Sain tietää avokin pettämisistä reilu puolitoista vuotta sitten. Löytyi onneksi monia joille voin purkaa asiaa ja tunteitani.. Suurena apuna koin myös tämän palstan. Luin näitä juttuja viikkoja eron jäkeenkin, kunnes tajusin ettei tuntemattomat voi auttaa, ette te tiedä mitä me tunnettiin/tunnetaan ja mitkä syyt ym johti tohon tilanteeseen. Ahdisti vaan sellanen putkinäköinen asenne, mikä täällä vallitsee; petetyt vastaan pettäjät. Vaikka en voikaan väittää etten itse olisi ollut samanlainen, etenkin ennen kuin koin petetyksi tulemisen omalle kohdalle. Mua ehdottomampaa oli varmaan vaikee löytää, ja sen annoin kuulua muillekin jos tutuille sattu jotain vastaavaa..
Nyt ajan kuluttua ajattelin pyörähtää palstalla. Fiilis on sama kuin ennenkin näitä juttuja lukiessa, mut halusin nyt kuitenkin kertoa vielä omankin juttuni. Ehkä joku voi samaistua. Kommentoidakin saa, mut sen oon oppinu, et teen asiat just niin kuin itsestä oikealta tuntuu. Ihmisillä on aina painava sanansa sanottavana. Toimipa kuinka tahansa..;)
Olemme nuoria ja varmasti monella tapaa vielä kasvamassa vasta aikuisiksi. Ehdimme olla yhdessä kuitenkin jo useamman vuoden. Kai mies halusi kokea vielä vapautta, en tiedä.. Syitä hän ei ikinä pystynyt kunnolla kertomaan. Mutta tuska oli suunnaton (molemmilla) Mä kuitenkin kovetin itseni, ainakin niin kauan et saatiin käytännön jutut hoidettua. Petetyksi tulleen tunteita ei voi kukaan ymmärtää, ennen kuin asia sattuu omalle kohdalle. Harmittavan monilla vaan asiasta on omia kokemuksia:/ Mun kohdalla vaikeeks teki asian viel se, et asioiden ilmi tultua suhteemme oli parempi ja onnellisempi kuin ikinä. On uskomattoman vaikeaa luopua jostakin, jonka kanssa tuntee elämänsä onnelliseksi, turvalliseksi, rakastetuksi ja hyväksi. Tunteet olivat hirveitä; samaan aikaan toista rakasti ja vihasi. Tunsi tunteita joita oli vaikea itsestään myöntääkään. Eron hetkellä pystyin kuitenkin kovettamaan itseni näin jälkeenpäin ajatellen aivan kummallisesti. Purin kaiken tarmoni köytännön järjestelyihin ja opiskeluun. Mieheni edessäki murruin vain muutaman kerran. Tunsin välillä jonkinlaista voiton riemua siitä, että sain asiani järjestymään muuton suhteen ym. niin hyvin, hänen ollessa erosta niin murtunut, ettei kyennyt juuri tekemään tulevaisuuden suhteen päätöksiä. Toisena hetkenä olisin halunnut murtaa kovan ulkokuoreni, halata murtunutta miestäni ja unohtamaan kaiken.. En pystynyt käsittelemään asiaa lainkaan; että menettäisin todella tuon suhteen ja tuon miehen!
