Eli olen jo muutaman kuukauden ajan kaveerannut yhden tyypin kanssa ja tuntuu siltä että olen myös ihastunut häneen. Olemme kuitenkin hyvin erilaisia, eikä meillä ole kuin muutama yhteinen intressi. Silti ihan mukavaa on tämän kanssa, mutta joskus harmittaa kun ei meinaa millään syntyä keskustelua ja kysyessäni jotain siltä saan lyhyitä vastauksia.. tuntuu että se hakeutuu vain muiden kavereiden luo, mikä ei ihme koska niiden kanssa sillä varmasti on enemmän puhuttavaa. Minusta on tullu kuitenkin kauhean mustasukkainen, sillä tämä tuntuu kaveeraavan lähes kaikkien kanssa ja haluaisin sitä huomiota itselleni. Itse olen aika yksinäinen, mutta sillä taas on tosi paljonkin kavereita.
Muutenkin hän on sosiaalinen, ja on meistä kahdesta lähes aina se joka ottaa yhteyttä, ja lähes päivittäin jollain tavalla.
Haluaisin olla tän kanssa tekemisissä mahdollisimman paljon ja pelkään että se kyllästyy muhun kohta kun olen niin tylsä. Sen tekemiset vaikuttaa mielialaani paljon ja jos en saa tarpeeksi huomiota, masennun ja suutun. Tulen pian hulluksi tämän kanssa.. miten kummassa saisin muuta ajateltavaa tai oppisin ottamaan asiat kevyemmin.
Muutenkin hän on sosiaalinen, ja on meistä kahdesta lähes aina se joka ottaa yhteyttä, ja lähes päivittäin jollain tavalla.
Haluaisin olla tän kanssa tekemisissä mahdollisimman paljon ja pelkään että se kyllästyy muhun kohta kun olen niin tylsä. Sen tekemiset vaikuttaa mielialaani paljon ja jos en saa tarpeeksi huomiota, masennun ja suutun. Tulen pian hulluksi tämän kanssa.. miten kummassa saisin muuta ajateltavaa tai oppisin ottamaan asiat kevyemmin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen kokenut vastaavaa, sillä erotuksella, että minä olin se aktiivinen yhteydenpitäjä. Olen melko hiljainen, ujo ja syrjäänvetäytyvä isommassa seurassa, enkä omasta mielestäni onnistunut saamaan huomiota tältä toiselta. Hän oli enemmän ulospäinsuuntautunut, iloinen ja sosiaalinen, ja ystäviä hänellä vaikutti olevan paljon. Kärsin tilanteesta, koska olisin kaivannut ystävyyttä ja huomiota, jota en sitten saanut. Toisella tuntui oleva elämä täynnä säpinää, ja olin ilmeisesti liian hiljainen ja väritön hänen seuraansa. Yksipuolista yhteydenpitoa kesti aikansa, kunnes hän lopulta sanoi, etten ole hänen tyyppiään. Hänen ystäväpiirissään ei olekaan kaltaisiani, vaan nämä ystävät ovat puheliaita, kovia nauramaan ja kertomaan hauskoja juttuja. Kirvelee, mutta ei voi mitään.
Melkein sama juttu... Olen kyllä myös ujon puoleinen, mutta hyvinkin sosiaalinen.
Se yksipuolinen kaveruuden yrittäminen sattuu, mutta uskon vielä ystävystyväni kunnolla kyseisen ihmisen kanssa, sillä meillä on hauskaa kun olemme kahden. Kun isompi porukka on ympärillä, jään taka-alalle. Mutta omapahan on syyni! Mitäs en avaa suutani...
Ongelmana on ehkä etten halua tuppautua ja pidän etäisyyttä (sinänsä hyvä), mutta sen voi tulkita myös siten että en halua syvemmin ystävystyä. Hankalaa, sillä juuri sitä haluaisin! Viisaita neuvoja otetaan vastaan... ;)
Periksi ei anneta, sillä luovuttamisella ei saavuta mitään. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan...