...avioliittooni.Naimisissa kohta 20v.Lapsia on.Vaimo töissä,itse en tällä hetkellä.Päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä,vaan ei ole.
Minä ainakin olen täysin lopahtanut tähän liittoon.Yhtään sen suurempaa syytä en osaa nimetä,on jo pidemmän aikaa,vuosia,tuntunut että tämä on nyt katsottu.
Vaikka emme vaimoni kanssa ole asiasta puhuneet,niin luulisin että hän on mielessään pohtinut asioita myös hieman samalla tavalla.
Ehkä emme uskalla ottaa asiaa puheeksi,ja järkyttää muuten rauhallista elämäämme.
Päivät ovat hyvinkin samankaltaisia.Rutiinit etenevät rutiinilla,eli samankaltaisuus toistaa itseään.Lähes joka asiassa.
Seksi,no kyllä sitä on.Mutta ei uutta auringon alla,joskus jopa tympeää mekaanista suorittamista puolin ja toisin.Jonkinmoinen henkinen yhteys eri aaltopituuksilla.
En oikein tiedä,pitäisikö pysytellä väkisin tällaisessa tilanteessa,vai pitäisikö rohkeasti ottaa puheeksi asiat?
Itse olen kokenut olevani jonkinmoisessa jumissa.Tarkoitan tällä sitä,että jätän tekemättä asioita vain siksi,että ajattelen että mitä sitten?Tätä samaa tämä elämä kuitenkin on.Ja toisaalta teen joitakin asioita vain siksi koska muuten elämä ja avioliitto tuntuu todella turhauttavalta.
En tarkoita tekemisellä sitä että hyppäisin vieraissa,jotain ihan muuta.En enää tähän tilanteeseen halua moraalista krapulaa ja turhia miksi-kysymyksiä,niitä riittä pohdittavaksi muutenkin riitämiin.
Mahdoinkohan osata kuvailla fiiliksiäni oikein?No joka tapauksessa.Miten muut ovat mahtaneet kokea näitä asioita,ja käyneet niitä läpi?
Minä ainakin olen täysin lopahtanut tähän liittoon.Yhtään sen suurempaa syytä en osaa nimetä,on jo pidemmän aikaa,vuosia,tuntunut että tämä on nyt katsottu.
Vaikka emme vaimoni kanssa ole asiasta puhuneet,niin luulisin että hän on mielessään pohtinut asioita myös hieman samalla tavalla.
Ehkä emme uskalla ottaa asiaa puheeksi,ja järkyttää muuten rauhallista elämäämme.
Päivät ovat hyvinkin samankaltaisia.Rutiinit etenevät rutiinilla,eli samankaltaisuus toistaa itseään.Lähes joka asiassa.
Seksi,no kyllä sitä on.Mutta ei uutta auringon alla,joskus jopa tympeää mekaanista suorittamista puolin ja toisin.Jonkinmoinen henkinen yhteys eri aaltopituuksilla.
En oikein tiedä,pitäisikö pysytellä väkisin tällaisessa tilanteessa,vai pitäisikö rohkeasti ottaa puheeksi asiat?
Itse olen kokenut olevani jonkinmoisessa jumissa.Tarkoitan tällä sitä,että jätän tekemättä asioita vain siksi,että ajattelen että mitä sitten?Tätä samaa tämä elämä kuitenkin on.Ja toisaalta teen joitakin asioita vain siksi koska muuten elämä ja avioliitto tuntuu todella turhauttavalta.
En tarkoita tekemisellä sitä että hyppäisin vieraissa,jotain ihan muuta.En enää tähän tilanteeseen halua moraalista krapulaa ja turhia miksi-kysymyksiä,niitä riittä pohdittavaksi muutenkin riitämiin.
Mahdoinkohan osata kuvailla fiiliksiäni oikein?No joka tapauksessa.Miten muut ovat mahtaneet kokea näitä asioita,ja käyneet niitä läpi?