Näin jatkui hetken jopa muuton jälkeen. Pahinta olivat yöt; unet eksyivät aina mieheeni ja suhteeseemme, ja siihen liittyviin tapahtumiin. Näin mitä kummallisempia unia, ja heräsin viikkojen ajan aina aamuyöllä, jonka jälkeen en enää saanut unta. Usein nuo yön pitkät tunnit olivat aikaa jolloin kävin asiaa todella mielessäni läpi. Ei ollut niin paljoa tekemistä joihin olisi voinut hukuttaa murheita. Yritin näyttää vahvalta myös ulospäin. Keräsin itselleni kalenterin täyteen harrastuksia ja lähdin kavereitten mukaan ulos. Pahinta oli jäädä yksin kotiin. Nopeasti tajusin kuitenkin, etten saanut baareista mitään irti. Saman tajusin kuukausien kuluessa myös kiinnostuksestani muita miehiä kohtaan. Sain muutamia treffikutsuja ja huomasin muutamien miehien yrittänän näyttää kiinnostustaan mua kohtaan. En kokenut kuitenkaan minkäänlaista kiinnostusta heitä kohtaan.. Pikku hiljaa, kuukausien kuluessa aloin tajuta, etten voisi unohtaa exääni. Huomasin itsessäni monia masennuksen merkkejä, vaikka yritin kieltää ne. Mikään ei oikesti tehny mua onnelliseksi, levottomien sanojen mukaan, mikään ei tuntunut miltään.. Ei kulunut päivääkään, ettei exä olisi ollut mielessä, ja etten olisi ikävöinyt häntä. Pidin kuitenkin pääni, enkä antanut itselleni ajatukstakaan, että olisin kertonut tunteistani hänelle. Ajan kuluessa aloin myöntää tunteitani kuitenkin tutuille..
exälleni tein erotessa selväksi, että ero ei ollut mikään tauko, vaan lopullinen ero. Kielsin ottamasta yhteyttä.. Eron aikana hän kirjoitteli kuitenkin muutamia kertoja sähköpostia ja kertoi tuntemuksistaan. Tapasin hänet myös yöelämässä, jolloin saimme selvitettyä välejämme, ja tapahtumia ihan eri tavalla kun väliä tapahtuneeseen oli jo enemmän.
Kuukausia myöhemmin aukesi jokin solmu, hän otti yhteyttä, tunsin antaneeni hänelle anteeksi ja aloimme pitää yhteyttä. Vähitellen aloimme tutustua toisiimme uudelleen.. Ilman mitään suuria toiveita tai odotuksia jatkon suhteen. Uudesta alusta on nyt muutamia kuukausia. Haluan edetä edelleen ns. päivä kerrallaan, mutta hän tuntuu oikealta ja minä onnellisemmalta kuin koskaan. Tiesin katuvani sitä kenties loppu elämäni jos en anna toista mahdollisuutta katsoa tilannetta uudelleen. Ja voin kertoa etten kadu. Mielessä myllertää välillä yhä, tiedän ettei tämä tule olemaan helppo taival, ja niin tietää miehenikin. Uskon hänen kasvaneen paljon kokemuksien myötä, kuten myös itsenikin. Rakastamme toisiamme ja suhteemme on parempi kuin koskaan ennen. Tätä kautta voin sanoa kaiken kauhean olleen jollakin tapaa jopa hyväksi, vaikken tiedä onko se oikeasti mahdollista.
Tiedän, että monet ajattelevat mut idiootiksi; tyhmäksi hyväuskoiseksi naiseksi.. Mutta jokainen tekee täällä omat ratkaisunsa. Kai halusin kirjoittaa tämän rohkaisuksi jollekin.. Tiedän tunteet, jotka petetyksi tuleminen ja anteeksi antaminen voi aiheuttaa. Surullista, että monet aiheuttavat sen rakkaalleen, mutta uskon, että sen voi antaa anteeksi ja pettämisestä päästä yli. Tahtoa ja aikaa se kyllä vaatii, aivan uskomattoman paljon kummaltakin osapuolelta, mutta joskus se on sen arvoista. Joskus, etenkin me nuoret olemme vain niin kovapäisiä tai mitä lie että tarvitsemme kokea sen kovimman kautta tajutaksemme mitä todella haluamme. Mä rakastan miestäni ja haluan katsoa mihin elämä hänen kanssaan kuljettaa.
