Olen parikymppinen nainen ja minulla on suht vaikea elämä takanani. Elin noin 15 vuotiaaksi asti väkivaltahelvetissä jossa isäni hakkasi, uhkaili, kiristi, yritti tappaa ja täysivaltaisesti määräsi äitiäni. elämä oli siis kamalaa, todellakin vaarallistakin. Isäni teki kaiken siis selvinpäin ja selkeästikin oli/on hullu ja psykopaattiinen ihminen. Äitini ei päässyt irti tästä ihmisestä ennenkuin vasta noin 5 vuotta sitten ja sittenmin hänen elämänsä onkin parantunut.
Tiedän, että elämäni on jättänyt minuun jälkensä, puolustin ja näin usein kaiken kotonani. Isäni oli sairaanloisen mustasukkainen ja olen huomannut itsekin omassa parisuhteessani olevani mustasukkainen asioista joista muut ystäväni eivät ole. Mies ei ole mustis ja ei ole väkivaltainen tms ollenkaan kuin isäni. Itse suuttuessani saatan esim. itkeä koko yön. Mies sanoo usein todella vihaisena riitojen keskellä minua hulluksi ja että se on sukuvika. Se loukkaa niin perk***esti!!!! Siis todella sattuu. Ehkä pitäisi jutella jonkun ammattiauttajan kanssa, mutta asun pienellä kylällä jossa juorut ja hulluksi leimaaminen on aika herkässä... Mies on ruennut valehtelemaan ja ei enää huomaa minua, ja itse kun tiedän että olen jollain tasolla läheisriippuvainen niin siitäkös me/tai siis minä riidellään.. kaikki on minun syytäni ja tunnen oloni todellakin hulluksi.. mies syyttää minua nykyisin asioista jotka ovat hänen syynsä ja sanoo minun olevan se sekopää... olen yksinäinen ja itken joka asiasta.
Mies ei siis hauku silloin kun menee hyvin, mutta riidellessä kaikki on syytäni. en jaksa enää yksin, väsyttää ja itkettää ja kaikki on niin raskasta. Haluaisin vain normaalin perheen jota minulla ei ole koskaan ollut, mutta mies ei ole siihen vielä valmis vaan haluaa pitää hauskaa välillä kavereidenkin kanssa, eikä siinä mitään mutta---- menipäs sekavaksi.. jos joku haluaa jutella tai neuvoa niin otan kaiken ilolla vastaan, olen niin yksinäinen ja neuvoton
Tiedän, että elämäni on jättänyt minuun jälkensä, puolustin ja näin usein kaiken kotonani. Isäni oli sairaanloisen mustasukkainen ja olen huomannut itsekin omassa parisuhteessani olevani mustasukkainen asioista joista muut ystäväni eivät ole. Mies ei ole mustis ja ei ole väkivaltainen tms ollenkaan kuin isäni. Itse suuttuessani saatan esim. itkeä koko yön. Mies sanoo usein todella vihaisena riitojen keskellä minua hulluksi ja että se on sukuvika. Se loukkaa niin perk***esti!!!! Siis todella sattuu. Ehkä pitäisi jutella jonkun ammattiauttajan kanssa, mutta asun pienellä kylällä jossa juorut ja hulluksi leimaaminen on aika herkässä... Mies on ruennut valehtelemaan ja ei enää huomaa minua, ja itse kun tiedän että olen jollain tasolla läheisriippuvainen niin siitäkös me/tai siis minä riidellään.. kaikki on minun syytäni ja tunnen oloni todellakin hulluksi.. mies syyttää minua nykyisin asioista jotka ovat hänen syynsä ja sanoo minun olevan se sekopää... olen yksinäinen ja itken joka asiasta.
Mies ei siis hauku silloin kun menee hyvin, mutta riidellessä kaikki on syytäni. en jaksa enää yksin, väsyttää ja itkettää ja kaikki on niin raskasta. Haluaisin vain normaalin perheen jota minulla ei ole koskaan ollut, mutta mies ei ole siihen vielä valmis vaan haluaa pitää hauskaa välillä kavereidenkin kanssa, eikä siinä mitään mutta---- menipäs sekavaksi.. jos joku haluaa jutella tai neuvoa niin otan kaiken ilolla vastaan, olen niin yksinäinen ja neuvoton
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen itsekin nuori, joten elämänkokemuksella en voi neuvoa.
Todella hyvin pystyt asioitasi käsittelemään. Olet varmasti vahva ihminen, koska olet elämässäsi noinkin hyvin pärjännyt ja itse lähdet apua hakemaan.
Joskus raskaat elämänkokemuksesi voivat vielä kääntyä sinulle hyödyksi, jos jaksat pitää pintasi ja selvittää ongelmasi.
Miehelläsi ei ole oikeutta haukkua sinua miksikään!! Muista, että olet itse oman elämäsi tärkein henkilö.
Kun arvostat itseäsi todella pystyt olemaan myös parempi seurustelu kumppani.
Kaikkea hyvää sulle!
kyllä olenkin itseäni aina vahvana ihmisenä pitänyt ja olin aikaisemmin itsevarma ja "normaali". enää en.. nykyisin en uskalla muuttaa edes hiustyyliä ilman että kyselen onko tämä nyt hyvä ja mitä mieltä. ja tuntuu että mies oikein tahallaan nujertaa itsetuntoani ja haluaakin että roikun hänessä, toisaalta tiedän että osaan olla vaikeakin ja minulla on hetkiä ja kokemuksia joita ei ole helppo ymmärtää jokaisen ja mies oli hyvänä tukena vaikeina aikoina. En tiedä mitä teen.. olen niin yksin.. kirjoittakaa minulle, kaipaan ihmistä.
*niisk*
Miksi et vaihtaisi paikkakuntaa. Voisit aloittaa puhtain paperein paikalla jossa kukaan ei sinua tunne eika tieda sairaasta perheestasi.
Hyvin usein tuo jo auttaa isolla askeleella.
Sielta voit sitten hakeutua psykologin juttusille ja kertoa taysin ventovieraalle ammattilaiselle mika mieltasi painaa. Han voi auttaa sinua paasemaan henkisten vaikeuksien yli.
Sina olet ansainnut turvallisen ja onnellisen elaman. Monta kertaa sen luomiseen eivat omat voimavarat riita, tarvitaan ammattiapua.
SITTEN vasta kun olet ja tunnet istesi sisaltapain kootuksi voit alkaa etsia miesystavaa joka tukee sinua myos ja jolle sina voit olla taysipainoinen ja terve tukija myos.
Anna tuo nykyinen "miesystavasi" jaada unholaan, hanen suoltamansa suullinen ulosanti on aivan typeran repivaa (tapahtui se suutuksissa tai ei) se EI auta sinua paranemaan, painvastoin!
Sinulla on paljon käsittelemättömiä asioita, jotka painavat mieltäsi. Psykoterapiasta voisi olla apua sinulle. Sitä varten tarvitset B-lausunnon psykiatrilta, eli varaat ajan/muutaman ajan psykiatrilta, joka keskustelujenne pohjalta laatii lausunnon, joka lähetetään Kelaan. Muutaman kuukauden kuluttua saat kirjeitse kotiin päätöksen siitä saatko Kelan korvaamaa terapiaa vai et.
Lykkyä tykö ja tsemppiä!
Eli voiko päätellä, että kun äitisi erosi isästäsi, niin sinä muutit samaan aikaan pois äitisi luo vai muutitko jo silloin poikaystäväsi kanssa yhteen asumaan? Ja tässä tapauksessasi väkivallankohde et ollut sinä, vaan äitisi?
No joka tapauksessa, väkivallan kanssa eläminen vaikuttaa kaikkiin ihmisiin. Olet joutunut kokemaan jotain sellaista, mitä varsinkaan lapsi tai nuori ei haluaisi nähdä. On todella pelottavaa katsoa lapsen silmin omia vanhempiaan jotka tappelevat. Tulee syvä epävarmuus siitä, kumman puolella olet. Yrität auttaa äitiäsi, mutta toisaalta annat hyvin paljon anteeksi isällesi. Pahinta olisi tietenkin se, että usean vuoden jatkunut vanhempien väkivalta alkaa lapsenkin silmissä näyttää oikeutetulta, joskus jopa lapsi alkaa uskomaan dominoivan ihmisen sanoihin ja tekoihin ja sitä kautta tunneside heikompaan osapuoleen jää huonoksi. Samoin jatkuva jännite, henkinen ja fyysinen väkivalta, vanhempien välillä luo ilmapiirin jossa lapsen henkinen kehitys hidastuu ja jopa vääristyy.
