Seurustelin vuosia saman ihmisen kanssa... jostain syystä välit alkoivat hunontua, enää ei tuntunut siltä että olisin halunnut vakavassa suhteessa olla... keskustelimme asiasta paljon, tilanteesta tuli todella vaikea, tarpeeksi tässä kiduttuani kerroin tahtovani olla vapaa!
Yritin kaikkeni että välimme olisivat pysyneet läheisinä kuin parhaat ystävät!
Yritin kaikkeni etten menettäisi häntä elämästäni vaikka en enää voinut olla vakavassa seurustelusuhteessa... Se ei ole näköjään mahdollista!
Hän murtui täysin, sitä kesti pitkään ja kestää jollain lailla edelleen, hän katkaisi kaikki yhteydet minuun ja en tiedä hänestä enää lähes mitään! Surkeata kun ihminen katoaa totaalisesti elämästäsi vaikka olet tuntenut hänet jo vuosia, ollut läheinen vaikka aina ei ole ollut helppoa!
Nyt kun pöly on hiljalleen alkanut laskeentua, ja elämän on syytä jatkua niin silti kohtaaminen on todella vaikeaa!
Jos vahingossa törmäämme esim. baarissa niin teemme kaikkemme ettemme näkisi ja yleensä hän murtuu samalla ihan täysin, me ei yksinkertaisesti voida olla enää samassa paikkaa, puhumattakaan että voisimme jutella!
Mitä tässä tilanteessa tulisi tehdä ja toimia?
Onko se oikein että jos olen iltaa viettämässä ja hän on samassa paikassa ja murtuu minut nähdessään että minun pitää "pilata" iltani ja suunnistaa murheissaan nukkumaan..?
Minä tahdon jatkaa jo eteenpäin, hymyilläkkin...
Mieltä painaa tämä meidän niin tulehtuneet välit.. tälle ei ilmeisesti voi mitään, pitää vaan jaksaa vai voiko? onko kokemuksi/neuvoja?
Yritin kaikkeni että välimme olisivat pysyneet läheisinä kuin parhaat ystävät!
Yritin kaikkeni etten menettäisi häntä elämästäni vaikka en enää voinut olla vakavassa seurustelusuhteessa... Se ei ole näköjään mahdollista!
Hän murtui täysin, sitä kesti pitkään ja kestää jollain lailla edelleen, hän katkaisi kaikki yhteydet minuun ja en tiedä hänestä enää lähes mitään! Surkeata kun ihminen katoaa totaalisesti elämästäsi vaikka olet tuntenut hänet jo vuosia, ollut läheinen vaikka aina ei ole ollut helppoa!
Nyt kun pöly on hiljalleen alkanut laskeentua, ja elämän on syytä jatkua niin silti kohtaaminen on todella vaikeaa!
Jos vahingossa törmäämme esim. baarissa niin teemme kaikkemme ettemme näkisi ja yleensä hän murtuu samalla ihan täysin, me ei yksinkertaisesti voida olla enää samassa paikkaa, puhumattakaan että voisimme jutella!
Mitä tässä tilanteessa tulisi tehdä ja toimia?
Onko se oikein että jos olen iltaa viettämässä ja hän on samassa paikassa ja murtuu minut nähdessään että minun pitää "pilata" iltani ja suunnistaa murheissaan nukkumaan..?
Minä tahdon jatkaa jo eteenpäin, hymyilläkkin...
Mieltä painaa tämä meidän niin tulehtuneet välit.. tälle ei ilmeisesti voi mitään, pitää vaan jaksaa vai voiko? onko kokemuksi/neuvoja?
Vastaukset 3
Vanhimmat
taitaa olla aikalailla yleinen ongelma. Itselläni kesti yli vuoden ennen kuin ex-jätkäkaveri suostui puhumaan järkevästi kanssani asioista. Hän syöksyi suin päin seurustelusuhteeseen ennen kuin ehdin edes muuttaa pois yhteisestä asunnostamme. Totta kai minuun sattui katsoa vierestä toisten kuhertelua- toistaiseksi omassa asunnossani ja kun mainitsin asiasta, ei se mennyt perille. Vastaukseksi sain vain tuhahduksen, että itsehän minä hänet jätin.. No loppujen lopuksi se oli mielestöni yhteinen päätös, koska emme olleet enää samalla tavalla rakstavaisia kuin aikaisemmin. Oltiin lähinnä ystäviä tai kavereita.