Puhukaa avoimesti kaikesta kumppaninne kanssa. Voi aluksi olla hankalaa, mutta kannattaa.. Sopikaa yheisistä pelisäännöisä, älkääkä antako suhteen tai kumppaninne läsnäolon mennä koskaan itsestään selvyydeksi. Näillä pääsee pitkälle. Ja osoittakaa hellyyttä ja tykkäämistä!! sexi on myös tärkeää.. siinäkin avoimuus, toisen kunnioittaminen ja toisen toiveiden huomioiminen tekee ihmeitä suhteelle! En ole mikään parisuhdeneuvoja, en todellakaan, mutta tunnen, että tällaiset asiat ovat niin itsestään selvyyksiä, että niistä täytyy joskus muistutella!:)
Eläkää ja rakastakaa. Elämä on kuitenkin aika lyhyt..;)
Nyt ajan kuluttua ajattelin pyörähtää palstalla. Fiilis on sama kuin ennenkin näitä juttuja lukiessa, mut halusin nyt kuitenkin kertoa vielä omankin juttuni. Ehkä joku voi samaistua. Kommentoidakin saa, mut sen oon oppinu, et teen asiat just niin kuin itsestä oikealta tuntuu. Ihmisillä on aina painava sanansa sanottavana. Toimipa kuinka tahansa..;)
Olemme nuoria ja varmasti monella tapaa vielä kasvamassa vasta aikuisiksi. Ehdimme olla yhdessä kuitenkin jo useamman vuoden. Kai mies halusi kokea vielä vapautta, en tiedä.. Syitä hän ei ikinä pystynyt kunnolla kertomaan. Mutta tuska oli suunnaton (molemmilla) Mä kuitenkin kovetin itseni, ainakin niin kauan et saatiin käytännön jutut hoidettua. Petetyksi tulleen tunteita ei voi kukaan ymmärtää, ennen kuin asia sattuu omalle kohdalle. Harmittavan monilla vaan asiasta on omia kokemuksia:/ Mun kohdalla vaikeeks teki asian viel se, et asioiden ilmi tultua suhteemme oli parempi ja onnellisempi kuin ikinä. On uskomattoman vaikeaa luopua jostakin, jonka kanssa tuntee elämänsä onnelliseksi, turvalliseksi, rakastetuksi ja hyväksi. Tunteet olivat hirveitä; samaan aikaan toista rakasti ja vihasi. Tunsi tunteita joita oli vaikea itsestään myöntääkään. Eron hetkellä pystyin kuitenkin kovettamaan itseni näin jälkeenpäin ajatellen aivan kummallisesti. Purin kaiken tarmoni köytännön järjestelyihin ja opiskeluun. Mieheni edessäki murruin vain muutaman kerran. Tunsin välillä jonkinlaista voiton riemua siitä, että sain asiani järjestymään muuton suhteen ym. niin hyvin, hänen ollessa erosta niin murtunut, ettei kyennyt juuri tekemään tulevaisuuden suhteen päätöksiä. Toisena hetkenä olisin halunnut murtaa kovan ulkokuoreni, halata murtunutta miestäni ja unohtamaan kaiken.. En pystynyt käsittelemään asiaa lainkaan; että menettäisin todella tuon suhteen ja tuon miehen!
Näin jatkui hetken jopa muuton jälkeen. Pahinta olivat yöt; unet eksyivät aina mieheeni ja suhteeseemme, ja siihen liittyviin tapahtumiin. Näin mitä kummallisempia unia, ja heräsin viikkojen ajan aina aamuyöllä, jonka jälkeen en enää saanut unta. Usein nuo yön pitkät tunnit olivat aikaa jolloin kävin asiaa todella mielessäni läpi. Ei ollut niin paljoa tekemistä joihin olisi voinut hukuttaa murheita. Yritin näyttää vahvalta myös ulospäin. Keräsin itselleni kalenterin täyteen harrastuksia ja lähdin kavereitten mukaan ulos. Pahinta oli jäädä yksin kotiin. Nopeasti tajusin kuitenkin, etten saanut baareista mitään irti. Saman tajusin kuukausien kuluessa myös kiinnostuksestani muita miehiä kohtaan. Sain muutamia treffikutsuja ja huomasin muutamien miehien yrittänän näyttää kiinnostustaan mua kohtaan. En kokenut kuitenkaan minkäänlaista kiinnostusta heitä kohtaan.. Pikku hiljaa, kuukausien kuluessa aloin tajuta, etten voisi unohtaa exääni. Huomasin itsessäni monia masennuksen merkkejä, vaikka yritin kieltää ne. Mikään ei oikesti tehny mua onnelliseksi, levottomien sanojen mukaan, mikään ei tuntunut miltään.. Ei kulunut päivääkään, ettei exä olisi ollut mielessä, ja etten olisi ikävöinyt häntä. Pidin kuitenkin pääni, enkä antanut itselleni ajatukstakaan, että olisin kertonut tunteistani hänelle. Ajan kuluessa aloin myöntää tunteitani kuitenkin tutuille..
