ehkäpä arkoja ja mörököllejä joiden vaikea puhua tunteistaan kunnes on se viiminen hetki..kärsivällisyyttä
vastauksista! Hieman on tilanne selvinnyt puhumalla, pitäisi vaan aina muistaa se että toinen ei näytä tunteitaan samalla energialla! Miesnäkökulma kyllä auttoi ymmärtämään taas enemmän.
Joten eiköhän se tästä, seuraavaan hermostumiseen asti ;)
Elikkä käyppä lukemassa samalla palstalla olevani kysymys "suuri kysymys naisille" ja kommentoi sitä mulle ja mitä mun tarttis tehdä??