Mitä oratorion historiaa ja repertoaariin tulee, Mendelssohnin Elijah ja Paulus kuuluvat näkemykseni mukaan kyseisesä musiikkigenreessä parahultaisesti sanoen alempaan liigaan, sangen massiivisistakin orkestraalisista tehoistaan huolimatta esim. Vuodenajat-, Luominen-, ja Messias-oratorioihin ja Schubertin Lazarukseen verrattuna, ja on ilmeistä, että ne ovat vailla viimeksi mainittujen kaltaisile klassisille mestariteoksille ominaista syvyyttä ja spontaanisuutta. Enkä olisi luultavasti edes ainoa tai en ainakaan pahaksi panisi, jos olisin maailman ainoa ihminen, joka kuuntelee mieluummin Mozartin 15-vuotiaana sävelletyn oratorion La Betulia liberata kuin Elijahin (Elijas).
Liiga on aina liigaa
Oratorio
2152
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
>"Mitä oratorion historiaa ja repertoaariin tulee, Mendelssohnin Elijah ja Paulus kuuluvat näkemykseni mukaan kyseisesä musiikkigenreessä parahultaisesti sanoen alempaan liigaan"
Sinulla on toki oikeus mielipiteeseesi mutta musiikin tuntemus, monimutkaisuuden ymmärtäminen ja kauneuden yhteisvaikutus näyttää karkaavan suoraviivaisesta mielestäsi
>"ovat vailla viimeksi mainittujen kaltaisile klassisille mestariteoksille ominaista syvyyttä ja spontaanisuutta"
Kyllähän mainitsemasi ominaisuudet löytyvät Mendelssohnin teoksista mutta sijainti näyttää olevan tavalliselle musiikin kuuntelijalle aivan liian monen ristikkäisen kerroksen alla. Ne eivät ikävä kyllä aukene helposti. Valitan.
>"Enkä olisi luultavasti edes ainoa tai en ainakaan pahaksi panisi, jos olisin maailman ainoa ihminen, joka kuuntelee mieluummin Mozartin 15-vuotiaana sävelletyn oratorion La Betulia liberata kuin Elijahin (Elijas)."
En yhtään epäile 15-vuotiaan mestarin, perin yksinkertaisen sävellyksen, aukenevan sinulle ja kaltaisillesi diletanteille varsin helposti.
Onkin syytä kuunnella kykyjen mukaista musiikkia eikä arvostella käsityskyvyn ylittäviä, liian kompleksisia älyn mestariteoksia.
Älä naurata simppeli, hei. Mozartin La Betulia liberata, jota eilen aloin tosissani purkamaan, on todella vaikeasti nautittavissa olevaa, mutta palkitsevaa, virvoiottavan kirkkaasti valaistua dramallista musiikkia, ennen kaikkea noiden pitkien Rossiniltakin tuttujen koloratuuriaarioidensa vuoksi, mutta tässäkin sointiväriensä käytöltään värikylläisessä monien herkullisten ja syvällisten aarioiden rikastuttamassa teoksessa, joka koostuu paljosta muustakin kuin ainutkertaisesta molliin kirjoitetusta synkästä alkusoitosta sturm und drang-hengessä, näyttäytyy aloittelevan suuren musiikidramaatikon varhaisena manifestaationa.
Mutta luvallanne sanoen; Mendelssohnin oratoriot, todella arkaaisen vanhahtavine aarioinen, barokkimaisine säestyksineen, on surullinen tarina kultalusikka suussa loistavin lahjoin syntyneen, mutta odotukset täyttämäti jättäneen keijukaismusiikin luojan alamäestä sitten kesäyön unelma-alkusoiton ja Skottilaisen sinfonian, jossa tämä suuriin muotoihin milloinkaan kykenemätön ja kypsymätön boheemi klassisesti sivistynyt, Schubertiakin palvonut, Bachin haudalle testamenttinsa laskenut taiteilija, ei milloinkaan löytänyt keinoa ilmaista syvimpiä persoonallisia tuntojaan musiikin välitykselllä. Sen sijaan vesivärimaalaustaide luontui häneltä paremmin; antiikkia, antiikkia; hinta-arvionne, pyydän.