Moi.
Tapasin poikaystäväni puolitoista vuotta sitten, hän on nyt 20v. ja minä 18.
Ongelma on se, että poikaystäväni vanhemmat tekevät meidän suhteestamme ERITTÄIN ongelmallisen, sillä me molemmat asumme edelleen kotona.
Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että poikaystäväni "asuu" vanhempieni ja minun luonani. Oikeastaan hän on "vierailulla", joka on kestänyt jo melkein puoli vuotta.
Syy tähän on se, että minä en voi mennä hänen luokseen. Minulla on aina ollut mukavat vanhemmat, hänen vanhempansa ovat kuin suoraan helvetistä enkä edes vitsaile.
He haukkuvat minua ja perhettäni (jota minun on hyvin vaikea käsittää) mm. sivistymättömäksi ja uusavuttomiksi TÄYSIN ilman syytä, tosin ei päin naamaa. Heidän perheessään on kuitenkin ongelmia joita minun perheessäni ei ikinä ole ollut: esim. alkoholismia ja sen mukanaan tuomia ongelmia.
Poikaystäväni vanhemmat, varsinkin äiti, luulee olevansa vähintäänki Suomen "ensimmäinen nainen", jonka teehetketkin menevät täysin etiketin mukaan.
Tilanne on minulle hyvin vaikea, en halua olla heidän kanssaan MISSÄÄN tekemisissä mutta poikaystävälläni ei ole omaa asuntoa tms.
Luulen aika ajoin tulevani hulluksi asian kanssa, joskus pyydän poikaystävääni valitsemaan minut tai hänen perheensä. En kuitenkaan halua erota vaikka joskus se tuntuukin ainoalta täysjärkiseltä vaihtoehdolta. Poikaystäväni ei voi käsittää että tämä todellakin on minulle vaikeaa.
Olisi kiva kuulla muista, joilla on edes hiukan samantapaisia ongelmia, enhän ole ainoa?
Tapasin poikaystäväni puolitoista vuotta sitten, hän on nyt 20v. ja minä 18.
Ongelma on se, että poikaystäväni vanhemmat tekevät meidän suhteestamme ERITTÄIN ongelmallisen, sillä me molemmat asumme edelleen kotona.
Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että poikaystäväni "asuu" vanhempieni ja minun luonani. Oikeastaan hän on "vierailulla", joka on kestänyt jo melkein puoli vuotta.
Syy tähän on se, että minä en voi mennä hänen luokseen. Minulla on aina ollut mukavat vanhemmat, hänen vanhempansa ovat kuin suoraan helvetistä enkä edes vitsaile.
He haukkuvat minua ja perhettäni (jota minun on hyvin vaikea käsittää) mm. sivistymättömäksi ja uusavuttomiksi TÄYSIN ilman syytä, tosin ei päin naamaa. Heidän perheessään on kuitenkin ongelmia joita minun perheessäni ei ikinä ole ollut: esim. alkoholismia ja sen mukanaan tuomia ongelmia.
Poikaystäväni vanhemmat, varsinkin äiti, luulee olevansa vähintäänki Suomen "ensimmäinen nainen", jonka teehetketkin menevät täysin etiketin mukaan.
Tilanne on minulle hyvin vaikea, en halua olla heidän kanssaan MISSÄÄN tekemisissä mutta poikaystävälläni ei ole omaa asuntoa tms.
Luulen aika ajoin tulevani hulluksi asian kanssa, joskus pyydän poikaystävääni valitsemaan minut tai hänen perheensä. En kuitenkaan halua erota vaikka joskus se tuntuukin ainoalta täysjärkiseltä vaihtoehdolta. Poikaystäväni ei voi käsittää että tämä todellakin on minulle vaikeaa.
Olisi kiva kuulla muista, joilla on edes hiukan samantapaisia ongelmia, enhän ole ainoa?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olin 18 silloin. Poikaystäväni vanhemmat olivat sivistymättömiä, todellisia juntteja. Silmät selälläni katselin sitä menoa. Äidin kanssa vielä tuli juttuun, hän oli kohtalaisen normaali. Mutta suvun kokoontuessa juhlat huipentuivat "äänekkäin pieru"-kilpailuihin.... Vastaavasti poikaystäväni moitti meitä (perhettäni) hienostelijoiksi.
