Olen nuorehko nainen, jolla on takana jo pitkä avioliitto. Rakastuin mieheeni aivan keskenkasvuisena. Avioituessa joskus parikymppisenä rakkaus ja luottamus olivat vielä voimissaan. Oli luja usko yhteiseen tulevaisuuteen ja perheeseen. Perhe kasvoi useammallakin hartaasti toivotulla lapsella, arki täyttyi rutiineista, tuli monenlaisia huolia ja murheita. Rakkaus hautautui arkeen ja vaippavuorien alle. Enää en edes tuntenut miestä, jota olin joskus rakastanut. Mieheni sulkeutui, teki omavaltaisia päätöksiä monta kertaa, petti luottamukseni. Olin yksinäinen ja toivoton, kunnes rakastuin. Rakastuneena jaksoin arjen paineet ja minulla oli enemmän annettavaa myös lapsilleni. Uusi rakkaus olisi ollut uusi mahdollisuus; rakkaani olisi halunnut mennä kanssani naimisiin, olisi ollut halukas ottamaan lapseni osaksi elämäänsä. Hänellä oli lapsia myös. En halunnut tehdä nopeasti niin suuria ratkaisuja, jotka koskivat niin monia ihmisiä. Nyt tiedän, että tein tässä oikean valinnan; tämäkin rakkaus kuihtui aikanaan pois. Erosimme ystävinä ja mietin, mitä tehdä nyt. Olen yksinäinen enkä rakasta saati sitten halua miestäni. Mies tietää suhteestani, mutta rakastaa minua silti eikä halua erota. On aika kamalaa, kun mieheni edelleen haluaa minua, mutta itse kavahdan ajatustakin seksistä. Minulla on edelleen lämpimiä tunteita miestäni kohtaan; pidän ja välitän hänestä ja hän on hyvä isä lapsilleen. Onko ero ainoa vaihtoehto? Voiko avioliittoon löytyä uudelleen se kauan kadoksissa ollut kipinä? Onko vastaavia kokemuksia? Selviytymistarimoita?
Uutta kipinää?
Desperado
61860
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
meidän tapaus päätyi eroon kuitenkin. kaikkemme yritettiin, tosissamme. HALUSIN ja niin halusi miehenikin. mutta aina kun höllättiin niin lipsahdettiin jyrkästi väärään suuntaan kumpikin. seksiin ei saatu millään keinoilla elämää. ikään kuin halut olisivat loppuneet kertakaikkiaan. ne kyllä palasivat kummallakin eron jälkeen, mutta jos oltiin toistemme lähellä niin ei. ei ei. sitä ennen tehtiin kaikenlaisia "romanttisia" ja vähemmän romattisia matkoja, kahdenkeskisiä viikonloppuja, töistä lintsaamista.. kaikkea hullua mitä nuorenakin. mutta ei. pitkän pakertamisen jälkeen joskus saatiin toinen tai molemmat tyydytettyä, vähän väkisin kylläkin mutta uskottiin että kyllä se kipinä siitä lähtee. mutta ei. yritettiin opetella läheisyyttä ja turvallisuutta ilman seksiä, tai sen mukaan jos toinen halusi, ilman stressiä. mutta ei. me oltiin oikea ydinperhe mamma pappa o barn. ehkä taustalla painoi se luottamus mikä meni kummaltakin silloin kun oltiin "rakastuneita" kumpikin kolmanteen pyörään. kaksi ja puoli vuotta "yritettiin". sitten luovutettiin.
tietysti siitä jäi paha mieli, koin jonkinasteisen masennuksen jne kun elämä ei mennytkään käsikirjoituksen mukaan, mutta reilu vuoden perästä oltiin jo jaloillamme. me onneksi saatiin ero sovittua sovussa.
ehkä te onnistutte paremmin?
Mulla miehenä on kokemusta tästä,ollahan yritetty ja epäonnistuttu ja taas yritetty.Ja kun oikein monta kertaa vetää vesiperän, niin kyllä siinä tulee mielehen ,että turhaa koko touhu.Olen vetänyt sen johtopäätöksen, että jos suhde on pahoin palanut karrelle, niin ei kekäleistä enää saa rakennetuksi toimivaa suhdetta.Vähän niinkuin tulipalon jälkeen arvioidaan korjataanko vai puretaanko ja rakennetaan uusi. Toista ei voi muuttaa, vain itse voi muuttua. Ja jos kuilu ei kun kasvaa niin kyllä se suhde kulissiksi jää jos siihen ei pistettä laita..........!
näin tämä menee. Aivan kuin exmieheni ja minun tarina. MUTTA jäljelle jää ystävyys joka toki on arvokasta. Kummallakin uusi kumppani.Klisee on se , että yrittää pitää mutta rajansa toisen ja itsensä rääkkäämisellä.Eletään täällä kerran!
Meillä ei taida jäädä ystävyyttäkään.Ei kun toinen ei kertakaikkiaan haluaisi päästää irti,vaikka kuinka kauniisti ja asiallisesti puhuisi.Asennevammainenko olisi kyseessä.
tilanne on sillä mallilla että vaimo ilmotti syyskuun alussa ettei oo varma tunteistaan mua kohtaan ja lokakuun alussa että jomman kumman pitää muuttaa poies. Nyt on varattu kämpppä tammikuun alusta ja jos sillon tilanne edellyttää niin muutan sitten poies ja vaimo jää lasten kanssa asumaan taloomme. Tuska on ihan hirveä,välillämme ei ole ollut suuria ongelmia,ei viinahommia tai vieraita suhteita. Vaimoni rakkaus mua kohtaan ilmeiseti lopahti .Seksikin toimi aina loistavasti kunnes viimeisin kerta ei onnistunut eli vaimoni ei saanut orgasmia ja siitäkin on aikaa kohta 1,5kk. Kaipaan seksiä vaimoni kanssa kovasti ja en halua sitä kenenkään muun kanssa. Ajatuskin ettemmä koskaan enää rakastele tai ole lähekkäin raastaa sydäntä rotan lailla. Ystävyys jää kuitenkin vahvana,mutta kuin kauan se on minun puoleltani myös rakkautta......aika näyttää
Ei kovin rohkaisevaa, mutta silti...Sitä miettii, että jos jaksaisi edes vuoden tai pari; siinä ajassa lapset kasvavat kummasti. Työtä olen valmis suhteen säilyttämiseksi tekemään, vaan ei taida rakkaus kutsumalla palata. Ei näinkään voi loppuelämäänsä elää...