Hänen uusi oli todella mustasukkainen ja pakotti kertomaan valheita minusta. Olin kuulemma ollut mustasukkainen ja siksi emme enää olleet yhdessä, tulin raskaaksi ja sen sellaista muuta valettaja jälkeenpäin sain kuulla, että nämä oli tyttöystävänpakottamia juttuja.
Nyt erostamme on jo kolme vuotta ja olemme todella hyviä ystäviä. Luulen, että teilläkin pitää olla pieni aika, jolloin kumpikin pääsee eroon päällimmäisistä tunteistaan ja sitä myötä asiat helpottuvat ja voitte taas kysellä toistenne kuulumisia ilman murtumisia.
Jätetyn osa on aina vaikeampi. Pilata ei tarvi omaa iltaansa. Voisitte vaikka sopia milloin olette menossa paikkoihin, joissa molemmat käytte ja siten välttäisitte toistenne näkemisen ja kummallekaan ei tulisi paha mieli. Tämä on todellakin sellainen viimeinen juttu, mutta usko pois: KYLLÄ AIKA HAAVAT PARANTAA!
Tekstisi alku kuullosti tosi tutulta. Melkein mietin, että kuka on kirjoittanut elämästäni!!
Erosin vuosi sitten 4,5 vuoden seurustelun jälkeen. Eroa tehtiin kauan ennekuin se tapahtui.
Kaipasin toisaalta sinkkuelämää, toisaalta rakastumisen tunnetta. En enää rakastanut poikaystävääni, vaikkakin pidin hänestä ihmisenä.
Minun oli vaikea tehdä lopullinen ero, koska pelkäsin niin menettäväni hänet kokonaan. Koska hän oli se loukattu ja jätetty osapuoli, hänen oli vaikeaa suhtautua minuun. Toisaalta hän halusi hähdä minua mahdollisimman usein, koska kaipasi minua, mutta toisaalta "poissa silmistä - poissa sydämestä" - ainakin vähitellen.
Hän "kitui" monta kuukautta, kunnes vihdoin sai itseään niskasta kiinni ja astui elämässä eteenpäin. Nyt olemme todella hyvät ystävät, kerromme toisillemme uusista suhteistakin. Toki olimme koko ajan tekemisissä, mutta suhde oli epätasapainossa, koska minä olin jo yli hänestä, mutta hän ei minusta.
Olen kuullut vastaavia tarinoita, kuin sinun, ystäviltä ja tutuilta, ja tuntuu että miehille on isompi pala tulla jätetyksi. Aivan kuin heidän ylpeytensä olisi suurempi kuin meidän naisten.
Naiset taas murtuvat helpommin julkisestikin ja osoittavat eri tavalla mieltään, kuin miehet.
Tarinastasi ei selviä (vai enkö huomannut), kumpaa sukupuolta olet. Neuvoisin kuitenkin suhtautumaan exääsi mahdollisimman luontevasti. Koita mennä juttelemaan tai tervehdi ainakin hymyillen kun kohtaatte, sillä häntä saattaa katkeroittaa entisestään ajatus, ettet lainkaan välitä tai halua tuntea häntä. Älä kuitenkaan anna turhia toiveita. Jos hän yrittää takertua, pysy lujana, mutta ole reilu!
Näköjään tällaiset tarinat ovat arkipäivää, tai olen minä sen aikaisemminkin jo tiennyt.
Eteenpäinsiirtyminen on kaikkein vaikeinta ja ensin tulee hillitön menovaihde päälle.. ainakin itse harrastin irtosuhteita hyvinkin paljon. Seurustelin (tai siis muka) viikon tai kuukauden ja sitten taasen uuden kainaloon piiloon.
Todellakin kaikki, joilla on samanen ongelma kuin keskustelun aloittaneella, voisin toivottaa onnea uudelle alkaneelle elämälle. Exästänne voi tulla todella hyvä sydänystävä, henkilö, joka tuntee sinut. JOnka kanssa voi istua keittiön pöydän äärellä, itsekä tai nauraa, sillä sellaisena hän on sinut aikaisemminkni nähnyt. Ja onnea sille, että uskalsitte olla rehellisiä toisillenne ja astua elämässä eteenpäin =) Se vaati todellista rohkeutta.