Kuitenkin muutimme yhteen. Vasta yhteenmuuttomme jälkeen minulle selvisi, että ihan oikeasti on olemassa ihmisiä, jotka eivät vaihda alusvaatteitaan päivittäin.
Arvaat kai, että se romanssi lopahti lyhyeen!
Heh, kyllä varmaan..=)
Olen varma, että haluan elää loppuelämäni poikaystäväni kanssa. Minulla on mukava ja "tavallinen" perhe, viihtyisä koti ja muutenkin asiat melko hyvin.
Poikaystäväni vanhempien kohdalla kaikki on aivan toisin, en voi edes käsittää miten poikaystävästäni on tullut noin ihana (ja normaali!).
Onneksi asumme eri paikkakunnilla, mutta silti aivan liian lähellä..
Tulevaisuudessa ongelmia riittää, kaikki perhejuhlat, joulut ja äitienpäivät, HÄÄT (jonne minulla ei ole aikomustakaan kutsua poikaystäväni vanhempia, muuta sukua kyllä)..
En voi ymmärtää miten selviän siitä mutta kai aika näyttää.. =)
Ihmisellä on vain yhdet vanhemmat. Ja kun olet päättänyt olla poikaystäväsi kanssa, vanhemmat tulevat tavallaan samassa paketissa. Sinulla ei ole mitään oikeutta vaatia valintaa vanhempien tai sinun välillä, se on epäreilua.
Aikuinen ihminen ei ole muutenkaan vanhempiensa kanssa niin paljoa tekemisissä, joten tulevaisuudessa välit molempien vanhempiin ovat kompromissien tekemistä, kummankin sukua tavataan tasapuolisesti ja valittamatta.
Teillä on kuitenkin oma elämä sitten joskus, sinne ei tarvitse huolia mukaan ketään kolmatta osapuolta, mutta käytöstavat pitää silti ihmisellä olla.
olla tapailematta henkilöitä joiden tapaamisesta tulee huono mieli - syystä tai toisesta. Mutta sen verran olen kai konservatiivinen, että kuullostaa aika oudolta jättää sulhasen vanhemmat kutsumatta häihin.... Mutta teidän on itse päätettävä, mikäli riskinä on, että vanhemmat pilaavat ainutlaatuisen juhlanne, niin sitten tietysti asiat tärkeysjärjestykseen.
Häissämme ex-anoppi sai kohtauksen kun ex-appi toi uuden puolisonsa mukaan. Apen menettely oli täysin etiketin mukaista - anopin ei ollut. Taisi olla vain tekosyy vetäytyä yläkerran kapakkaan dokaaman, missä kaikkien piti juosta siellä vuoronperään lohduttelemassa.
yksinkertaista. Mutta ei kaikki ole kiinni vain käytöstavoista eikä todellakaan minun.
Olen yrittänyt kohta kaksi vuotta käydä heillä ja ymmärtää heidän sairaita ajatuksiaan. Ei vain onnistu. Tottakai jos poikaystävän vanhemmat olisivat normaaleja, ns. "tavallisia" ihmisiä, kävisin heillä ja voisin jutella heidän kanssaan muutakin kuin "moi", jos tietäisin etteivät he hauku minua selän takana..
Onko kivaa rupatella säästä kun tietää että toinen jauhaa selän takana paskaa?
Jos olen kerran heidän mielestään niin hirveä niin hyvä on, ei sitten. Olen ainakin yrittänyt.
Ei heidän tarvitse sietää minua, eikä minun heitä. He ovat saaneet niin paljon aikaiseksi jo pelkästään minun mielenterveyteni tuhoamiseksi että minulla ei ole aikomustakaan päästää heitä ovesta sisälle. Onneksi he ovat sen verran vanhanaikaisia etteivät tule ilman kirjallista kutsua. Ja sitähän he eivät saa.
Eivät kai he voi kohdella minua miten tahansa?! Ja pitäisikö minun vain hymyillä heille, sanoivat he mitä tahansa? Ainoa asia millä saan heidät pois elämästäni on sulkea heidät sen ulkopuolelle. Vaikka he ovatkin hänen vanhempansa.
Kyseessä on kuitenkin POIKAYSTÄVÄSI vanhemmat. Ajatellessasi asiaa toisin päin, että poikaystäväsi ei pitäisi SINUN vanhemmistasi (mistä tahansa syystä) eikä haluaisi olla missään tekemisissä vanhempiesi kanssa, ymmärrät varmasti, että poikaystäväsi pyyntö/toivomus olisi sinullekin liikaa...