Vastaukset 16
Vanhimmat
perushommassahan on kysymys siitä, että haluatko rakastaa. Itse olen vm60 nainen, eronnut 10v sitten, kun olin vain kodinhoitaja ja äiti, en vaimo enkä nainen ollenkaan. Mietin asiaa monta vuotta, ei se helppo ratkaisu ollut. Miehen mielestä meillä oli kaikki hyvin, vaikka ei oltu saman peiton alla puoleentoista vuoteen siihen mennessä. Tee jotain, jos ei ole suurempia kaunoja komerossa, ota puheeksi, repäiskää kahdenkeskistä aikaa, menkää käsikynkkäkävelylle näyteikkunoiden taakse, puhukaa toisillenne, kertokaa haaveistanne, tehkää jotain
Aina sanotaan samaa.Repäiskää/puhukaa/ottakaa kahdenkeskitä aikaa/tahtokaa/aloittakaa alusta/on olemassa hyviä parisuhdeoppaita ym.ym.
Mutta se ei todellakaan ole siten että sitä vain ruvetaan tekemään asioita.Monien,aika pitkienkin vuosien jäljiltä sitä on ikäänkuin semmoinen kuiva kaivo mistä on paha ammentaa mitään.
Olen nainen vm61.Itselläni oli vajaa vuosi sitten aivan samanlainen tilanne. Kaivo oli aivan tyhjä, eikä siinä enää auttanut käsikynkkäkävelyt eikä lemmenlomat. Päädyimme eroamaan. En halua kannustaa eroon, mutta itse olen tyytyväinen elämääni nyt. Parempi yksin kuin pystyyn kuolleena kaksin. No kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikki mahdollinen kannattaa ensin tehdä parisuhteen eteen ennen kuin eroaa. Se on aika raskasta puuhaa, vaikka sovussa ja ystävinä onnistuisikin. Jo pelkästään yksin oleminen 20-vuoden avioliiton jälkeen on aika haastavaa. Nyt olen jo siihenkin tottunut ja nautin olostani. Muutenkin alan jo pikkuhiljaa katselemaan ympärilleni. Tsemppiä!
Olen tuon kaiken kokenut ja vielä on omakin matkani kesken. Vaati suunnatonta "rohkeutta" aloittaa yhteiset keskustelut puolisoni kanssa, minä kun pelkäsin särkeväni elämäämme lisää.
Meillä oli suurinpiirtein samanlainen tilanne, elettyä liittoa takana 22-vuotta, arki pyöri rutiinilla ja elämä kovin tasapaksua. Mitään suurenpaa ongelmaa tai epäkohtaa en osannut nimetä.
Oma pahaoloni vain kasvoi pikkuhiljaa tietoisuuteeni ja huomasin olevani tyytymätön elämääni ja itseeni, arkeeni. Ennenkaikkea kuitenkin ymmärsin olevani itse se syy tyytymättömyyteeni liitossamme. Olin muuttumassa ja mieheni oli "jämähtänyt" paikoileen.
Ikäkriisi sen tekee ihmisillä, se on ihan luonteva selitys jokaisella, jotkut meistä vain läpikäyvät sen peruusteellisemmin luoneenpiirteilleen uskollisena.
Halusin kasvaa, muutua, ja aikani mietittyäni, keräsin rohkeutta kysyäkseni mieheltäni, olisiko hän halukas tekemään meissä avioparina muutoksia, niin, että voisimme yhdessä löytää ratkaisun pahaan olooni, tyytymättömyyteeni. Kun minulla oli itselläni rohkeutta kertoa siitä muutoksesta, jonka koin tarpeellisena itseni kannalta ja kun kerroin sisäisestä pahasta olostani painottaen, että tämä kaikki johtuu vain itsestäni, ei hänestä, mieheni lähti mukaan yhteiselle uudelle matkallemme ilolla.
