Haluaisin erota, olemme keskustelleet tästä ehkä sen 1001 kertaa ja ajatus on kytenyt päässäni kohta 2 vuotta. Silti sitä ollaan vaan vetkutettu ja vetkutettu ja nyt ei enää päivän valoa näy. mieheni on ihana, kiltti, ajattelevainen ja ehkä maailman paras isä. Hänessä ei ole mitään vikaa. Vaan vanha klishee;vika on minussa. Me olemme vaan niin erilaisia, ettei tästä tule mitään. Päivästä toiseen tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, koska en voi olla hänelle sellainen vaimo, jonka hän ansaitsisi.
Teen paljon töitä ja töiden puolesta joudun liikkumaan paljon.Meillä on pieni tyttö, jonka kanssa isänsä viettää paljon aikaa, kun olen työmatkoilla.
Ennen ajattelin niin, etten ikinä voisi "luopua" tytöstä eron sattuessa ja tyttö tulisi ehdottomasti minun mukanani. Mutta nyt on katsottava realiteetteja; minun ja mieheni työajat menevät aina ristiin. Minä olen viikosta 3-4 päivää työmatkoilla. ja Oikeasti, mieheni on ehkä maailman paras isä. Olenko huono äiti, jos annan lapseni mennä erossa asumaan pääosin isänsä kanssa? minusta vaan tuntuu siltä, vaikka tytärtäni rakastan yli kaiken.
Teen paljon töitä ja töiden puolesta joudun liikkumaan paljon.Meillä on pieni tyttö, jonka kanssa isänsä viettää paljon aikaa, kun olen työmatkoilla.
Ennen ajattelin niin, etten ikinä voisi "luopua" tytöstä eron sattuessa ja tyttö tulisi ehdottomasti minun mukanani. Mutta nyt on katsottava realiteetteja; minun ja mieheni työajat menevät aina ristiin. Minä olen viikosta 3-4 päivää työmatkoilla. ja Oikeasti, mieheni on ehkä maailman paras isä. Olenko huono äiti, jos annan lapseni mennä erossa asumaan pääosin isänsä kanssa? minusta vaan tuntuu siltä, vaikka tytärtäni rakastan yli kaiken.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kuinka se, että haluat että lapsi menisi sen vanhemman kanssa jolla on aikaa hänelle, olisi huonon äidin piirre...?
en pidä asennettasi merkkinä huonosta vanhemmuudesta,
jos miehesi pystyy antamaan lapsellenne aikaa enemmän ja hoitamaan häntä käsityksesi mukaan paremmin, olet asettanut lapsesi edun etusijalle ja se on osoitus rakkaudesta.
hämmästelen ehkä hieman miten tilanne on tuossa pisteessä jos ja kun miehesi vaikuttaa varsin kunnolliselta, teillä on yhteinen lapsi, mikä menee tällaisen perheen yli, työkö?
Pienenä tyttönä maalasin itselleni haaveet ja toiveet, jotka haluan toteuttaa. Koko elämäni olen tehnyt töitä näiden unelmien eteen ja nyt vihdoin saan tehdä sellaista työtä, ja sellaisia asioita, joista olen haaveillut. Mieheni ei sitä ymmärrä.. Vaan miten selität sen, että jos taiteilijan saappaisiin synnyt, niin niiden saappaiden kanssa on elettävä, vaikka ne kuinka haisisivatkin pahalle. jos minut haluaa, pitää ottaa myös ne osat, mitkä ovat tiiviisti minussa kiinni..mitkä ovat minun elämäni rakkauksia.
En tiedä kuulostanko itsekkäälle puhuessani näin..minä yritin sovittaa elämääni, unelmiani ja perhettä, mutta se ei vaan yksinkertaisesti onnistu. ja sen olen päättänyt, etten unelmistani luovu toisen ihmisen takia, koska tiedän, että niin minusta tulisi vain katkera, kurttuinen akka.