"Elämässä pärjää parhaiten se, joka kykenee sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin" -mottoa voidaan soveltaa tähänkin tapaukseen.
Voit olla pitämättä poikaystäväsi vanhemmista, mutta et voi olla huomioimatta heitä mikäli aiot jatkaa seurustelua poikaystäväsi kanssa (puhumattakaan, että aiotte avioitua).
Lyhyesti: Sinun täytyy yrittää tavata heitä "säädyllisin" väliajoin ja yrittää sietää heitä, ilman heitähän ei sinulla olisi ihanaa poikaystävää!
Häiden suunnittelun voit jättää siksi kunnes osaat jo kuvitella poikakaverisi vanhemmat niihin! Mitkä häät ne olisivat jos toisen vanhemmat puuttuisivat pelkästään siksi, ettei ole kutsuttu!? Vähintäänkin noloa, itselle ja poikakaverille ennenkaikkea.
PS. Ongelmasi on varmasti maailman yleisimpiä...
Totta, kyseessä on poikaystäväni ja kihlattuni vanhemmat. Olen yrittänyt "sopeutua" asiaan puolitoista vuotta. En kertakaikkiaan voi mitenkään ymmärtää heitä, kaikkea mitä he ovat tehneet. Sehän se hankaluus juuri onkin.
Tottakai ymmärrän, että he ovat hänen vanhempansa, mutta poikaystäväni on itse kertonut omista hankaluuksistaan heidän kanssaan (pitkin elämää). Esille on tullut asioita, joita en uskonut yhdessäkään perheessä missään päin maailmaa edes esiintyvän!
Poikaystäväni on kertonut nuorempana harkinneensa itsemurhaa hyvin vakavasti vanhempiensa takia. Ymmärrän häntä täysin kaiken sen jälkeen, mitä hän on heistä kertonut.
"Vallitsevat olosuhteet" ovat tällä hetkellä niin vaikeat, etten voi ymmärtää mitään muuta ulospääsyä kuin muurin vetämisen väliin. Myös poikaystäväni on samaa mieltä kunhan taloudelliset asiat ovat ensin kunnossa.
Häät ovat muutaman vuoden päästä jos sinne asti eletään. Olen kuitenkin täysin varma, että haluan elää tämän ihmisen kanssa. Tiedän, ettei elämässä voi aina voittaa, mutta tämä on sellainen asia johon voin vaikuttaa. Minun ei tarvitse sietää sellaista kohtelua ihmisiltä, jotka eivät edes tunne minua.
Se, että he haukkuvat minua ei haittaa yhtään niin paljoa, kuin se, että he haukkuvat perhettäni.
Ei ole yksinkertaista ei.
Ystävälläni on myös erinomaisen vaikea "anoppi ja appi"-suhde. Siihen liittyy niin uskomattomia tositarinoita, että saippuasarjojen kauhupaljastukset jäävät kauas taakse! Ystäväni mieskään ei vanhempiinsa ja heidän käytökseen ole erityisen (siis ollenkaan!) ihastunut. Kuitenkin he vierailevat miehen vanhemmilla säännöllisesti (ainakin kerran pari kuukaudessa). Ihailen sitä, sillä se osoittaa sellaista luonteenlujuutta, joka nykyisin monelta puuttuu. Kyllä ihmiseltä vaaditaan erikoisia voimia, että pystyy kohtaamaan jatkuvasti omasta mielestään väärin toimivia ja muutenkin "huonokäytöksisiä" (jotka taas kuvittelevat omaavansa maailman kauneimman käytöksen...) ihmisiä.
Tärkeintä sinun ja poikakaverisi on ymmärtää, että poikakaverisi vanhemmat EIVÄT TAJUA omaa käytöstään loukkaavaksi. Kai sekin on jokin narsistinen häiriö ihmismielessä. Jokin juttu (tai monet) heidän OMASSA elämässä on mennyt niin pieleen, etteivät he kykene käsittelemään asiaa muutoin kuin purkamalla pahaa oloaan haukkumalla muita.
Ja muistakaa: Hulluille pitää olla mieliksi!
Elämässä todella on paljon haasteita, ei niitä uskalla (eikä ilmeisesti voikkaan) ennalta kuvitella.