Ei elämä vieläkään pelkkää onnea ole, mutta meillä on ainakin yhteinen päämäärä ja keinot kommunikoida.Koska lapsemme ovat jo niin isoja, että kärsimme myös "tyhjänpesän syndroomasta" heidän yksi kerrallaan ollessa lähdössä jo pesästämme, joudumme löytämään uudet tavat toimia perheenä, vain me kaksi. Nythän meillä on mahdollisuus uuteen kuherruskuukauteen ja toisenlaiseen jakamattomaan rakkauteen, aivan kuten liitomme alussa. Töitä se vain vaatii - molemmilta ja halua puhaltaa yhteiseen hiileen.
Jokainen pari meistä, pystyy halutessaan löytämään keinot muuttaa elämäänsä, löytämään tien takaisin toistensa sydämeen, arjen ja pitkän liiton rutiineista/tasapaksuudesta huolimatta. Tärkein edellytys tietysti on, että molemmat sitä haluavat.
Toivotan sinulle löytämiseniloa ja rohkeutta, *hymy*. Avatessasi tämän keskustelun huomaan sinun olevan jo uuden matkasi alussa..
..hieno ja kannustava kirjoitus. Kyllähän kaikki keinot kannattaa käyttää ja kokeilla ennen kun pitkän liiton lopettaa.
Olen kuullut hyviä selviytymistarinoita, jotka ovat olleet työn takana, mutta kuulemma kaikki on ollut sen arvoista.
On todella aloitettu tuo uusi kuherruskuukausi sitten kaiken yrittämisen kruununa, eikä ole jäänyt kuukaudeksi...
Toivotan onnea yrityksellenne :-)
Auttaisi varmasti paljon jos saisit töitä.Kotona kun on,rutiinit todellakin toistavat itseään,ei näe ihmisiä,elämä tuntuu kurjalta.Itsellä ainakin on aikaa märehtiä asioita tavallaan liikaa.
Ja miksi jossakin seksin rintamalla pitää aina odottaa uusia tuulia toiselta?Sinulla sitä aikaa nyt on,kierrellä pornokauppoja,keksiä uusia juttuja,kaivaa taas se hehku esiin.Tämä on juuri tätä arkea,se kaipaa pieniä muutoksia välillä ja taas sitä jaksaa vähän aikaa.Jos makuukammarissa menee hyvin,antaa yllättävän paljon anteeksi muuta puuduttavaa arkielämää..Ja samahan sinulla olisi jokatapauksessa edessä toisen kanssa kun se alkuhuuma on mennyt.
Nosta kissa pöydälle ja keskustele,ottakaa aikaa kahdestaan,lähtekää vaikka viikonlopuksi johonkin ihanaan paikkaan joka on molempien sydäntä lähellä!Koita kaivaa mielikuvitus esiin,sitten vanhana voit kiikkutuolissa olla ylpeä itsestäsi kun ainakin yritit kaikkesi jos teille nyt ero tulisikin.Usko teidän rakkauteenne.Olette olleet niin kauan yhdessä ja varmasti kokeneet paljon että tuskin kannattaa luovuttaa.Ihmisethän tuppaavat menettämään ajantajunsa kun menee huonosti,kuukaudet muuttuvat vuosiksi,vuodet vuosikymmeniksi jne.
Voimia teille ja ihanaa syksyn jatkoa! :0)
Tiedän tunteen.
Olen paraillaan ruotimassa elämäni ja avioliittoani. Joku aika sitten ero tuntui ainoalta mahdollisuudelta. Meidän väliltä oli kaikki yhteinen jäänyt. Avioliittoa takana yli 13 v.
Yhtenä iltana aukesi keskustelu. Sen jälkeen ajatukseni muuttui. Olin muka tiennyt tarkalleen toisen tunteet ja päätellyt niistä, että ero on ainoa mahdollisuus. Mutta toisin kävi.
Vieläkään ero ei ole kokonan unohdettu vaihtoehto, mutta olemme päättäneet katsoa, mitä on tehtävissä. Näen mieheni nyt toisin silmin, joskin entiset omat ajatukset on vielä olemassa.
Meillä on kuitenkin arjessa hyvä yhdessä elää ja arkeahan elämä 95% on. Minä olen katsellut muitakin sillä silmällä ja ihastunutkin pariin otteeseen, mutta nyt päätavoite on avioliiton tarkastelu ilman ylimääräisiä harmeja.
