Varjo-Karaokea, Okei?

Tuleeko teille milloinkaan sellaista tunnetta, ollessanne hyvin vaikuttunut jonkin vokaaliteoksen, aarian tai kuorosävellyksen kuuntelemisesta, että ikään kuin spontaanista halustanne tahtoisitte laulaa, kuitenkin äänettömästi, mukana musiikin salvatessa hengityksenne, varjo-karaokea, ilman että tuottaisitte, kuten sanottu, äänihuulillanne säännöllisiä ilman värähtelyjä; säveliä?.

Minulle tuli selittämätön tarve eilen ja tänäänkin ( kuoro: Ruhe schönstes glück der erde D 656) imitoida laulajaa Schubertin 17-vuotiaalle ihastukselleen, Theresa Grobbille säveltämässä aariassa huikeine ja erityisen rikkaine puhallinsäestys-ja soolo-osuuksine, mutta alkuperäisessä sävallajissa ja sävekorkeudessa korkeassa tessiturassaan oopperasta Der vierjährige posten D 190 pantuna Kätchenin suuhun.

Teki jopa suuremman vaikutuksen kuin lämmittelynä kuuntelemani Benita Valenten esittämä hulppea Der Hirt auf Dem felsen, konserttirondo sopraaniolle, pianlle ja klarinettiobbligatolle D 965, jonka hidastempoinen väliosan keskijakso viipyilevän riutuvassa laajakaarisessa legatolinjaisessa melodikassaan maagisine sointumodulaatioineen 1. ketaa johdatti nautinollisen kivuliaaseen lumontunteeseen, ja sitten tuo riemukas, haltioitunut loppustretta klarinetti-obbligaton ja sopraanon sulokkaasti kujeilevassa lemmenleikissään. Voiko hienompaa dramaturgista rakennetta ollakaan?


staändchen D 957 loi omalaatuisen kontrastin Ständchenille D 920, sopraanolle, mieskuorolle ja pianolle, ikään kuin miehinen kaipuu olisi littänyt edellisen aarian jumalaa rukoilevan tytön yhteen viimeisessä numerossa miehen ja naisen solmittua liiton keskenään.