Tiedän, ettei käytökseni (siis heidän poissulkemisensa) ole mitenkään kovin aikuismaista käytöstä, mutta eipä ole heidänkään vaikka he ovat sentään jo lähes viisikymppisiä.
Oman taustani vuoksi on hämmästyttävää seurata elämää joka poikkeaa niin täydellisesti ns. normaalista. Itse en halua kuulua siihen edes osa-aikaisesti.
Poikaystäväni äiti piti hyvin kummallisena sitä, että hermostuin täysin kun hän puhelimessa sanoi minulle "olet aivan selvästi saanut aina kaiken mitä olet halunnut" ja että "sinä aiheutat pojalleni aivan turhan takia pahaa mieltä".
Äiti myös yrittää ohjata ja päättää poikaystäväni elämässä kaiken, vaikka hän sentään on "jo" kaksikymppinen. Häntä siis kohdellaan kuin kaksitoistavuotiasta, aivan kuin hänellä ei olisi aivoja. Ärsyttävää..=)
Ainoa asia mitä voin tehdä on purra hammasta.
Älä pahastu, mutta nuo esittämäsi lausahdukset "anopin" suusta voisi olla miltei kenen tahansa samaisesta suhteesta!
Katsohan, "anoppi" pitää AINA poikansa puolta, ellei ole kyse erittäin kehittyneestä yksilöstä. "Anoppi" myös tavallaan testaa onko tytöstä hänelle miniäksi - eihän kukaan pojalleen (eikä isät tyttärilleen) halua puolisoa, joka jättää heti tiukan paikan tullen.
Tiedän tapauksia, joissa anoppi yökylässä käydessään motkottaa miniälleen (jonka kanssa poika on ollut naimisissa useita vuosia..), miksei miniä tee HÄNEN POJALLEEN aamulla kaurapuuroa - HÄNEN POIKANSA on tottunut siihen... Ei auta selittely, että poika tekee puuronsa itse silloin kun haluaa...
Tsemppiä!
Minä inhosin poikaystäväni kotiväkeä, inhoan heitä yhtä paljon vieläkin vaikken enää tapaakaan heitä kun en ole enää poikaystäväni kanssa yhdessä.
Jos vanhemmat on hulluja, niin kyllä siinä poikaystävässäkin jotain on vialla, odotapas vaan.
Jos tuota sun mielipidettä oikein pidemmän päälle ajattelee NIIN KAIKKIEN vanhemmat ja vanhempien mielestä nuoremmat on hulluja! Sen verran olen elämässäni havainnut...
Se on aniharvoin kun sympatiat kohtaa molemmin puolin eikä pelkästään "appivanhempi" -suhteessa.
Samaan probleemaan törmää myös parisuhteessa. Vaimo ei voi sietää jotakuta miehen kaveria tai/ja päinvastoin. Tai jos vaimo voikin sietää miehen kavereita ja jopa näiden vaimoja/tyttöystäviä niin mies ei voikaan sietää vaimon kavereita ja vielä vähemmän näiden poikakavereita/miehiä...
Sitten vaan pitää tehdä niitä kompromisseja, puida asioita puolin ja toisin ja keksiä paras ratkaisu. Ei se sen kummempaa ole.
Sellaista ihmissuhdetta ei kukaan maailmassa löydä, jossa kaikki asiat kuin itsestään loksahtaa kohdalle.
En uskalla oikeastaan edes olla heillä, kerran kun en aamupalalla suostunut syömään mitään ja mehuakin join vain puoli lasia (krapula..=), repi poikaystäväni äiti poikaystäväni toiseen huoneeseen ja huusi tälle, että: "Meillä ei tuollaista katsella, se on raskaana!" ja että "Toimiiko teidän ehkäisynne?! Mitä ehkäisyä käytätte?!"
Ymmärrän kyllä ylihuolehtivaisuuden, mutta tuo ei ollut ainoa kerta. Heillä äiti tekee ruoan eikä voi ymmärtää, että jos esimerkiksi olen puoli tuntia aiemmin syönyt kotonani ruokaa, en todellakaan jaksa syödä! Poikaystäväni äiti jankuttaa koko ajan, ettei MINUN perheessäni syödä kunnolla ja olemme uusavuttomia koska perheessäni isä tekee ruoan.
Silloin tällöin pinna katkeaa. Miten tuollaisia voi olla olemassa?!
Rankkaa on poikaystäväsi äidin toiminta.
