On hyviä päiviä ja huonoja päiviä...
Välimatka 3000km, erossa 1,5kk
Puhuttiin asiat halki ja tyttöni on sanonut että välittää minusta, mutta kauheata ikävää hänelle ei ole syntynyt. On kuulemma hetkiä kun on "ikävä", mut ei tiedä mikä on tilanne kuukauden päästä. Hän soittelee kyllä päivittäin. Olen antanut hänelle mahdollisuuden jopa pistää suhde poikki, jos hänestä siltä tuntuu - ei halunnut!! "Rakastan sinua" on kuitenkin hänelle vaikeata sanottavaa...
Olen kohta menossa sinne ja hän odottaa tuloani ilolla, sen tiedän... mutta tosiasia on se, että itselläni tunteet ovat pinnassa, kun hän on tukahduttanut ainakin ne voimakkaimmat fiilikset minua kohtaan. Hän haluaa käsitellä ne vasta kun tulen sinne, eikö halua stressata nyt niistä.
Painotan kuitenkin että tyttö on uskollinen, ja hän on sanonut että on siellä kokemuksien ja mahdollisuuksien takia, ei pitämässä vain hauskaa!
Johtuuko tämä etäisyydestä? Odottaako hän vain jälleen näkemistä, jotta hyvät muistot minusta palaisivat (riideltiin ennen kuin hän lähti). Ymmärrän että elämässä ympäristö ja tilanne muuttavat asioiden tärkeysjärjestystä - jos hän olisi kanssani, ehkä silloin olisin hänelle se tärkein. Nyt kun hän on toteuttamassa unelmiaan, onko tärkeysjärjestys muuttunut?
Tarvitsisin järkeviä mielipiteitä...
Välimatka 3000km, erossa 1,5kk
Puhuttiin asiat halki ja tyttöni on sanonut että välittää minusta, mutta kauheata ikävää hänelle ei ole syntynyt. On kuulemma hetkiä kun on "ikävä", mut ei tiedä mikä on tilanne kuukauden päästä. Hän soittelee kyllä päivittäin. Olen antanut hänelle mahdollisuuden jopa pistää suhde poikki, jos hänestä siltä tuntuu - ei halunnut!! "Rakastan sinua" on kuitenkin hänelle vaikeata sanottavaa...
Olen kohta menossa sinne ja hän odottaa tuloani ilolla, sen tiedän... mutta tosiasia on se, että itselläni tunteet ovat pinnassa, kun hän on tukahduttanut ainakin ne voimakkaimmat fiilikset minua kohtaan. Hän haluaa käsitellä ne vasta kun tulen sinne, eikö halua stressata nyt niistä.
Painotan kuitenkin että tyttö on uskollinen, ja hän on sanonut että on siellä kokemuksien ja mahdollisuuksien takia, ei pitämässä vain hauskaa!
Johtuuko tämä etäisyydestä? Odottaako hän vain jälleen näkemistä, jotta hyvät muistot minusta palaisivat (riideltiin ennen kuin hän lähti). Ymmärrän että elämässä ympäristö ja tilanne muuttavat asioiden tärkeysjärjestystä - jos hän olisi kanssani, ehkä silloin olisin hänelle se tärkein. Nyt kun hän on toteuttamassa unelmiaan, onko tärkeysjärjestys muuttunut?
Tarvitsisin järkeviä mielipiteitä...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Meillä oli samanlaista ilmasta ja luvut 8,5 kk ja 10 000 km sekä puhelu kerran viikossa. Mutta kannatti odottaa!!!
Sitä on vain vaikea uskoa, että toinen oikeasti kaipaa, koska puhelimesta kuulee vain sen suttuisen äänen. Eikä puhelimessa ole niin helppo sitä sanoa.
Oli mieletöntä taas tavata! :)
Itse ainakin luotan siihen, että toinen sanoo rakastavansa. Kunhan ko. henkilö ei vaan ole suomalainen nainen.
Samaa on sattunut myös täällä..nyt erossa jo n.9kk ja vielä pari jäljellä. Joskus ei vaan tunnu siltä, että toista puolta oikeasti kiinnostaa varsinkin kun on toteuttamassa omaa unelmaansa toisella puolen palloa.
Sitä luuli, että kun puoliväli on ohi niin kaikki helpottuisi, mutta kävikin päinvastoin.
Ikävä vaan pahenee ja muistot"haalistuu"..mutta luotan siihen,että pystymme tekemään uusia, parempia:)
Pettäminen ei ole tullut mieleenikään eikä toinen puoliskonikaan sitä tekisi. Luottamusta tämä vaatii, vaatii niin perkeleesti:D
Kyllä sitä pystyy vielä pari kuukautta kärsimään, "mitä vain rakkauden tähden"..niinhän sitä sanotaan.
ÄLKÄÄ KOSKAAN luottako mieheen joka asuu toisessa kaupungissa. Siitä ei tule kun vain itelle paha mieli kun tajuaa, että mies on pettänyt.. ja kokemusta on.
Saattaahan niitä OIKEASTI uskollisia miehiä olla joilla toimii kaukosuhde. Omani sano, että ei pitkän välimatkan takia halunnu alkaa seurustelemaan ja yht'äkkiä sitten halusikin seurustella..ja olishan se heti pitäny siinä vaiheessa tajuta että ei oo luottamista.
Meillä on vastaava tilanne. Hän on puolestaan selittänyt asian niin, että hänelle on helpompaa olla ajattelematta liikaa ikävää, sillä silloin hän ei voi keskittyä tekemisiinsä. Helposti tulee mieleen, ettei toinen sitten oikeasti välitäkään, kun ei ikävöi "tarpeeksi" omasta mielestä, mutta jokaisella meistä on vain erilainen tapa selviytyä tilanteesta.
Itse olen surullinen tilanteesta ja kaipaan kovasti, mutta tukahdutan tunteeni, enkä kerro niistä hänelle enää kuten alussa. Toisaalta olen kyllä miettinyt omalla kohdallani, että tunteiden lykkääminen ei välttämättä ole itselleni sopiva keino selviytyä tilanteesta, sillä koen välillä etääntyväni hänestä ja tästä suhteesta tällä tavalla. Silloinkin kun näemme toisemme, olen pitkän aikaa ikäänkuin "lukossa" enkä pysty kertomaan hänelle, kuinka ikävä minulla häntä on ollut tai kuinka paljon hänestä oikeasti pidän.