exälleni tein erotessa selväksi, että ero ei ollut mikään tauko, vaan lopullinen ero. Kielsin ottamasta yhteyttä.. Eron aikana hän kirjoitteli kuitenkin muutamia kertoja sähköpostia ja kertoi tuntemuksistaan. Tapasin hänet myös yöelämässä, jolloin saimme selvitettyä välejämme, ja tapahtumia ihan eri tavalla kun väliä tapahtuneeseen oli jo enemmän.
Kuukausia myöhemmin aukesi jokin solmu, hän otti yhteyttä, tunsin antaneeni hänelle anteeksi ja aloimme pitää yhteyttä. Vähitellen aloimme tutustua toisiimme uudelleen.. Ilman mitään suuria toiveita tai odotuksia jatkon suhteen. Uudesta alusta on nyt muutamia kuukausia. Haluan edetä edelleen ns. päivä kerrallaan, mutta hän tuntuu oikealta ja minä onnellisemmalta kuin koskaan. Tiesin katuvani sitä kenties loppu elämäni jos en anna toista mahdollisuutta katsoa tilannetta uudelleen. Ja voin kertoa etten kadu. Mielessä myllertää välillä yhä, tiedän ettei tämä tule olemaan helppo taival, ja niin tietää miehenikin. Uskon hänen kasvaneen paljon kokemuksien myötä, kuten myös itsenikin. Rakastamme toisiamme ja suhteemme on parempi kuin koskaan ennen. Tätä kautta voin sanoa kaiken kauhean olleen jollakin tapaa jopa hyväksi, vaikken tiedä onko se oikeasti mahdollista.
Tiedän, että monet ajattelevat mut idiootiksi; tyhmäksi hyväuskoiseksi naiseksi.. Mutta jokainen tekee täällä omat ratkaisunsa. Kai halusin kirjoittaa tämän rohkaisuksi jollekin.. Tiedän tunteet, jotka petetyksi tuleminen ja anteeksi antaminen voi aiheuttaa. Surullista, että monet aiheuttavat sen rakkaalleen, mutta uskon, että sen voi antaa anteeksi ja pettämisestä päästä yli. Tahtoa ja aikaa se kyllä vaatii, aivan uskomattoman paljon kummaltakin osapuolelta, mutta joskus se on sen arvoista. Joskus, etenkin me nuoret olemme vain niin kovapäisiä tai mitä lie että tarvitsemme kokea sen kovimman kautta tajutaksemme mitä todella haluamme. Mä rakastan miestäni ja haluan katsoa mihin elämä hänen kanssaan kuljettaa.
Puhukaa avoimesti kaikesta kumppaninne kanssa. Voi aluksi olla hankalaa, mutta kannattaa.. Sopikaa yheisistä pelisäännöisä, älkääkä antako suhteen tai kumppaninne läsnäolon mennä koskaan itsestään selvyydeksi. Näillä pääsee pitkälle. Ja osoittakaa hellyyttä ja tykkäämistä!! sexi on myös tärkeää.. siinäkin avoimuus, toisen kunnioittaminen ja toisen toiveiden huomioiminen tekee ihmeitä suhteelle! En ole mikään parisuhdeneuvoja, en todellakaan, mutta tunnen, että tällaiset asiat ovat niin itsestään selvyyksiä, että niistä täytyy joskus muistutella!:)
Eläkää ja rakastakaa. Elämä on kuitenkin aika lyhyt..;)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ilmoittaudun tässä toiseksi vastaavan kokeneeksi ja saman ratkaisun tehneeksi.
