Kuuntelin eilen L. Beethovenin Eroica-sinfonian ja 4. pianokonserton alkutahdit ja ajattelin:" Ei helskutti, eihän tämmöisestä mitään tule". Ei mitään henkilökohtaista illan esiintyjiä vastaan sinällään, mutta olen tosiaankin saanut jo kystä kyllin tarpeekseni ja olen enemmän kuin kurkkuani myöten täynnä alituisesta Beethoven-paran sinfonia-tuotannon veivaamisesta ja puunmakuisesta sahaamisesta, jolta se kyllä ajoittain kuulostikin tuon pienen hetken ajan. Liekö elektroakustiikaltaan epätaloudellisesti sijoitetuissa mikrofoneissa ongelman ydin, mutta tosissani nautin jopa Mozartin Betulia liberata-oratorionkin kuuntelemisesta lukuisien Schubertin kamari-ynnä 4-kätisten pianoteosten ohella enemmän omissa oloissani keskittyen haltioitumiseen saakka. En voi yksinkertaisesti ymmärtää, kuinka kukaan jaksaa ja innostuu esittämään ja kuuntelemaan nuoruudesta hamaan vanhuuteen asti Beethovenin musiikkia. Pelkkä ajatuskin tuntuu vasatenmieliseltä. Kärsisin suuresta musiikillisesta aliravitsemuksesta. mutta, luojan kiitos, toosan voi aina halutessaan sulkeakin, jos siltä tuntuu.
Konsertti radiossa
Lyyrikko
195
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
minullekin kävi silä tavoin, tänään kun kuuntelin Schubertin 6 suurta marssia D 819, Scherzoa muistuttavasta marssista N:o 2 alkaen, marrsirytmin tasainen pojlento tuntui sävellajia myöten etäännytetyltä, johdattaen kuulijansa unenomaiseen sinfonisen fantasioinin tunnelmaan erikoisine rytmi, -sävellaji-ja temponvaihdoksineen. Aiemin vaikealta tuntuneen marssin lumoavaan taikapiiriin jouduttuaan ei tee mieli jatkaa siivopamista, sikäli kun jollakin on älyä tahdostaan vapautumissen edellyttämä ylimäärä ja korvaa puhtaalle taiteelle.