olen toista kertaa naimisissa ja huomaan samat piirteet kuin edellisessä liitossa yhteisiä puheenaiheita ei löydy.Mieheni on varmasti erittäin sitoutunut ja ottanut minun lapset kuin omikseen. yhteisiä lapsia meillä ei ole ja 2 vuotta sitten sain keskenmenon. olen jo 41v. ja sanoin etten halua enää aloittaa alusta lasten kasvatusta kun omani ovat jo 16 ja 20 vuotiaat. Mieheni on sanonut hyväksyvänsä asian mutta joskus hän vilauttaa asiaa että olen tehnyt itsenäisen ratkaisun.Joskus mietin pitäisikö pyytää häntä olemaan ajattelematta meitä ja etsimään joku jonka kanssa voi saada yhteisen lapsen. Olen myös sanonut asian hänelle mutta hän sanoo meidän riittävän. Jotenkin asia kuitenkin kummittelee mielessä.
Joskus kun välillämme ei ole kuin hiljaisuus mietin voinko tehdä koskaan häntä onnelliseksi.
Voisiko joku mies kertoa kuinka suuri asia oma lapsi on vai voiko toisen lapsi ajaa saman asian.
Mieheni on tyttärelleni enemmän kuin oma isä ja varmasti hän tuntee sen.
Haluan vain turvaa ja lämpöä enkä että tämä asia ei poistu mielestä.
Joskus kun välillämme ei ole kuin hiljaisuus mietin voinko tehdä koskaan häntä onnelliseksi.
Voisiko joku mies kertoa kuinka suuri asia oma lapsi on vai voiko toisen lapsi ajaa saman asian.
Mieheni on tyttärelleni enemmän kuin oma isä ja varmasti hän tuntee sen.
Haluan vain turvaa ja lämpöä enkä että tämä asia ei poistu mielestä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Herkkä ja hyvin henkilökohtainen asia, joten ei ihme jos se mietityttää ja tuntuu jopa uhalta.
On ihan normaalia miettiä mahdollisuutta omaankin jälkeläiseen, etenkin jos elämä on suonut hyviä kokemuksia muiden ihmisten lasten kanssa.
Mutta pitäis sullakin olla sen verran itsetuntoa, ettet aja toista luotasi vain siksi, että pelkäät tulevasi jätetyksi kun et enää suostu synnyttää lasta.
Kannattais ehkä istua alas juttelemaan asiasta useamminkin, että molemmat saisivat päivittää ajatuksiaan ääneen turvallisesti ja kuunnella ja oppia ymmärtämään toisenkin osapuolen näkökulmaa.
Kipeä ja iso asiahan se on, mutta kyllä siitäkin pitää kyetä puhumaan kumppaninsa kanssa avoimesti ja ilman tunteellista syyllistämistä.
Vasta sitten, ajatuksia kunnolla vaihdettuanne, voitte päättää tietoisesti ja toisianne loukkaamatta miten siitä jatketaan.