Ehdin erota miehestäni, mutta nyt olemme aloittaneet uuden suhteen rakentamisen. Suhteemme on kaikin puolin erilainen ja parempi kuin se ensimmäinen, missä myös pettäminen tapahtui.
Vaikka anteeksiantaminen on vaikeinta, mitä olen tehnyt, olen ehdottomasti sitä mieltä, että se on kannattanut. Olen kypsynyt ja kasvanut, ja oppinut erottamaan olennaisen epäolennaisesta - omassa elämässäni.
En siis minäkään neuvo ketään. Olen onnellinen ja toivon kaikille samaa.
Pahinta ehkä, mitä ikinä voi itselleen tehdä, on kieltää tunteensa, etenkin ne negatiiviset. Aika varmasti johdattelet sillä itsesi mielenterveydellisiin ongelmiin; siitä luultavasti nuo kertomasi masennusoireet. Kieltäminen lienee sinun puolustusmekanismisi silloin, kun oikein pahalta tuntuu, vai mitä? Kyllähän se sillä hetkellä tuntuu hyvältä, ettei tarvitse tuntua pahalta, mutta se kostautuu. Käyttäytymismalli voi olla niin tiukassa, että kehotan sinua kiinnittämään siihen erityistä huomiota. Eron jälkeinen toipuminen vie usein paljon kauemmin (jopa ikuisesti), jos ei voi myöntää tunteitaan ja elämä menee teeskentelyksi. Ehkäpä siksi sinusta tuntui useiden kuukausien jälkeenkin siltä, ettet pystynyt unohtamaan häntä?
Miten sitten nyt, kun olette yhdessä jälleen? En halua neuvoa tai sanoa pahasti sinulle ja tämä voi nyt tulla hieman myöhässä, mutta minusta sinun olisi tosiaan pitänyt ennen suhteenne jatkoa päästä kunnolla yli hänestä - vain siten voi oikeasti aloittaa puhtaalta pöydältä. Anteeksi, mutta minä en lainkaan ole vakuuttunut siitä, että sinä olisit vieläkään yli tapahtuneista. Ok, olette onnellisia nyt, mutta miten minusta tuntuu siltä, ettei pelkkä yhteenpalaaminen voi pyyhkiä ongelmia ja pahaa oloa lopullisesti pois. Jos se ei ihan kauhea ajatus ole, niin olisiko mahdollista että kävisit/kävisitte terapiassa kertomassa tunteistanne ja ongelmistanne? Näin ehkä saatte uudesta alustanne parhaan mahdollisen alun!
On ihana, että te olette onnellisia, ja ilmeisesti luotat häneen jälleen. Onnea teille ;)
Kirjoitin ylemmäs hulivilimiehestä, jonka kanssa pähkäilen suhdettani ja sen kestävyyttä. Mies on jo mokaillut yhteenpaluun jälkeen. Itse koin samoja tunteita kuin alkuperäinen kirjottaja ja tunsin, etten voi elää ilman tätä miestä. Vaikka itsekin olin myös "kovettanut" itseni ja vannonut pitäväni pokkani hänen edessään, en silti voinut mitään niille ikävän ja tuskan kyyneleille jotka päivittäin vierivät poskiani pitkin, työmatkalla, töissä, kotona ja myös kavereiden keskuudessa. Pahinta minullekin oli yöt - herääminen yöllä tyhjästä sängystä, jossa vielä hetki sitten nukkui kanssani maailman rakkain mies.