Kysympä siis taas kerran, olenko huono ihminen, kun ajattelen näin..
olen, että sehän vain osoittaa epäitsekästä rakkautta lastasi kohtaan jos olet valmis luopumaan hänestä, kun tiedät että hänen on parempi muualla. Ei se aina riitä, että vaikka mies olisi kuinka hyvä isä ja muutoinkin kunnollinen, niin avioliitto silti olisi onnellinen. Jos ei enää yhteistä kemiaa löydy niin sitten ei.
ja nyt vanhempana mietin vielä olisinko voinut tehdä toisin...
Et suinkaan ole huono ihminen ollessasi rehellinen itsellesi, arvostavasi sitä ominta mitä sinussa on ja minkä varaan pohjimmiltasi olet rakentunut sellaiseksi kuin nyt olet.
Elän itse suurta murrosta, kun vuosia piilossa olleet unelmani ja kykyni niiden toteuttamiseen ovat yhtäkkiä nousseet esiin, mutta niiden sovittaminen perheen ja työn kanssa yhteen ei onnistu kivuttomasti. Silti tunnen eläväni enemmän ja väkevämmin kuin koskaan ennen:)
et todellakaan tiedä mitä olet tekemässä. Menetyksesi tulet ymmärtämään vasta erottuasi ja ajan kuluttua... voi sinua tyhmää. Työ on niin turhaa paskaa, johon aikaasi laitat. kohta kuitenkin kuolet ja mitä sinulla silloin on - ura? rakastavva lapsi?
Voit hyvinkin jäädä kuule yksin haaveinesi...
olen pahoillani mutta asenteessasi kuultaa myös häivähdys ei tervettä narsismia. ei taiteilijaksi synnyttä sen enempää kuin lääkäriksi tai siivoojaksi. työ on valinta. perhekin on mutta ei sen jälkeen kun lapsi on syntynyt. vaatimus saada toteuttaa itseään yli kaiken muun, samoin kuin vaatimus että minut on hyväksyttävä sellaisena kun olen eivät ole kypsän aikuisen asenne elämään oman perheen kanssa. kaikki me joudumme tekemään kompromisseja, muiden huomioon ottaminen on koko sosiaalisen elämän liima. on valitettavaa jos et koe miten se myös palkitsee.
En voi tietää todellisuuttanne mutta lyhyen kuvauksesi perusteella sanoisin että mieti tosissasi vielä. Rakastatko miestäsi? Miksi nykyinen työsi merkitsee enemmän kuin perhe, tytär, mies...? Jätä työsi ja muuta elämäsi. Kohdenna energiasi perheeseen, itseesi UUDELLA tavalla, anna tyttärellesi tilaisuus elää isän ja äidin kanssa turvallisesti. Suuntaa tarmosi tyttäreesi. Jos miehesi kerran on mitä sanot niin hänkin tekee kyllä osuutensa. Etsi uusi työ tai jää vaikka kotiin. Kyvyillesi on kyllä muutakin käyttöä kuin jonkun yrityksen voittoa parantamassa. Mikä on tärkeintä ja parasta sinulle ja läheisillesi?
mitäpä vaan, jos ei rakasta! Jos ei yksinkertaisesti vaan rakastakaan sitä omaa miestään? Tulisiko silti vaan kitkuttaa toisen vierellä ja elää itse sen tunteen kanssa, ettei rakasta toista?
Että rakastikin??
Tyttärelle ero tulee tuottamaan kuitenkin hirveätä surua.
Siitäkin huolimatta vaikka isä olisi se joka hoitaa enemmän.
Oletko valmis kantamaan myös sen syllisyyden?
Ja sen että tyttö jää isälleen.
Sehän selvästi panaa sinua?
"silkasta rakkaudesta"???? Vai itsekkyydestä?
Mitä muut minusta ajattelevat asenne osoittaa
että rakkaus on hukassa sinulta.
Rakkaus on luopumista.
