Alkaa pikkuhissukseen olla mitta täys anoppia, joka ei millään tahdo päästä jaloilleen eläkkeelle jäätyään. Entinen tehotäti on nyt kertakaikkisessa kriisissä kun yhteiskunta ei enää tarvitse häntä.
Olemme mieheni kanssa jo ikuisuuden yrittäneet hätistellä häntä pois meidän asioittemme kimpusta kaikenlaisin ehdotuksin harrastuksista ja vapaaehtoistyöstä sun muusta toiminnasta, johon sitä tarmoaan purkaa, mutta mikään ei tunnu rouvaa kiinnostavan.
Se ihminen sen kun vaan valittaa ja junnaa paikallaan ja neuvoo, holhoo ja opastaa meitä onnettomia joka helekutin asiassa kun ei muutakaan keksi.
Ystäväpiirikin meni kuulemma työn mukana eikä uusiin ihmisiin ole mitään halua tutustua.
Ollaan sinnikkäästi vaan ajateltu, että kyllä se siitä asettuu aikansa vouhkattuaan ja paikkansa viimein löydettyään, mutta yli vuosi on jo mennyt ja tilanne ei kun kiristyy.
Otimme puheeksi psykologillakin käynnin, jotta pahin pelkotila saatais purettua ammattilaisen avulla, mutta siitäkös se suuttui!
Kaiken lisäksi appikin on nyt alkanut osoittaa väsymisen merkkejä ja puhuu jo avioerostakin, salaa vaimonsa selän takana. Ja koskapa mieheni on ainut lapsi, niin tietysti me saamme toimia nyt apenkin kuuntelijoina.
Asia ei meille kuulu, mutta vaikea siltä on korviaan sulkea kun kumpikin osapuoli pommittaa tarpeillaan...
No, jospas se tästä ajan kanssa ja kun ei anna pirulle pikkusormea. Pahinta on se, että meillä ei ole lapsiakaan, joten me olemme niitä ikuisia lapsia, joiden kimpussa höösätä kun ei ole muka muutakaan.
Kiitos kun jaksoitte kuunnella. : \
Olemme mieheni kanssa jo ikuisuuden yrittäneet hätistellä häntä pois meidän asioittemme kimpusta kaikenlaisin ehdotuksin harrastuksista ja vapaaehtoistyöstä sun muusta toiminnasta, johon sitä tarmoaan purkaa, mutta mikään ei tunnu rouvaa kiinnostavan.
Se ihminen sen kun vaan valittaa ja junnaa paikallaan ja neuvoo, holhoo ja opastaa meitä onnettomia joka helekutin asiassa kun ei muutakaan keksi.
Ystäväpiirikin meni kuulemma työn mukana eikä uusiin ihmisiin ole mitään halua tutustua.
Ollaan sinnikkäästi vaan ajateltu, että kyllä se siitä asettuu aikansa vouhkattuaan ja paikkansa viimein löydettyään, mutta yli vuosi on jo mennyt ja tilanne ei kun kiristyy.
Otimme puheeksi psykologillakin käynnin, jotta pahin pelkotila saatais purettua ammattilaisen avulla, mutta siitäkös se suuttui!
Kaiken lisäksi appikin on nyt alkanut osoittaa väsymisen merkkejä ja puhuu jo avioerostakin, salaa vaimonsa selän takana. Ja koskapa mieheni on ainut lapsi, niin tietysti me saamme toimia nyt apenkin kuuntelijoina.
Asia ei meille kuulu, mutta vaikea siltä on korviaan sulkea kun kumpikin osapuoli pommittaa tarpeillaan...
No, jospas se tästä ajan kanssa ja kun ei anna pirulle pikkusormea. Pahinta on se, että meillä ei ole lapsiakaan, joten me olemme niitä ikuisia lapsia, joiden kimpussa höösätä kun ei ole muka muutakaan.
Kiitos kun jaksoitte kuunnella. : \
Vastaukset 2
Vanhimmat
useimmilla on edessä, miten iäkkäät vanhemmat "hoitelee" ja elää heidän kanssaan ja sen lisäksi vielä edessä oma vanheneminen josta ei vielä edes tiedä mitä se tuo tullessaan, onko itse samanlainen hankala tulevaisuuden tapaus vai ei.., mut ei kai tuohon ole muuta neuvoa (jos sitä edes kaipaat) kuin antaa vaan olla, pitää vähän välimatkaa ja rauhoitella, että kyllä se siitä, eikä välittää vaan yrittää olla positiivinen, ongelmathan vaan kasvaa kun niitä mielessäänkin ajattelee liikaa.., oisko niin ?
Mäkin ehkä vaan keksittyisin rauhottelemaan, sillä eipä sitä juuri muuta voi tehdä. Jokainen kulkee itse oman tiensä ja jos ei ole valmistanut itseään tulevaan muutokseen edes ajatustasolla, niin ongelmia on yleensä tiedossa.
Omilla vanhemmilla oli kauhee kriisi kun me penskat muutettiin pois kotoa. Roikkuivat meissä kynsin ja hampain eivätkä meinanneet millään tulla toimeen kaksin.
No, aikansa sitäkin vaan kesti ja nykyään on rauha taas siinäkin taloudessa, joten pitkää pinna vaan teillekin.