Mies halusi itse tulla takaisin, enkä voinut pistää vastaankaan. Myönsin itselleni, että olin edelleen rakastunut ja osittain riippuvainen hänestä. Olen tehnyt itsestäni diagnoosin, että olen läheisriippuvainen, en siis osaa olla yksin. Enkä halua. Olen myös punninnut itsekseni onko kyseessä tosiaan rakkaus jota tunnen miestä kohtaan vai pelkästään riippuvaisuus ja joku selittämätön tarve. Lopputuloksena on rakkaus, sitä ei tarvitse epäillä. Kävimme lukuisia keskusteluja miehen kanssa, ensi kertaa puhuimme kunnolla asioista ja tunteistamme. Silloin tuntui hyvältä, kuin kaikella todella olisi mahdollisuus kääntyä hyväksi. Mies oli kultainen, teki minut onnelliseksi, mutta ikävä kyllä mennyt ei unohdu koskaan. Tai no, sitä päivää en ainakaan ole vielä nähnyt enkä tällä menolla näe ELLEI MIES LOPETA RIEKKUMISTA.
Jotenkin sitä ajattelee, että samat ongelmat tulee toistumaan uudestaan, jos niistä ei tosissaan oteta oppia. Mieheni ei ilmeisesti kärsinyt menetyksestäni ollenkaan, vaikka niin uskoin kun hän kyynelsilmin puhui itsensä takaisin. Meni meilläkin loisteliaasti muutama kuukausi, kaikki tuntui palanneen ennalleen siihen pisteeseen mitä elämä oli ennen pettämisiä ym. sotkuja.
Nyt olemme kuitenkin uhkaavasti menossa samaan suuntaan. Mies ei muutu. Toivon sydämeni pohjasta, että sinun (ap:n) miehesi muuttuu ja että todella saatte homman toimimaan. En tarkota tällä viestillä pelotella tai masentaa, mutta luulen tietäväni tarkalleen mitä käyt läpi. Niin sain itsekin puolustella "tuomitsijaystävilleni" kuinka varma olen siitä että "uusi alku" on oikein. Tiedän senkin, että en olisi antanut itselleni anteeksi jos en olisi kokeillut. Mutta huomaan, että muutama kuukausi tätä onnea oli vasta alkua. Muutama kk on aivan liian lyhyt aikaa "unohtaa" tai edes käsitellä mennyt, kaikki ne petetyn tunteet jne. Tauon olisi pitänyt olla pitempi, jotta todella olisin päässyt yli miehestä. Tässä edellisellä kirjoittajalla (nainen) oli pointti, joka todella pitää paikkansa.
Ikävä kyllä nyt vaan näyttää siltä, ettei mikään lopulta muuttunutkaan eikä olokaan ole enää yhtään parempi kuin ennen eroakaan. Jaksan vielä toivoa parasta ja uskon oppivani kun tarpeeksi potkitaan. Tietenkin toivon joka ikinen päivä, että asiat muuttuu parempaan suuntaan ja että mies todella rakastaa. Sitä rakkautta olen huomaavinani erinäisissä pienissä asioissa. Mutta edelleen kysyn, millaista rakkautta se on jos voi silti kohdella kaltoin rakastaan?
Hyvä, että olette onnellisia. Toivon, että menneisyyden haamut eivät tule kummittelemaan sinulle enää. Jos luotat häneen täydellisesti, hyvä niin. Itse en luota omaani pätkääkään enkä luota vielä pitkiin aikoihin. Mutta sinun miehesi on toivottavasti erilainen.
Ajan kanssa haavat paranee. Aika on kummallinen juttu - sen myötä myös selviää kannattiko yhteenpaluu teillä tai edes meillä.
Onnea toivotan ja hyvää jatkoa! =)
Alkuperäisen kirjoittajan kirjoitus oli niin positiivinen ja pohdiskeleva, etten voi olla kommentoimatta tuota lausettasi "Pahinta ehkä, mitä ikinä voi itselleen tehdä, on kieltää tunteensa, etenkin ne negatiiviset. Aika varmasti johdattelet sillä itsesi mielenterveydellisiin ongelmiin". Minusta pahinta, mitä ihminen voi itselleen tehdä, on jäädä pyöriskelemään ongelmiinsa. Miettiminen ja loputon analysointi johtaa joillain ihmisillä varmasti mielenterveysongelmiin. Joskus on vain suljettava ovi ja jatkettava elämää ja se auttaa parhaiten.