Tyttäresi on ansainnut teidät molemmat ja
sinä luovut omista tarpeistasi hänen vuokseen.
Ja rakkauden kaipuustasi.
elämääsi ei sisälly väkivaltaa eikä viinaa.
Huonomminkin voisi olla.
Ja parisuhteen eteen tehdään työtä. Eräs vertaus jonka olen kuullut on että rakkaus/parisuhde on kuin puutarha. Jos sen eteen näkee vaivaa ja panostaa aikaansa, se kukoistaa. Jos taas antaa kaiken "kasvaa" omalla painollaan, huomaa pian että rikkaruohot ovat vallanneet joka nurkan ja puutarha on kuihtunut.
Toisin sanoen, jos ei rakasta, niin ihminen on valinnut olevansa rakastamatta eli valinnut panostavansa muihin asioihin. Eri asia on, jos ei ole koskaan rakastanut ja ei kertakaikkiaan tule toimeen, mutta nämä tapaukset lienevät harvassa. Normaali suhde alkaa rakkaudesta. Tämä vaatii vain panostamista.
lapsesi parasta.
Juuri noin kuuluu toimia. Lapsi jää sille joka sitä hoitaa eniten. Tässä tapauksessa isä.
Ymmärrän sinua hyvin. Kaikille naisille ei vaan äitiys ja kotileikit riitä (itse tosin olen jättänyt lapset tekemättä, kun mä olen sitä koulukuntaa jonka mielestä se hoidetaan, mikä vapaaehtoisesti itselleen hommataan).
Tämä tilanne on oikeasti hankala.. jos kyseessä olisi mikä tahansa muu työ, jättäisin sen heti. Pienestä tytöstä olen tehnyt töitä saavuttaakseni niitä asioita, jotka nyt ovat käsien ulottuvilla. 20 vuotta tosiaan olen harjoitellut, työskennellyt ja uskonut itseeni,että joskus vielä saavutan ne unelmat, mitä halusin.Työtäni en tee rahan takia...en ikinä ole ollut materialisti, joka haluaisi mitään luksuselämää. Teen sitä sen takia, että minulle on annettu se lahja, mikä minulla on. Ja luulen, että lahjat annetaan, että niitä käytettäsiin. ja oloni on ontto, tyhjä, jos en pääse tekemään niitä asioita, jotka oikealle tuntuvat. Olen kerinnyt pienen elämäni varrella koluamaan monenlaisia karikoita ja saavuttamaan myös paljon asioita. Kun lapsi tuli, se oli tervetullut, toivottu ja haluttu. Enkä kadu sitä edelleenkään.Lapsi tuli juuri oikeaan aikaan elämääni. Ja jos mahdollisuudet olisi, haluasin sen kaiken; työni, unelmat, lapsen ja perheen. Mutta se ei vaan mene niin. Vaikka mies on ihana ja jaksaa edelleen yrittää rakastaa, on minun tunteeni kuolleet. Hän on minulle ystävä, kaikki intohimo on poissa. Nyt hänestä on tullut hirveän mustasukkainen kaikesta, epäilevä ja takertuva...Mutta ehkä häiritsevin ominaisuus; kiinnipitävä. Hänelle riittää punainen tupa ja perunamaa, sama työpaikka, jossa hän on aina ollut. Minun sieluni haluaa vielä muuta. Olen vihainen itselleni, jos havahdun samalta paikalta 30 vuoden päästä, niin etten ole tehnyt niitä asioita, jotka olen päättänyt tehdä.
mitä lapseen tulee; En hänestä ole luopumassa,haluan edelleen olla hänen rakas äitinsä, joka päivä. Äiti, jolle voi itkeä, nauraa ja kertoa kaikki huolensa ja haaveensa. Jos se olisi mahdollista, olisin hänen kanssaan joka minuutti. mutta näin ei kuitenkaan voi mennä. Hänen isällään on hänelle aikaa silloin, kun minä olen pois. Ja mielummin haluan hänen olevan rakkaan vanhempansa kanssa ne hetket, kun olen poissa. Mielummin isä, kuin lapsenvahti 4 pv vkossa.
parasta keskustella lapsen isän kanssa ja käyttä jotain ulkopuolista asiantuntijaa... Te kumpikaan ette nimittäin mitenkään yksin päätä yhtään mitään.