Kyllä keskustelun avaus on se pääasia. Jos toinen ei siihen vastaa, tai mitään muutosta ei tapahdu, silloin lienee syytä toimia. Mutta mitään poppakonstia ei varmaankaan ole.
Toivon voimaa ja rohkeutta itsesi ja elämäsi tutkiskelussa.
...olen ymmärtänyt ja kokenut ja hyväksynytkin sen että parisuhteesta suurin osa on arkea,tottakai.Ja ne arkiset askareet muodostavat sen tutun ja turvallisen elinympäristön niin lapsille kuin aikuisille.
Mutta mutta...,kun onkin se aina iänikuinen `mutta` josta ei tahdo päästä yli millään ilveellä.
Tiedä sitten mitä tuleman pitää.Aika tämänkin näyttää.Ainahan asioilla on tapana kääntyä puoleen jos toiseenkin.Joskus sitä vaan miettii että mitä jos...,entäpä jos....
Tämä nyt on tätä pyörittelyä.Mutta kiva kuulla että on ihmisiä,ilmeisen paljonkin jotka pohtivat,ja ovat joutuneet pohtimaan samankaltaisia juttuja.
fiksu kommentti,
Heippa!
Eipähän näihin asioihin ole yksiselitteistä ratkaisua. Mutta yksivaihtoehtojan on, että yksinkertaisesti on mennyt väärän ihmisen kanssa naimisiin. Niinkin voi käydä. Nyt kun lapset ovat kasvaneet ja elämän perusasiat ovat suurin piirtein kunnossa, huomaa kenen kanssa sitä oikeasti on.
Isäni (vähän yli 60v) oli samassa tilanteessa noin pari vuotta sitten. Rutiinia, rutiinia, rutiinia. Kerran, kun juteltiin ihan niitä normaaleja arkipäivän juttuja, isäni tuli maininneeksi erään asian yhteydessä suunilleen samat asiat kuin sinä. Puhuimme asiasta paljon keskenämme monta kertaa. Meillä kun on ollut aina lämpimät ja avoimet välit.
Kaiken sen keskustelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että isäni oli kyllästynyt kaikkeen liian arkipäiväiseksi menneeseen elämään, mutta ei oikeastaan tiennyt mitä halusi. Muutosta kyllä, mutta ei osannut sanoa mitä. Löytyihän ne asiat lopulta, mutta hän ei ollut ymmärtänyt niitä miettiä aiemmin. Oli vain keskittynyt "surkuttelemaan" silloista tilannetta.
Tiedätkö sinä oikeasti mitä haluat? Oletko pohtinut tuohon vastausta tosissasi? Mikäli joskus meinaat asian vaimosi kanssa ottaa esille, voit olla varma, että hän kysyy sitä. Hän ei voi tietää mitä sinä kaipaat, ellet itse sitä hänelle kerro. Kukaan meistä ei osaa lukea ajatuksia. Ei osannut äitinikään. Sitä ei voi edes keneltäkään vaatia.
Me olemme jokainen ensisijaisesti itse vastuussa viihtymisestämme, onnestamme, valinnoistamme, parisuhteemme hyvinvoinnista yms. joten jos et vielä ole miettinyt mitä elämältäsi ja suhteeltasi vielä haluat, mieti sitä nyt, mutta ajatuksella. Kerro asiasta vaimollesi vasta kun olet löytänyt vastauksen niihin.
mikä siinä arjessa oikeen mättää?
yhdessä tekeminen ja toisen kohtaaminen ovat todellakin avain tähän että jaksaa jaksaa ja jaksaa
kriisejä on ollut ja tulee olemaan, me tapellaan järkyttävällä ja raadollisella tasolla, silti kun tilanne raukeaa, on niin hyvillään että toinen on siinä vieressä.
tämmönen lausahdus, naiminen on pakkopullaa, on minun mielestäni ihan käsittämätön, eikö se ole parasta että tietää mitä toinen haluaa ja osaa ja uskaltaa itsekkin antautua, tällä iällä..