Hyvä elämä ei välttämättä ole helppoa elämää. Jos ihmiset ovat sitoutuneita toisiinsa ja arvomaailma on yhteinen, en ymmärrä, miksi toisten ihmisten on vaikea hyväksyä anteeksiantoa pettämisen yhteydessä. Minua on petetty ja en päässyt sen yli. Oikeastaan eromme ei lopulta johtunut pettämisestä, vaan sen laukaisemasta asioiden läpikäynnistä, minkä yhteydessä totesimme arvomaailmojemme olevan täysin erilleen kasvaneita vuosikymmenten kuluessa. Pettäminen sinänsä on p...a juttu, enkä todellakaan väheksy sen aiheuttamaa tuskaa, olenhan sen itse kokenut. Se on kuitenkin yksi vaikeus ihmissuhteiden viidakossa ja vähemmän mustavalkoinen asenne auttaisi pariskuntia. Aikoinani itseäni auttoi se, että aloin toimia (tehdä normaaleja arjen asioita) jatkuvan analysoinnin ja syiden etsimisen sijaan. Entinen mieheni petti minua ja syyt olivat monen tekijän summa ja "tilaisuus tekee varkaan" -juttu.
Minusta on tosi hienoa, että joku pääsee pettämisen aiheuttaman trauman yli ja hyväksyy puolisonsa ihmisenä eikä näe häntä pelkkänä pettäjänä. Luulenpa, että alkuperäisen kirjoittajan suhde jatkuu vahvana tästä eteenpäin, koska pari on läpikäynyt pahan kriisin ja selvittänyt sen perusteellisesti.
kävinpä tässä katsastamassa onko tekstini herättänyt ajatuksia. Hyvinpä pitkän vuodatukseni olitte jaksaneet lukea..:)
Kommentit olivat lopulta aika positiivisia. Yleensä olen kuullut paljon kielteisempää. Mut just vierailta! Mua itseänikin hämmensi, miten iloisia ja kannustavia omat ystävät asian suhteen olivat. He ovat sitä mieltä, että olisi ollut sääli jos me olisimme kadottaneet toisemme. Se on oikeastaan aika ihanaa. Koska hehän ovat ihmisiä jotka ovat läheltä seuranneet meitä ja tuntevat tilanteemme..
Toinen juttu mitä halusin vielä kommentoida oli se, että kyllä mä ne huonot tunteet myönsin ja niitä käsittelin. Se vaan otti oman aikansa. Eikä niiden käsittely ole varmasti läheskään ohi. Hassulta ehkä kuulostaa, mut tunnen vaan olevani tasapainossa jo aikas hyvin asian kanssa. Kuten alkuperäisessä tekstissä kirjoitin, meidän suhteessa ei ole paljoakaan vanhaa jäljellä. Ja näen mun miehen totisesti muuttuneen. Vaikka sama kulta se siel pohjimmillaan on..;) Mut edelleen, päivä kerrallaanhan tässä elellään.. Mut onnellista arkea, enkä mä sellaista jaksais jos en vois luottaa tulevaan.
Nää mun tekstit kuulostaa ehkä selittelyiltä tai jotain, mut se ei oo tarkoitus. Mä olen vain onnellinen ja haluan omien kokemusten kautta luoda uskoa ehkä johonkin toiseen vastaavassa tilanteessa olevaan. Edelleen asiat ei ole aina läheskään niin mustavalkoisia kuin aluks voisi luulla.
