Voihan voi...

KOhtalotoverit tai muut, jatka jollain lailla tuntee symppaavansa mua...laittakaa jotain rohkaisevaa/kivaa/ihan mitä vaan. Nyt tarvitsee helppiä tai ainakin tunteen siitä, ettei oo näiden tunteiden ja tän tilanteen kanssa yksin.

Erosta kohta 2kk. Syitä en viitti tarkemmin alkaa puimaan, mutta enemmän olin se jätetty osapuoli. Ongelmia meillä oli, mutta erota en olisi halunnut. Loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen, että mieheni halusi kait "etsiä itseään" tai ehkä sitten kuitenkin vielä kurkata sinne toiselle puolelle aitaa...onko siellä se ruoho vihreämpää..vaikka sanoi vielä eropäätöstä ilmoittaessaan, että rakastaa minua. Kait hän olisi halunnut jotain taukoa tms, mutta minun maailmaani ei tauot kuulu. Ei kunnollinen parisuhde mielestäni taukoja kaipaa. Joten nyt on sitten 2 kk oltu erossa. Itse olen ilmoittanut hänelle hyvinkin selvästi, että tämä on nyt sitten tässä, paluuta ei ole. Vaikka sydän sanoo toista...ylpeys ei vain tule ikinä pääsemään tästä yli. Pointtini tässä on ehkä se, että mitä tässä kannattaisi tehdä? Sydän ikävöi ja kaipaus toista kohtaan on joskus aivan käsittämättömän kova. Alussa yritin ottaa yhtetyyä mieheeni, toiveena, että voisimme asiat vielä puhua selviksi. Hän ei halunnut. Halusi vain olla rauhassa ja miettiä asioita. Tämän jälkeen annoin olla. Jonkin aikaa menikin ihan ok, tein omia juttujani. Päivät meni vain ohitse. Mutta nyt siis ikävä ja kaipaus vaivaa...mutta enää en voi häneen yhteyttä ottaa. Mitä minun pitäisi tehdä? Antaako vain olla ja unohtaa vai mitä? Tunteita on varmaankin vielä molemmilla olemassa, mutta onkohan jo myöhäistä...

Neuvoja!!!