me on oltu riitaisassa suhteessa 18 vuotta, lapsi 13, kukaan tuttavamme ei voi tajuta että me ollaan vieläkin kimpassa. johon puolisoni ainatokaisee:" mitäs sitä hyvää riitaa lopettamaan".
kumpikaan ei oo alistettu eikä alistaja.
yhteistä aikaa vietetään melkein kaikki aika myös työajan ulkopuolella, mutta toki on muutama oma juttu kummallakin jota duunaa itsekseen.
niitä kyllästymisiä itseensä voi tulla mutta tuskin sinä puolisoosi olet kyllästynyt.
käy mittaamassa hormonitasapainosi ja selvitä lekurinkanssa masennuksesi syvyys.
luuletko että joku uusi rakastaa sinut ehjäksi? ja herättää sinut eloon? melkoinen oletus..ota niskasta itseäsi kiinni ja painu lekuriin.
nyt tää homma viel meilläkin jotenki viel paranee, kun kersa on jo niin iso että voi niinku styylata uudestaa,,
ja tää ei ole mitään rehvastelua, vaan kovan duunin palkka. ihmissuhdetta pitää hoitaa ja tappelemalla sen voi helposti aloittaa.
puhu vaimollesi. heti. se on ihan varppina se sama johon rakastuitkin!
Ihan kuulostaa tutulta. 17 vuotta yhdessä. Eri puusta veistettyjä. No mies löysi uuden ... karsealta tuntui. Mies myös lähti.
Laihduin kuusi kiloa, mutta pysyin jaloillani ... aloitin vanhan lavatanssiharrastukseni uudella innolla .... ihailijoita riittää .... tanssi on ihanaa ja murkkuikäinen lapseni kasvaa siinä sivussa kuitenkin ihan hyvin ....
Elämä on ihanaa .... vapaata .... vaikkakin tapaan paljon vapaita eronneita miehiä niin uuden löytäminen on silti vaikeaa, mutta eihän minulla ole kiirettä minnekkään .... nautin todella elämästäni vaikkakin joku sydänsurukin on jo ollut tämän ikäisenä nekin kestää.
Noin rohkeesti valotit asiaa meillekin..ja sait vastauksia puolesta ja vastaan.Ihmiset vastaa aina oman kokemuksensa perusteella, minäkin.Sen vaan sanon että en enää ihmettele miksi on niin paljon avioeroja.Ja sen että ei sitä nuorta mehukasta kaunokaista siihen eron jälkeen välttämättä ihan pian löydy.Meinaan jos tuli ikävä omaa nuoruuttasi.
...juttu että aina luullaan että kaikki mun ikäiset miehet juoksee niiden nuorten ja mehevien tyttösten perään.Sori jos sulla on semmosia kokemuksia,en voi sille mitään.Ja toki meistä aika usea joskus miettii nuoruuttaan,asioita joita tuli tehtyä tai jäi tekemättä.
Mutta en nyt nuoruuteni perään niin kovin haikaile,sanoisin enemmänkin nuoruuden rakkauden.Tai sen tunteen,fiiliksen tai mitä se nyt olikaan kun tapasimme vaimoni kanssa.Jospa sen voisin kokea hänen kanssaan ja kasvaa parisuhteessa taas uudemmalle tasolle.
Kyllä,vastauksia on toki tullut.Mutta en mitään ihmekonseptia ja reseptiä odottanutkaan keneltäkään.On vaan ollut huojentavaa nähdä että aika moni muu painii samanmoisten asioiden kanssa.
Puhu hyvä mies vaimollesi tuntemuksistasi. Kukaan ei tosiaan ole ajatusten lukija. Oma mies löysi uuden minun suureksi järkytyksekseni 15 vuoden avioliittomme kariutui sen vuoksi. En tiennyt hänen olevan tyytymätön kuvittelin että olimme onnellisia. Pettämisen ja valheiden jälkeen oli enää liian myöhäistä. Vikaa on aina molemmissa se myönnetään mutta kukaan ei ole ajatuksenlukija!!