Mutta miten voisin auttaa? Lähtisin miettimään asiaa sinun näkökulmasta ja sinun tilanteesta. Ensinnäkin olisi hyvä tietää millainen suhde sinulla on äitiisi? Onko isäsi toiminta vaikuttanut mihin suuntaan teidän suhteessanne? Jos mahdollista, keskustelisin kyllä äitisi kanssa asioista. Kysyisin miksi äiti kesti isääsi niin kauan ja miksi hän todella alistui kohtaloonsa niin kauaksi aikaa. Sieltä voisi löytyä monta mielenkiintoista näkökulmaa. On selvää, että kokemasi asiat ovat vaikuttaneet sinuun, et pääse niitä pakoon. Mutta et sinä ole sairas, ei miehesi voi haukkua sinua kaiken kokemasi jälkeen hulluksi, vaan päin vastoin, sinähän olet äärimmäisen vahva ihminen. Ei isäsi mustasukkaisuus ole vika, vaan se väkivalta on. Ja sinähän et ole väkivaltainen, vaan päin vastoin. Haet vahvaa luotettavaa, turvallista suhdetta, suhdetta jossa ei tarvitsisi pelätä ja jossa voi välillä olla "heikkokin" ilman että tarvitsee pelätä.
Olet mielestäni oikealla tiellä siinä, että haluat kertoa jollekin, että sinulla on paha olla. Et halua joutua taas elämään 15 vuotta elämää, jossa seuraat omaa sisäistä "väkivaltaa", ja josta ei ole ulospääsyä. En voi sanoa miehestäsi, onko hän oikea sinulle, mutta sinä itse et pääse itseäsi pakoon. Mennyttä et voi muuttaa, mutta tulevaisuuden voit. Joten pienin askelin eteenpäin, ei 15 vuotta kestänyttä ongelmaa voi korjata heti. Tässä minun neuvot näin ensi alkuun, näillä antamillasi tiedoilla. Paljon olisi kysyttävää, mutta vastauksien saaminen on vaikeaa.
tuntuu ettei mikään ole tuntunut näin hyvältä pitkään aikaan, kuin se että sain näin mukavia ja rohkaisevia vastauksia. kiitos!
Ehkä jotain kertoo sekin, että nytkin kyyneleet valuvat silmistäni ja vaikka ventovieraat ovat näitä neuvoja antaneet, tuntuu se välittämiseltä ja huolehtimiselta.
Sitten, olen äitini kanssa hyvissä väleissä, pidämme säännöllisesti yhteyttä ja pystymme puhumaan kipeistäkin asioista. Hän asuu toisella paikkakunnalla ja itse olen jäänyt samalle paikkakunnalle kuin "alkuperäinen kotini" on. Isäni asuu myös samalla paikkakunnalla ja, ihmeellistä kyllä, olen hänenkin kanssaan väleissä. Tiedän suurinpiirtein kaiken siitä että miksi äitini ei lähtenyt aikaisemmin, eli vanhempani olivat noin 20 vuotta yhdessä ja isällä oli äitini henkisessä otteessaan ja äitini itsetunto oli täysin murentunut ja olematon. Ei hän saanut voimia kasatuksi ja lisäksi isä teki harvinaisen selväksi että jos lähdet niin hän tappaa äitini tai minut. Minä en saanut kuin muutaman lyönnin ja potkun aikanani mutta se henkinen väkvalta onkin sitten asia erikseen. Muutin kotoa omaan asuntoon vuosi ennen kuin äiti lähti ja sitten poikaystävän kanssa yhteen. En usko että ilman minun ja mieheni patistelua ja pakottamista äiti olisi ikinä lähtenyt, sen verran heikko hän jo oli. Tilanne oli jo todella paha, viimeisin oli se kun isä veti äidin lumihankeen alasti ja yritti hukuttaa sinne. Hangessa oli kivi johon äidin naama osui ja murskautui kun mies painaa vasten täysillä. verta oli joka puolella. sen jälkeen äiti oli ihan romuna ja otti lääkkeitä.. "vahingossa" vähän liikaa ja joutui osastolle yliannostuksen vuoksi. silloin päätin että vaikka väkisin raahaan äidin pois kun isä on töissä. Todennäköisesti äiti ei olisi enää hangissä.. Äidillä ei ollut enää mitään omaa elämää, ei mitään sillä isä oli niin mustasukkainen.Huomautus; isä oli kulisseista erittäin tarkka, kukaan ulkopuolinen ei ikinä olisi arvannut helvetistämme. Isä oli/on supliikkimies ja mukava ja tavallinen