Se, että tunteesi ovat "kuolleet" johtuu siitä, että olet itse näin valinnut. Se, että suhteessa ei ole intohimoa johtuu siitä, että kumpikaan (tai toinen) ei siihen panosta. Parisuhteen alkuvaiheen intohimon perään on turha haikailla, sillä siinä on kyse elimistön kemiallisesta reaktiosta joka häviää ajan kanssa. Tämä ei silti tarkoita sitä, että intohimo häviäisi kokonaan. Sille on vain luotava oikeat puitteet.
Vaikuttaa siltä, että haluat panostaa ennen kaikkea itseesi ja vain itseesi (ja ehkä jonkin verran lapseesi). Siksi yrität rationalisoida eroa puhumalla intohimon katoamisesta ja sen sellaisesta. Nämä ovat valintoja, joihin voit itse vaikuttaa. Jos se ei omin voimin onnistu niin ammattiapua on tarjolla. Ihminen ei ole mikään vaisto-olento, joka toimii puhtaasti viettien varassa. Itsensä psyykkaamisella ja tietoisella asennemuutoksella elämänsä voi kääntää päälaelleen. Suurin osa ihmisistä ei vain tiedosta tätä eikä osaa tehdä tälle mitään.
Se, että miehesi takertuu, on mustasukkainen ja epäilevä on luonnollinen reaktio kun toinen on vetätymässä parisuhteesta pois. Itse en ollut koskaan mustasukkainen ja epäilevä - ennen kuin exäni alkoi puhua erosta ja häipyä salaperäisille viikonloppureissuille. Valitettava puoli tässä on se, että puolisosi asenne toimii häntä itseään vastaan. Mitä takertuvampi hän on, sitä enemmän saat vettä eromyllyysi. Mutta älä syytä exääsi tästä. Tämä on luonnollinen reaktio ja on tyypillistä ihmisille.
On todellakin niin, että moni eroa pohtiva maalaa liian ruusuisen kuvan elämästä avioeron jälkeen. Ongelmat jotka tuntuivat tekevän parisuhteesta mahdottoman seuraavatkin vielä eron jälkeen (pois lukien kumppanin väkivaltaisuus, päihteet etc.) eikä mikään itse asiassa muutu. Lisärasitteeksi on tullut vain rikkinäisen kodin reissulapset sekä katkeroitunut jätetty exä. Itse olen tässä tilanteess, siis jätettynä osapuolena ja exäni illuusiot olivat hyvin samankaltaisia kuin sinun. Eron jälkeen exäni elämä on edelleen yhtä vaikeaa, hänen on edelleen yhtä työlästä "toteuttaa unelmiaan". Ero aiheuttaa suunnatonta tuhoa ja siihen ei todellakaan tule ryhtyä kevyin perustein.
Tässä tapauksessa ratkaisut löytyvät aivan muualta kuin avioerosta - edellyttäen että olet halukas ja riittävän kypsä niitä toteuttamaan.
Hyvin sanottu ja tyhjentävästi toivottavasti moni lukee sen ja ajattelle asioista myös toiselta näkökantilta.
Siitä toisen lähtemisestä ja takertumisesta sen verran että se tosiaan antaa pontta siihen eroon ja vahvistaa eropäätöstä, valitettavasti vaan on sitten niin että vuosien päästä se takertuminen nähdäänkin että se toinenhan ihan tosissaan rakasti mua ja minä idiootti en sitä silloin huomannut tai noteerannut oikealla tavalla, jossain vaiheessa nimittäin tulee katumus niistä tekemisistä.