Pettäjiä en puollusta, enkä pettämistäkään. Pahoja juttuja, enkä todellakaan usko et jokaisen pettäjäpetturin kanssa kannattais tulevaisuuttaan jatkaa. Mut pitäis yrittää muistaa, et ainutkertaisia ihmisiä/ juttuja, joten mitään ei kannata yleistää tyyliin" kun kerran pettää, aina pettää.."
Ja se pariterapia ei ole ollenkaan huono ajatus. Mun mies ehdotteli sitä alkuun useastikin. Eikä se unohdettu juttu vieläkään ole. Tekis hyvää varmasti parille kuin parille jonkinlainen parisuhdekurssi tms. vaikkei sen suurempia ankeuksia olisikaan taustalla. Kynnys vaan on itselleni jotenkin aika korkeella lähteä tollaisiin juttuihin mukaan, etenkin näin nuorena parina.
Haluan sanoa, ettei tarkoitukseni ollut aikaisemmin tuomita sinua saati arvostella suhdettani. Tiedän vain, mitä itse käyn läpi juuri nyt ja mitä olen käynyt läpi kohta vuoden elämässäni.
Olen samaa mieltä, että pohjimmiltaan mies on se johon rakastuin, kuten sinäkin. En halua antaa "pienten virheiden" pilata kaikkea sitä hyvää mitä meillä on ja on ollut. Olemme rakentaneet elämäämme yhdessä, meillä on koti, perhe ja asiat mallillaan. Sitä en vaan hyväksy, että mies kännihuuruissaan unohtaa olemassaoloni ja jos sopiva hoito löytyy, se käytetään hyväksi. Seuraavana päivänä kontataan häntä koipien välissä kotiin ja TAAS minun pitäisi vaan katsoa läpi sormien.
Yhden kerran voi (ja mielestäni pitäisikin) antaa anteeksi. Ymmärrät kuitenkin varmaan, että olen hiukan skeptinen omassa suhteessani, koska pettäminen ei jäänyt yhteen kertaan. Voi kun olisikin! Tässä tuntuu muutenkin olevan paljon vaakalaudalla, en tiedä kannattaisiko viheltää peli poikki ajoissa vai vieläkö kestän iskuja, takeita niiden loppumisesta ei nimittäin ole niin kauan kun mies ei ymmärrä pysyä erossa alkoholista.
Siinäpä se, pettämisen syy ei meillä varsinaisesti ole yksin miehen luonteessa, vaan alkoholismissa. Toinen juttu on se miksi viitsin melkein alkoholistin kanssa elämääni kuluttaa... Selvinpäin ja pienessä sievässä elämä on ihanaa ja olemme äärimmäisen onnellisia. Juuri tästä EN halua luopua ja siksi yritän antaa anteeksi ja oppia luottamaan taas. Mutta jokaisen takaiskun myötä toivon kipinä heikkenee.
Kirjoituksesi sai kuitenkin sen vaikutuksen mitä ilmeisesti meille muille toivoitkin. Ehkä minullakin on vielä mahdollisuus, ehkä mekin voimme vielä tulla onnelliseksi ja jättää menneet taakse. Onnellinen olen nyt, mutta menneet kummittelevat edelleen. Jokainen viikko menee miettiessä tulevaa viikonloppua ja pelkään, että mieheni rikkoo sydämeni jälleen kerran. Ei tämäkään ihan onnellista elämää ole, mutta nyt kun on taas jonkun aikaa mennyt hyvin, luo se uskoa tulevaan.
Toivottavasti pääsen vielä samaan onnellisuuden tilaan kuin sinäkin. =) Usko on vahva, täytyy vaan yrittää jaksaa ja jättää mietiskely vähemmälle. Kiitos kirjoituksestasi, kyllä se piristi ja ehkä meillekin voi todella käydä noin. =)
Sinulla on hyvä itsetunto ja aito rakkaus poikaystävääsi kohtaan. Onnittelut! Ei elämässä aina tarvitse kaiken mennä kerrasta poikki: anteeksiantoa ei ole keksitty turhaan. Hyvää tulevaisuutta teille - tuollaisesta on selvinnyt miljoonat muutkin ihmiset.