Mitäs jos heittäisit, että ehkäisynne ei kuulu hänelle ja sinulla on krapula eikä siksi ruoka maita...tai että söit juuri isäsi valmistaman neljän ruokalajin (tässä tapauksessa pitää laittaa vähän omiaan..) gourmet aterian kotona. Tärkeää olisi jos poikakaverisi "tunkisi" aina mukaan jos "anoppi" innostuu sättimään sinua.
Meillä on vähän sama juttu. Olen erilaisesta perheestä kuin poikaystäväni. Hänen koko sukunsa on syvästi uskovaista, avioeroa ei sallita, alkoholia ei saa juoda pisaraakaan ja poikaystäväni on pienestä pitäen opetettu käymään kouluja ja hankkimaan hieno ammatti.
Kun taas minun vanhempani erosivat jo kun olin alle kouluikäinen, isäni on alkoholisti ja äitini antoi meidän muksujen kasvaa aivan villisti, joten en tietenkään koulujakaan käynyt.
Poikaystäväni on sanonut, että hänelle ei taustat merkitse tuon taivaallista, mutta helppohan hänen on hyvällä taustallaan niin sanoa! Olen hänen kauttansa kuullut, miten hänen äitinsä arvostelee minua ja aina kun tapaamme, hän mittailee katseellaan minua halveksivasti. Hän ei ole kysynyt minulta mitä harrastan tms, ainoastaan vanhempieni avioerosta! Alkoholista hän on kysynyt poikaystävältäni ja minulla on alkoholiongelma, josta kyllä käyn hoidossa, mutta olen varmasti hänen silmissään sen takia ikuisesti tuomittu. Minusta on tärkeintä että kuitenkin edes yritän tehdä parhaani, enhän voi mitään sille, minkälaisen kasvatuksen olen saanut ja että vanhempani erosivat! Jatkuva syyllistäminen kuitenkin vaikuttaa väkisinkin suhteeseemme, en osaa olla siinä täysillä mukana kun tunnen olevani "huono vaimo" tulevalle miehelleni. Poikaystäväni ei näytä käsittävän miten paljon asia masentaa minua, syön jo mielialalääkkeitäkin ja rauhoittavia tarvitsen mukaan kun menemme hänen vanhempiaan tapaamaan. Olen luonteeltani rakastava ja perhearvoja kunnioittava, enkä halua olla kenenkään kanssa huonoissa väleissä, mutta pojan äiti kun ei edes halua antaa minulle mahdollisuutta. Hän näkee vain otsassani leiman: "HUONOSTA PERHEESTÄ".
Turhaan koitan todistella olevani silti hyvä ihminen. Huonot kokemukset kun jalostavat.
Myös minun poikaystäväni vanhemmat haluaisivat selvästi, että poikakaverini hankkiutuisi minusta eroon. Meillä on yhteinen akvaario joka on minun luonani, ja poikakaverini vanhemmat suostuttelevat häntä tuomaan sen "kotiin". Ei heitä kalat kiinnosta vaan sen, että heidän poikansa olisi mahdollisimman vähän minun kanssani, kalat kun on ruokittava aamuin illoin.
Sama asia opiskelupaikan kanssa. Poikakaverini haki keväällä opiskelemaan, mutta aikoo edelleen käydä väh. vuoden töissä. Hänen vanhempansa sanoivat, että "me tässä iskän kanssa ollaan ajateltu, että jos saat sen paikan niin menet ehdottomasti syksyllä opiskelemaan". Voi, ei heitä kiinnosta muu kuin se, että me kaksi saisimme olla mahd. vähän yhdessä. Minulla on vielä vuosi jäljellä opiskeluja ja sen jälkeen olemme ajatelleet muuttaa yhdessä toiseen kaupunkiin ja aloittaa molemmat opiskelu. Sanoivat muut mitä hyvänsä.
Poikakaverini vanhemmat luulevat, että pakotan heidän poikansa olemaan kanssani, että hän on "tossun alla". Jokin aika sitten joku juuri sanoi, että "tossun alla" oleviksi leimataan miehet, jotka ottavat myös naisen huomioon. Meidän kohdallamme on juuri näin.
Poikakaverini vanhempien avioliitto ei todellakaan ole ruusuinen, luulen "äidin" olevan jotenkin katkera siitä, että meillä menee niin hyvin ja minulla on mies joka välittää myös siitä miltä minusta tuntuu...