tämä on

30v. sitten tapahtuneen avioeron ex- vaimoaan, hän on sanonut mulle suoraan että ainut ja oikea rakkaus on ensirakkaus ja muut on toisten jätteitä, voi kunpa hän saisi omansa ennenkuin elämä loppuu. ps. minua on tuo tyyppi jo ajat sitten alkanut etomaan ja tämä oli kaikkeen lopullinen piste.

Oma kumppanini kaipailee exäänsä,joka jo vuosia sitten jätti hänet.Pitää kait vain toivoa,että joskus he saisivat toisensa ainakin vähäksi aikaa,voisi kaipaus-tauti parantua.Jos on exällä ollut taipumus käydä vieraissa,tuskin se siitä muuttuisi.

Minun exäni tavoittelee minua,mutta minäpä muistankin hänen syrjähyppynsä ja osaan vastustaa kiusausta palata tuttuun ja turvalliseen (ja itkettyihin yksinäisiin öihin).

Tuttavapiirissäni on muutamia yksilöitä,jotka ovat exänsä ottaneet takaisin jopa useampia kertoja.Heidän kommenttinsa sanatarkasti näin: nyt on juostu päin seinää niin monta kertaa,että tyhmempikin jo uskoo.

Minä aion uskoa esimerkin voimaan edes tämän kerran,enkä ota entistä elämääni takaisin.Harmi,että uuden kumppanini pitää kait vielä juosta päin seinää exänsä kanssa.Tuskin pystyy muuten uutta elämää rakentamaan.Sanoisinko,että hatuttaa.

Olen sitä mieltä että ei kannata yrittää uudellelleen lämmitää ex:ään välejä:loppu mikä loppu.Homma saataa onnistua jonkin aikaa mut palautuu samaan kohta mitä oli ennen eroa.Ystäviähän voi olla siihen ei ole mitään estettä!!.Nauttikaa ihmiset elämästänne!!Meillä ei ole todellakaa kuin yksi elämä joten eletään se niin et on hyvä olla!!Kaikille oikein ihanaa syksyä!!

Aion palata takaisin exän kanssa yhteen, vaikka molemilla meillä on jo uudet avopuolisot. Kyllä jotkut ovat onnistuneetkin. Uuset suhteet ovat olleet vielä huonompia kuin se, josta yhteiset lapset ovat.

Minä olen jo pitkään miettinyt, mikä ihme saa ihmisen kaipaamaan exää ja suhdetta, joka on auttamatta ohi. Miksei sitä pysty nauttimaan uusista mahdollisuuksista vaan pitää tehdä omasta elämästään surullista miettimällä menneitä. Mutta jotenkin sitä vaan löytää itsensä istumasta sohvalta yksin ja pohtimasta elämän tarkoitusta. Sitten taas välillä antaa palaa ja kaikki tuntuu niin pirun paljon paremmalta kuin exän kanssa. Ja kuinka paljon uutta sattuu, kun toinen miettii exää....

vieläkin exääni,vaikka erosta jo neljä vuotta,sille tunteelle ei voi mitään.Mutta eipä sitä tunnetta pois saa vaikka haluaisikin

Eksistä on vaikeaa luopua ja päästää irti, koska se vaatii valtavasti vahvuutta molemmilta osapuolilta! Toisilta sitä löytyy, toisilta taas ei, mutta useinmiten ottaa vaan aikansa löytää se voima itsestään...

Aika myös kultaa muistot, mikä ei helpota kuvioita! Kerran ehkä kannattaakin yrittää uudelleen (mulla ainakin helpotti lopullista eroa, sai tavallaan varmuuden), mutta jollei homma toimi, niin eikun sukset eri suuntiin! Enempää ei sitten kannata hakata päätä seinään (tyyliin Matti ja Mervi) Elämällä voi olla jotain paljon parempaa tarjottavaa vielä sullekin!

Ihmiselle on luonteenomaista se, että keskeneräinen asia vaivaa mieltä, oli sitten kyseessä rikkoutunut parisuhde tai tekemätön työ.

Parisuhteissa keskeneräisyys saattaa olla sitä, että eroon johtaneet tekijät ja syyt on tavalla tai toisella selvittämättä. On tarinoita, joissa suhde on saanut kaikki mahdolliset negaatiot "syykseen", vaikka todellisuudessa on saattanut olla jomman kumman puolison henkilökohtainen kasvukriisi tai -kipuilu.
Jos ero on ollut seurausta inhimillisestä kasvusta, on selvää, että kun oma sisin tasaantuu, nousee menetetty suhde mieleen. Joskus kun käy niin, että selittämätöntä "pahaa oloa" ei osaa yhdistää itseen, vaan kaikkeen mitä on ympärillä.

Ero pitäisi pystyä käsittelemään samalla tavalla kuin mikä muukin elämässä eteen tuleva pulma. Ymmärtää kausaalisuus, miettiä vaihtoehdot ja ottaa elämän aikalisä. Joskus ex:ien kaipailu johtunee siitä, että huomaa tiettyjä kausaalisuuksia jälkikäteen ja vasta silloin näkee kokeilemisen arvoisia ratkaisukeinoja.

Sanotaan, että ero opettaa eniten ihmissuhteista. Surullista, mutta kieltämättä totta. "Erotettuna" suhteen ulkopuolelle sitä voi tutkailla objektiivisemmin; näkee sellaista, mitä ei ehkä arjessa ehtinyt huomata. Aika myös kultaa muistot.

Mieheni lähti toisen naisen kanssa kesälomalle ja jäi siltä tieltä asumaan eri osoitteeseen. Hän oli 7 kuukautta pois kotoa, kävi vaan muutaman kerran katsomassa minua. Tämä nainen on hänen työkaverinsa ja heillä oli ollut suhde 3,5 vuotta. Olin kyllä aavistanut sen suhteen, mutta aina mieheni sen vain kielsi ja haukkui minua vainoharhaiseksi. Naisilla on tässä asiassa hyvä vaisto, ainakin 30 avioliittovuoden jälkeen. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että ero on turha, joten anoin häntä palaamaan kotiin ja yrittämään uutta elämää vierelläni. Alku oli aivan kamala, kun se nainen vaan raivopäisesti piti kiinni miehestäni ja uhkaili hänelle,että hän paljastaa heidän suhteestaan kaikenlaista, että saa tehtyä minusta hullun, kuten hän on sanonut. Kävimme muutaman puhelinkeskustelun ja miehenikin sanoi suuttuneensa tähän naiseen, eikä halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Nyt on kulunut jo 2,5 vuotta meidän uutta aikaaamme, mutta kyllä se nainen varjostaa elämäämme kaikenaikaa. Minulle se pettäminen oli niin kova kolaus, että ei siitä helpolla parane. Nyt se nainen on taas alkanut soittaa miehelleni, enkä ole taaskaan varma, etteikö siinä ole jälleen uutta vireillä. Työkaverina on niin helppo pitää yllä suhdetta. Toivottavasti liittomme säilyy ja toivon, että joku muukin jaksaa uskoa siihen, että vanhaankin on paluuta.