muille, kukaan ei ikinä olisi arvannut. (myöhemmin olen lukenut että hän on juuri tyypillinen psykoåaatti ja väkivaltainen mies) Isä joutui sitten sinä kesänä kun äiti lähti (äiti ei ikinä nostanut syytteitä), paikalliseen mielisairaalaan vähän lepäämään. Syy oli se, kun menin hänen luonaan käymään niin pöydällä oli lappu jotain: ette ikinä enää löydä minua. Ja kännykkä oli viskattu seinään palasiksi. Kuten jo kerroin, kulissit piti isänkin pitää viimeiseen asti pystyssä, oli tämä käytös ihmeellistä. Etsimme joka paikasta (maalla) ja mitään ei löytynyt. Oli pakko soittaa poliisit.. he löysivät isän, oli kävellyt yli 50 km.. Ja isä oli ihan sekava, he veivät isän tk:hon ja siitä lepäämään sinne sairaalaan. vieläkin isä syyttää siitä minua, hän ei ole mikään hullu ja hänessä ei ole mitään vikaa. Muutenkin hän kieltää kaiken tapahtuneen.. uskomatonta, mutta hänen mielestään mitään ei ole tapahtunut ja äiti lähti vaan jonkun toisen miehen matkaan...hahhah!!!!! Millään tavalla hän ei siis ole hoitanut itseään, joten tuskinpa paranee ikinä... tämä kaikki on totta ja vieläkin kamalampaa voisi kertoa.Olen aina ollut vahva, tähän vuoteen asti, nyt kaikki tuntuu menevän alaspäin..
Ymmärrätte siis jos olen rikki? En vaan löydä tietä ulos...Toivon lisää vastauksia ja kommentteja, ne ovat päiväni pelastus
On siinä ollut sinulle lapselle/nuorelle ihmiselle rankka elämänkoulu, heti ensimmäisten vuosien aikana. Kaikki ne vuodet kun sinun olisi pitänyt kasvaa henkisesti lapsesta aikuiseksi, niin sinun elämä menikin päivä kerrallaan elämiseen jatkuvan pelon kanssa. Nyt kun aikaa on sitten mennyt ja näyttäisi siis siltä, että lapsuutesi painostava ilmapiiri on saanut etäisyyttä, olet alkanut ajattelemaan omaa elämääsi. Suhteet äitiisi on siis kunnossa, se on hyvä. Äitisi näyttäisi päässeen jaloilleen ja elämässä eteenpäin, se on minusta äärimmäisen hieno asia, ottaen huomioon mitä kaikkea hän on kestänyt, fyysisen ja henkisen väkivallan. Ja mikäli ymmärsin oikein, sinun osuutesi tähän äitisi pelastukseen on todella merkittävä, siitä ansaitset suuret ihailut. Suhteet isääsikin on normaalit, ottaen huomioon hänen tekemisensä. Lapsi antaa omille vanhemmilleen joskus suunnattoman paljon anteeksi.
Ei ole mikään ihme, nyt kun etäisyyttä asioihin on tullut, että jälkimasennus iskee päälle. Kun tilanne rauhoittuu ja tulee etäisyyttä, niin sitten vasta uskaltaa ajatella mitä minulle olisi voinut tapahtua, miksi minulle tai perheelleni kävi näin, mistä minä olen jäänyt paitsi ja ennekaikkea mitä minä teen tulevaisuudessa. Kuten äitisi pelastus olit sinä (ja poikaystäväsi?), eli vedit äitisi pois tilanteesta josta hän itse ei olisi päässyt. Sinäkin tarvitsisit nyt jonkun joka nostaa sinua vähän eteenpäin. Jos ihminen on henkisesti loppuunajettu, niin silloin usein tarvitaan rinnalle joku joka auttaa alussa. Aivan kuin heikoilla jäillä, kun pudota molskahtaa veteen, ja joku auttaa avannosta ylös, niin kyllä sitä sitten jo itsekkin jaksaa kävellä turvaan. Poikaystäväsi olisi tietenkin sinun tapauksessa äärimmäisen tärkeässä osassa. Hänhän on nähnyt läheltä, mitä sinä olet joutunut kestämään ja tekemään, joten ymmärrystä luulisi löytyvän. Mutta valitettavasti, emme voi vaatia häneltä psykologin taitoja, hänkin on vain kokematon(?) nuori mies, joka suoraan ei ole kokenut sinun alkuelämän piinaa. Luultavasti silloin kun ette riitele, niin perusasiat menee hyvin? Ja riidat syntyy läheisriippuvuudestasi ja pahinta on se jos miehesi on alkanut valehtelemaan.
Mikä auttaisi? Tuo suhde poikaystävääsi nyt askarruttaa. Voitko käsitellä menneisyytesi ongelmia jos vaarana on nykyisen suhteen huononeminen. Miten pitkälle sinä olet taas valmis joustamaan ja kärsimään, jotta teidän suhteenne pysyisi kunnossa? Et varmaan enään pitkälle, ethän muuten toteaisi olevan täysin lopussa. Kuka tukisi nyt sinua, kun sinä tarvitset apua? Ymmärrän, että pienellä paikkakunnalla on varmaan vähän mahdollisuuksia hakea apua, mutta ehdottomasti yrittäisin selvittää onko keskusteluapua saatavilla kunnan toimesta.
Tuo kulissien ylläpitäminen on tuttua varmaan monelle ihmiselle. Ulospäin näytetään, että mitään ongelmia ei ole. Sinunkin vanhempien tapauksessa isäsi piti huolen, että ulkokuori on puhdas. Mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että kyllä ympäröivät ihmiset aistivat ongelmien olemassa olon, mutta niihin ei uskalleta puuttua. Varsinkin lähisukulaiset hyvin usein aavistavat ongelmat, mutta jostain syystä me ihmiset suljemme silmät ja korvat näissä asioissa. Hyvin usein pahoinpidelty puoliso selittelee mustelmia ja nyrjähtäneitä jäseniä omalla kompuroinnillaan, mutta kyllä niistä näkee läpi, varsinkin jos niitä tulee usein, että kyseessä on pahoinpitely. Mutta me emme uskalla puuttua. Samoin masennuskin näkyy läpi, mutta niihinkään, ei edes läheisimmät aina uskalla puuttua. Joten jos suinkin mahdollista ja sinulla on yhtään vielä voimia, hae apua vielä kun jaksat. Älä päästä tilannetta ainakaan pahenemaan, vaan koita nyt saada pysymään edes paikallaan. Jokainen päivä jonka jaksat, enempää masentumatta, on voitto. Toivon, että niitä onnelisiakin päiviä sinun elämääsi tulisi. Onnellinen päivä on joskus hyvin pienestä kiinni. Mieti mitkä asiat on kuitenkin hyvin ja mieti miten saat pidettyä ne sellaisina. Vältä miettimästä asioita pahimman mukaan, sinähän olet jo selvinnyt aika pitkälle, joten älä nyt luovuta, kun sinulla nuorena ihmisenä on kaikki vielä mahdollista.
Aivan hirveaa mita olet joutunut kokemaan. Muista aina etta historiaa sina et voi muuttaa joten tee kaikkesi etta voit laittaa jo eletyn kaaoksen syrjaan, pudottaa sen kokonaan. On ymmarrettavaa etta vaatii tosi paljon itsekuria treenata ajatukset pois menneisyydesta. Harjottelulla sina kylla opit sen. Muutkin ovat oppineet. Mutta siihen tarvitset ammatilaisen apua.
Vaikka ensimmaisen puolivuotta voisit kerran viikossa jutella psykologille tai psykiatrille, se auttaisi jo hyvin paljon.
Tuon menneisyyden mukana raahaaminen on kuin vetaisi perassaan kivirekea. Se jarruttaa valtavasti henkista keskittaytymiskykya ja vie energiaa joka taytyy kayttaa henkiseen kehitykseen, eteenpain menemiseen. (oli se sitten opinnoissa tai tyoelamassa)
Ehdotan vielakin paikkakunnan vaihdosta ja puhtainpaperein aloittamista ammattiavun turvin.
Olen aivan varma etta poikaystavasikin hyvaksyy tuon ja ymmartaen kannatta paatostasi.
Sina olet nuori, joten tuo on mahtava valtti puolellasi, hae apua, olet ansainnut onnellisen elaman ja tulevaisuuden aivan kuin muutkin.